Joulukuun 31.

Taapero valmistelee äitiään selvästi vauva-arkeen; viime yönä valvottiin kolmesta puoli viiteen minkä jälkeen äiti siirtyi sohvalla, siellä kun potki vain vauva mahaa, naamaan ja tisseihin ei kukaan.

Siinä valvoessa ja unta taaperolle teeskennellessä (ja välillä äristessä) listasin ylös mielessäni tämän raskauden vaivat, kolotukset ja olotilat. Melkoinen listahan tuosta tuli, erilainen kun kahdella ensimmäisellä kertaa jolloin molemmilla kerroilla loppuajasta on vaivannut rannekanavaoireyhtymä ja edellisellä kerralla oksensin läpi raskauden. Tälle kertaa sitten toki oli yksi "vaiva" ylitse muiden eli:

- Masennus/+ paniikkihäiriön uudelleen aktivoituminen ja traumojen esiin nouseminen vuosien takaa. Koko keskiraskaus meni todella syvissä ja ahdistavissa tunnelmissa, en saanut omista ajatuksista ja tunteista kiinni. Samaan aikaan yritin käsitellä eroa, suunnitella tulevaa, viimeistellä opintoja, hoitaa kotia ja vielä pysyä itsekkin kasassa kaikkien pelkojen kanssa. Monta hulluksi tulemisen tuntuista hetkeä, kyyneliä tai niiden puutetta, kamalia ajatuksia, hirveää kuraa joka alkoi joka ikinen ilta miesväen mentyä nukkumaan. Itseltä oli unen saaminen kateissa tai ainakin heräsin joka ikinen yö miettimään kuolemaa, elämän kurjuutta, menetyksiä (tulevia ja jo menneitä). Ihan kamalaa, hävettävää ja raskasta. Musta kuilu, josta ei meinannut päästä pois. Miksi juuri minulle? Miksi en osaa olla raskaana? Miksi en saa itseäni kasaan? Mitä hittoa tämä on ja mistä johtuu? Miten mulla voi olla ihanassa parisuhteessa, elämässä ja kodissa muka näin huono olla? Onneksi vyyhdit ovat alkaneet seljetä, enkä enää säiky jokaista rasahdusta, saan unen useimmiten uudestaan, mutta silti en usko olevani kuivilla vesillä pitkään aikaan. Olen auttamattoman vainoharhainen, menetyksenpelkoinen ja karmivat ajatukset valtaavat heikolla hetkellä pään. Keväällä edessä traumaterapiaa.

- Painonnousu +20 kiloa, mikä kuitenkin on 5-6kg vähemmän kun aiemmilla kerroilla. Oon lihomisen ammattilainen.

- Kiinnikekivut, rv 15 alkaen ehkä ja joidenkin viikkojen tauon /25-30jtn) jälkeen ne ovat taas yltyneet. Mitään ei voi nostaa, virtsaaminen on vaikeaa, kylkeä ei voi kääntää ja kävely on kamalaa. Tukivyö ja panadol ovat onneksi hetkittäin helpottaneet. Itkeä on silti saanut.

- Kadonnut seksihalu; johtunee toki hormoneista, mutta veikkaan tuota masennusta pääsyyksi. Ei jaksa, ei kiinnosta, ei tunnu miltään/sattuu pirusti. Kehonkuva on vääristynyt ja itseä inhottaa (ekaa kertaa ikinä). Ei jaksa tuhertaa, sängyssä vain itketään pääasiassa. Oma epävarmuus ja pahaolo vituttavat.

- Identiteetin hukkaaminen; oon melko kadoksissa tän uusioperhekuvion kanssa ja eniten kuitenkin oman itseni, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Palaset ovat levällään, olisi ihana saada niihin jotain rakennetta. Mitä mä oon, mitä haluan/en halua olla, mitä, miten, koska ja aargh. Onhan tässä työnsarkaa.

- Aknea ei tullut, kynnet menivät paskaksi, tukka kukoistaa

- Liitoskivut; häpyluu tuntuu olevan murusina aika ajoin.

- Iskias; koska vain kyljellään nukkumista/oleilua rv20 alkaen.

- Raskausarvet; ekaa kertaa maha alkaa olla viiruilla. Ei kaunista.

- Peräpukamat, ummetus. No need to say more. Molemmin puolin, kuvaa tilannetta varmaan melko kivasti.

Onhan tuossa tuota turhamaista valitusta, mutta ihana kun voi valittaa niistä tavanomaisistakin vaivoista eikä vain siitä miten lapsen odottaminen on ajanut mut aivan hulluuden partaalle. Siitä miten mun turvallisuuden tunne on täysin säpäleinä, luottamus elämään, omaan itseen ja ihmisiin mun ympärillä on todella heikoissa kantimissa ja miten peloissani olen olen ollut.

Kaksi päivää jäljellä ja edelleen mä pelkään pahinta. Vauva on perätilassa ja liikkeet erilaisia, sektio kauhistuttaa niin että oksettaa, eikä painajaiset anna armoa. Oon helvetin peloissani, epävarma, negatiivinen ja kauhun lamaama.

Että hyvää vuoden vikaa päivää vaan kaikille.

Joulukuun 29.

Hiljaista on tälläkin areenalla, mutta olkoon.

Aamukampa on harva, pelottavan harva. Ehdin kuitenkin tälle aamua avautumaan, koska me noustiin 5.20 ylös, kiitos miehen herätyskellon. Tulihan sitä unta joitakin tunteja. Ja armoton vitutus.

Tänään mä en edes yritä teeskennellä, että yrittäsin välttää sokeria. Syön tänäänkin salaattia ja koitan syödä fiksummin kun eilen, jolloin korvasin iltapuolen ateriat parilla tortulla, näkkärillä, unohtamalla vedenjuonnin ja muulla todella fiksulla. Oltiin muuten koko päivä kotona, koska en juuri päässyt sohvalta ylös ja mies hoiti kaiken. Itse keittelin perheäitijuttuja ja tein mielessäni listaa siitä mitä vielä pitäisi hankkia (pulloharja, pieni amme, tukikorsetti, imetysliivit, varalle korviketta) ja mitä tehdä kotona (pestä jääkaappi, selättää pyykkivuori, raivata makkarin kaapit, etsiä vaunut, imetystyynyn päällinen, ostaa ruokaa synnärille, ostaa ylipäätään ruokaa) ja mitä asioita käsitellä (miksi mun turvallisuuden tunne on näin saakelin kadoksissa ja luottamus kaikkeen ihan säpäleinä, miks oon tällanen hysteerinen ahdistuja joka saa itselleen lietsottua paniikin esim. kaikesta, miksi minä masennuin). Ois aika kiva jos ois sellanen normaali pesänrakennusvietti ja vienoinen haaveilu tulevasta vauva-arjesta, mut ei, mun päässä myrskyää minkä ehtii. Kännykkä ja vihko on täynnä mun hienompaakin hienompia listoja siitä, miksi oon tällanen, miksi ajattelen näin, mikä laukaisee ahdistuksen milloinkin ja mitä kaikkea pitäisi ehkä sitten traumaterapiassa keväällä käsitellä.

Aamupalamunakkaasta unohtui muuten autuaasti suola ja leipää oli pussissa yksi kappale. Naamariin särkylääkettä ennaltaehkäisevästi (mut mä en muista otinko sen vai oliko se vain deevitsku?), koska vasen lonkka meinaa mennä alta, kahvia pannuun ja konvehteja ja piparia nenän eteen. Viiden jälkeen herännyt lapsi pötköttelee sohvan nurkassa viltin alla. Odotan edelleen, että heräisin itse tähän päivään muutenkin kun vitutuksen ja orastavan paniikin kanssa.

Ihan karmiva viikko tulossa, ainakin maanantai antaa osviittaa siihen aika hyvin, kun äiti käy ensin vessassa itkemässä että jaksaa aloittaa päivän ilman, että karjuu koko talonväkeä ulos ja nakkelee astiat lattialle. Oonko ennen maininnut miten kateellinen olen kun toiset pääsee töihin, tai saa nukkua? Joululomarytmi ja miehen saikku sekotti mun pasmat. Poika on ollut liikaa isällään ja mua syyllistyttää ja ahdistaa, mut en yksin tahdo saada sitä puettua, pöntölle tai muutakaan. En voi edes leikkiä sen kanssa lattialla. Pakkorako ja sitärataa, mut entä jos tää on mun vika viikko?

Ja eihän tähän aikaan(kaan) ole mikään paikka auki, ei edes puhelinlinjat. Ja pimeääkin on vielä ties miten monta tuntia, ei sillä muuten väliä, mutta pitäs koiralta alkaa metsästää kusinäytettä että saadaan selvyys mikä piru sitä tärisyttää aina aika ajoin. Eilisen hieronnan tuloksena veikkaan melkosia jumeja lonkan/alaselän alueella, mutta koska tuo on taipuvainen virtsatietulehduksiin ja kiteisiin niin katsotaan olisko jompi kumpi mokomista iskenyt taas. Varmaan maksaa jo satasen pelkästään soittaa eläinlääkäriin ja kertoa tuovansa näytteitä.

Sen jälkeen onkin hyvä lähteä kuseksimaan itse purkkiin äitipolille ja suunnittelemaan synnytystä (vastaukseksi ei varmaan kelpaa, en aio tehdä sitä kiitos ja hei, kyl se tuol viel mahtuu kasvamaan. Ei muuten mahdu olen huomannut). Onkohan sillä tukkaa, reisimakkarat ja huutaakohan se miten suloisesti? Näyttääköhän se isältään? Miten ne pärjäisi ilman mua, sitä en kestä edes ajatella.

Piinaviikko, piinapäivät. Hervotonta itkua, kuoleman- ja menetyksenpelkoa ja hyvin todennäköisiä paniikkikohtauksia. Melko herkullinen kombo josta voisin lahjoittaa osan toiseen kotiin any time! Tekis mieli sulkea itsensä jonnekkin pehmustettuun huoneeseen ja mömmöihin niin voisi sitten keskittyä vaikka voimaannuttavaan synnytykseen, onnistuneeseen ensi imetykseen ja istukkateen keittelyyn jonka jälkeen kasvattaisi oikein onnellisia ja hienosti käyttäytyviä kansalaisia ollen itsekkin kukoistava nuori äiti ristiäispäivään mennessä, hoitelisi siihen sivuun opinnot loppuun, hakisi töitä, hoitelisi kodin ja miehen jossain vaiheessa ja kaikki olisi niin pirun hyvin. Joo tiiän, tää on se masentunut raskaanaoleva täällä taas joka huutelee, mut ei nyt irtoa muuta kun sitä "negatiivisuutta".
Laitoin muuten just muumijakso nro4 pyörimään tälle aamua. Ei se ole ihme, että poika pyysi eilen päästä päiväkotiin.

Suurinta hupia tulee taas olemaan kun yritän äheltää lapselle toppavaatteet sun muut päälle ja sitten heivata sen näiden lamauttavien haavakipujen kanssa autoon.

Onneksi on aikaa pohtia ja ahdistua esim. siitä, että täytän kohta kaikki syrjäytyneisyyden merkit (olematta suomalainen mies), en koskaan saa mun kroppaa takaisin, elämäniloa, naurua ja tasapainoa ja mitä näitä nyt on (esim. kykyä jännittää vatsalihaksia, kumartua, olla selällään, nostaa penkistä oman painon verran rautaa, päästä kyykkyyn tai saada sosiaalinen elämä  tai töitä).

Ei hätää kuitenkaan ihmiset, vaikka angstaan täällä niin lapselle mä jaksan hymyillä, vastata, kantaa, pukea ja kokata, mut ois kiva, ettei tarvis pinnistellä ihan näin kovasti. Syyllistyn myös aiheesta "mun lasteni varhaisvuodet menee äidin kasvukipujen ja masennuksen kanssa kamppailessa".

Mun prioriteettilistan ykkösenä olisi ensi vuodelle hoitaa lapset kunnialla ja saada itteni takas balanssiin siinä samalla. Ja onhan se hyi kovin itsekästä sanoa, mutta äiti tulee ykkösenä, koska jossei tule niin sit voi kaikki huonosti. Onneks on psykologit, kerrankin toimiva neuvolasuhde, teoreettinen mahdollisuus harrastuksiin jossain vaiheessa kevättä, ihana mies ja kaikkea, huolimatta siitä, että suvun tukiverkko täällä on zero, olematon. Ja äiti on vähän hukassa oman identiteettinsä kanssa.

Tekis mieli kyrpiintyä miehelle mm. aiheesta "mikset sää mieti millanen isä sää haluat olla" ,"mitkä on asioita jotka haluat/et halua tuoda omasta lapsuudenkodista omaan kotiin, "mitkä on parisuhteen suurimmat kompastuskivet sun mielestä" etc. Lista ois tolkuttoman pitkä. Vastaukseksi saan, ettei mulla ole ollut tarvetta miettiä niitä, oon onnellinen näin ja eiköhän maalaisjärjellä pärjää, on teillä lukeneilla vaikeaa. Aarghh! Mää mietin moisia koko ajan, koska pelkään mm. kasvattavani lapseni vinoon, epäonnistuvani tässä(kin) parisuhteessa, meillä jommalla kummalla naksahtavan yks kaks ja lisäksi pelkään lasten puolesta niin, että henkeä kuristaa ja oksettaa ajatuskin, että joku tekisi niille pahaa sormenpäälläkään. Ihanan vainoharhaista. Sanoinkin miehelle viime yönä lapsuudentraumoja purkaessa (muu meillä ei enää purkaudu), etten aio antaa tätä lasta ulkopuolisten hoitoon, esim. anopille lainkaan, että hyvä jos sää saat tätä hoitaa. Ylisuorittaja täällä taas morjens!

Viimeviikkojen piinaaviin ajatuksiin kuuluvat "jääkö lapset ilman äitiä"? Selviänkö sektiosalista ulos paitsi järjissäni, niin myös hengissä?", "miten jaksan kotona kahden pienen kanssa ilman tukiverkkoa"? Mukava kela joka alkaa pyöriä aamulla ja iltaisin saan sen talttumaan itkemällä ja katsomalla hömppää. Riippuen siitä, ollaanko päivä kotona ja miten kipeä olen niin ajatusketju saa lisämausteita enemmän tai vähemmän. Kamalaa.

On synkkää, itkettävää ja pelottavaa. Mies parka joka aina iltaisin pitelee pelosta tärisevää ja itkevää naista, joka tuntuu täysin unohtaneen miltä tuntuu olla tulisen rakastunut, intohimoinen, normaali ja luottavainen. Hukassa tuntuu olevan.

Jäi muuten tekemäti se yks kouluhomma ja mies ei edelleenkään ole saanut soitettua liittoon liikamaksujen takia. Eikä yksikään opettaja antanut sitten arvosanoja jouluksi. Pirun kiva, mitäpä minä niillä muutenkaan.  Missä välissä valmistua, parantua, toipua, selvitä, laihtua, voimistua ja nauttia elämästä?

Sektiopelosta ja menetyksenpelosta voisi kirjoittaa kirjan, mutta tyydyn oksentelemaan siitä vertaistukipuolelle, siellä ei saa ihan niin hullun leimaa otsaansa kun tavisten kanssa kun pitäisi ajatella positiivisesti ja mitä kaikkea.

Mä en enää muista otinko sen särkylääkkeen vai en.

Joulukuun 12.

Heräsin viideltä tarkkailemaan vauvan liikkeitä, mies kuorsasi ja röhki flunssaansa ja remonttipölyä, haaroväliä särki, kusetti ja oli nälkä. Puoli 6 taapero ilmoitti ettei enää nukuta, mihin H lähti? Argh, eikun ylös ja puuron keittoon (äiti siis, lapselle ei kelvannut). Aamumuumien aikaan sammuin sohvalle puoli-istuvilleen ja palkkana aivosumu ja todella huono olo koska kohtu ja verisuonet. Kahvia, paljon kahvia ja termariin lisää. Nyt olen ollut ihan vauhtipupuna täällä.

Kirkasvalolamppu olohuoneeseen oli muuten todella huono idea. Remonttipöly leijailee joka paikassa ja taaperon rasvaiset kädenjäljet seinissä kutsuvat luutuamaan.

Sen sijaan olen myös tehnyt ihania, mieltä avaavia blogilöytöjä ja tonkinut omaa mieltä ja alitajuntaa niin että kunnon aivomyrsky on vain pöllynnyt menemään.

Alla aamupäivän pohdintoja ja yksinpuhelua!

"Vanhemmuudessa on ehkä kaikkein vaikeinta se (oman lapsuuden läpikäymisen lisäksi), kun ei tunne kuuluvansa siihen normimuottiin ja tuntee itsensä epäonnistuneeksi, koska ei pysty siihen ja tähän, ja tää ei oo kivaa eikä itseasiassa tuokaan. Sitä vertaa itseään edellisten sukupolvien ketjuun ja hakkaa päätään seinään kun tuntuu, että kun ei tää vaan riitä mulle, miksei se riitä, onhan se riittänyt naisille sukupolvien ajan?! Miks mä oon niin kummajainen. Mistä tää paine tulee (no niiltä muumimammoilta ja yhteiskunnalta stna)?

Oon sitä itsekästä sakkia joka halajaa omaa aikaa ja harrastuksia lasten ollessa pieniä, se joka menettää malttinsa kun kirjahyllyt kaatuilevat päälle ja ruoka syletään pöydälle sadatta kertaa ja koiraa piestään ja tavarat lentelee itseä otsaan. Mä haluan muutakin kuin paskavaippoja, uhmakohtauksia ja tiivitaaveja. Nykyään tiedän että meitä on muitakin, erilaisia ja NORMAALEJA, vaikka alkuun hävetti suunnattomasti myöntää, ettei kotiäitiys ole mun juttu, vaikka miten pinnistelin ja halusin. Ja sen ymmärtäminen, ettei se vähennä rakkautta sitä lasta kohtaan jos äiti haluaa mennä lenkille, kauppaan tai kahville IHAN VAIN YKSIN.

Kohta joku mielessään kysyy miksi toi sit tekee lapsia ylipäätään jos ne on niin hermojaraastavia ja kamalia. Noh, koska samalla lailla kun ihmiset elävät parisuhteessa (kaikki toki eivät), vaikka puoliso olisikin välillä prkleen ärsyttävä, ymmärtämätön ja tyhmä, niin silti sää rakastat sitä ja tiiät että näin sen kuuluu olla  Mun lapset on tarkotettu mulle, enkä vaihtais niitä mihinkään, ne on kaikkein tärkeimpiä rasittavuuksia ja suloisuuksia. Vanhemmaksi kasvaminen vain on ollut rankempaa kuin kuvittelin. Ja kenties mun ei ois pitänyt litkiä kahvia ihan näin paljon. Ihanko ois vähän humalassa, tulee sössötettyä omia mielipiteitä julki liian kovaan ääneen ja vähän kaikille. Mun on tehnyt mieli punkkua jo monta päivää.

Mun äidillä ei koskaan ollut omia harrastuksia kodin ulkopuolella, eikä kovin paljon sosiaalisia kontakteja, joskus sanonut hän lienee sanonyut, että ei halunnut/tarvinnut. Me oltiin kotona, äiti ompeli ja kokkasi ja mäkin menin hoitoon eskarin kynnyksellä ja koin aina todella voimakasta ulkopuolisuuden tunnetta ja epävarmuutta uusissa tilanteissa.  Isällä kyllä oli omat menot ja harrastukset. Olenko minä marttyyriäidin kasvattama? Vakaasti ja kaikella rakkaudella uskon niin.  Mä rakastan leipoa ja ulkoilla mun lasten kanssa, mutta mää rakastan myös mennä baariin tyttöjen kanssa, nostaa raskasta rautaa ja omata seksielämän. Mä haluan pitää itsestäni huolta, liikkua ja olla energinen. Se on mun valinta. Mä tiedän mitä haluan, mutta itsevarmuus joidenkin ihmisten edessä meinaa murentua ja alennan itseäni, syyllistyn turhaan, mutta opettelen siitä pois. "ei äidit voi, etsä enää  mihinkään pääse, mä en tehnyt niin ja sun pitäisi". "kyllä ne voi, kyllä pääsen, mä teen nyt näin ja ei, ei mun ole mikään pakko". Kivaa yksinpuhelua.

Mä tiedän rohkeuden hinnan ja tiedän eron pelkuruuden ja rohkeuden välillä paremmin kuin moni muu. Pelon minä tunnen, lamauttavan pelon tunteen, joka saa polvilleen lattialle hyperventiloimaan kauhusta, tiedän sen tunteen kun oma mieli tuottaa maailman kamalinta kuraa kaikesta sulle arvokkaasta ja rakkaasta, läimii naamaan ja potkii mahaan ja sä karjut mielessäsi, että lopu nyt prkl, mää en kestä enää". Mä olen lähipiiristäkin kuullut, että masennus on heikoille, avunpyyntö ammattilaisilta on heikkouden merkki ja vain heikot tarvitsee tukea. Olen myös nähnyt miten kipua turrutetaan alkoholilla, miten painajaiset vaivaavat ja ihminen muuttuu arvaamattomaksi ja onnettomaksi.

En tiedä mitä sanoa näille ihmisille, muuta kun että kenties et sitten ole käynyt tarpeeksi pohjalla. Masennus on tabu, raskauden aikainen masennus on tabu, synnytyksen jälkeinen masennus on tabu ja sen myöntäminen, että saan ammatiapua tuntuu olevan hyssytyksen aihe. Ei se ole. Jos olisin itse löytänyt tämän psykologin jo aiemmin (ja löysinkin vuonna 2010, mutta lopetin käynnit lyhyeen), olisi koko raskausaika voinut olla täysin erilainen, eikä kaikki oman mielen pelot, traumat ja tunne-elämän solmut kenties olisi eskaloituneet tähän pisteeseen saakka, mutta onneksi asiat ovat alkaneet nyt selvitä. Mutta kun pitää olla hyshys, ei pahaa oloa saa sanoa ääneen. "jaksa nyt, tsemppiä", "älä hulluttele ja kyllä sää pärjäät". Niin just. Ainiin, ja tää on mun oma vika, sanoi yksi "ammattilainenkin" tässä muutamia viikkoja sitten.

Siinä vaiheessa kun et uskalla mennä nukkumaan, kun tiedät että mielessäsi ei pyöri mikään muu kun pieni valkoinen arkku ja musta maa, etkä uskalla nukahtaa kun tiedät niissä pyörivän vain kauhuelokuvia ja menetät rakkaasi niissä yhä uudelleen ja uudelleen, silloin täytyy miettiä, miten kauan luulet jaksavasi sitä. Kun heräät x kertaa yössä katsomaan, että lapsesi hengittää. Siinä vaiheessa kun säikyt omaa varjoasikin ja kaikki valo ja ilo tuntuu uppoavan pimeyteen eikä poispääsyä näy, siinä vaiheessa on rohkeaa ottaa apua vastaan. Jokaisella on oma "breaking point", jossa kaikki murtuu, toisilla ennemmin, toisilla myöhemmin, mutta se henkinen raja on meillä kaikilla. Sen löytäminen on tuskallista ja äärimmäisen pelottavaa.

Kauhun ja pelon mukiloidessa sinua joka paikkaan ja ahdistuksen vyöryessä päälle et näe sitä oikeaa sinua, kaikkein eniten pelkäät ettet saakaan sitä enää takaisin. Mä tiedän toisaalta, miltä tuntuu seisoa täysin elinvoimaisena, itsevarmana ja onnellisena täynnä uskoa siihen, että mitä tahansa tulee vastaan, niin sinä jaksat sen kantaa. Sinä pärjäät ja joskus kaikki kipu on vain mennyttä. Mä haluan sen itseni takaisin.

Mä ikävöin entistä itseäni, sitä mitä olen ollut vielä vuosi sitten ja kaksikin sitten. Mä tiedostan, ettei tämä ole se oikea minä. Mä en ole näin pelokas, ahdistunut, epäonnistunut "hullu" ja mitä kaikkea sitä onkaan itselleen tämän raskauden aikana uskotellut. Se vanha minä on tuolla jossain ja välillä saan siitä otteen ja yritän pitää tiukasti kiinni, harmi kun ote ei vielä tunnu aivan pitävän. Mä kuitenkin uskon, että saan sen ihmisen takaisin. Mä tiedän kumpi mä haluan olla, mutta jos olet liian syvällä, sen löytyminen ja omien kykyjen ja itsen epäileminen on vaivan liian helppoa.

Toivoisin, että mulla olisi sellainen stereotyyppinen 24- vuotiaan tyttösen mentaliteetti, elämä laput silmillä olisi varmasti paljon helpompaa, mutta en silti oikeastaan sure tätä. Leikittelen vain ajatuksella joskus. "Entä jos". Minulla on aina identiteetti joka kuuluu lapsensa haudanneelle äidille ja naiselle, joka on kokenut elämässään paljon suuria menetyksiä, luopumisia ja ikävää. Vaikka menneisyyden ei tarvitse määritellä meidän elämämme kulkua, niin väistämättä se on tuonut meidät tähän missä olemme ja jos asioita ei käsitellä jossain vaiheessa, silloin paska alkaa vyöryä niskaan, lujaa.

Ihmisen ei ole pakko tyytyä. Ei huonoon työhön, ei paskaan parisuhteeseen, ei pahaan oloon tai ylipainoon tai mikä ikinä ketäkin rassaa. Ei ole mikään pakko. Jotkut vain tarvitsevat tukea enemmän kuin toiset. Minun on ollut vain pakko hyväksyä, että raskaudet ovat itselleni vaikeita, kauhua täynnä ja vievät hulluuden partaalle. Minun on ollut pakko hyväksyä, että lapseni syntyvät sektiolla ja on ollut pakko hyväksyä, että yksi heistä ei kasva täällä muiden kanssa. On myös ollut pakko hyväksyä, että yhdellä lapsistani on kaksi kotia, minun päätökseni takia. Minun on ollut pakko hyväksyä oma rikkinäisyyteni ja vajaavuuteni.

Voisin paasata tähän ummet ja lammet naiseudesta, naiseksi kasvamisesta ja itsevarmuudesta, mutta areena ei ehkä ole vielä avoin sille.  Voisin jaaritella arvoristiriidoista ja itsetutkiskelun tärkeydestä, mutta en saa kaikesta vielä itsekkään kiinni. Ulkopuolisuuden tunteesta, kipupisteistä, niin epätodellisesta olosta, että tekisi mieli ravistella itseä niin että pää notkuu, äh, ei vielä, ei tänne. Kunnon aivomyrsky pyörii päässä ja toivon, että se hieman rauhoittuu ennen tämän lapsen syntymää.

Joulukuun 11.

Kannattaa aloittaa aamu lukemalla kaikkien supermammojen päivityksiä ja kuvatuksia kiiltävistä kodeista ja jouluhuseerauksesta, sen jälkeen on hyvä katsoa sitä omaa metrin korkuista tiskivuorta ja jalan alla tuntuvaa remonttipölyä. Koti on juuri sen näköinen, ettei äidillä ole ollut oikein aikaa kotitöille. Pyykit, viikkaus, eri ruuan laittaminen joka päivälle, imurointi ja järjestely ovat jääneet täysin viimeisen koulurutistuksen jalkoihin. Viikonloppu poissa kotoa tekee mannaa sielulle, mutta kotitöitä se ei valitettavasti poista. Ensi viikonloppu on totaalisen auki, meillä on pe-su todennäköisesti vedet poikki putkiremontin takia, enkä tiedä yhtään minne suuntaisin. Yksin ajeleminen satojen kilometrien päähän ei oikein houkuta tämän pakin kanssa. Käly olisi kenties tulossa mikä tarkoittaa, että minun olisi saatava oma koira hoitoon jotta tämän kurittomat völkit saavat tulla mellastamaan. Muutenkin mun kynnys jatkuvasti lentäville piikeille ja kettuilulle on nolla. Viime kerralla tuli ruodittua mun rahankäyttö, tarjoilut, alan valinta, valmistumattomuus ja kaikki siltä väliltä. Ei jaksa olla koko aikaa puolustuskannalla. Anoppi tulee myös aattoa edeltävänä viikonloppuna joulunviettoon yhdessä mun perheen kanssa ja en jaksaisi sitäkään.

Unet ovat olleet varsin hyviä viimeiset pari viikkoa, mitä nyt uni meinaa loppua viiden aikaan silloin tällöin. Miehen räkätauti valvottaa minua myös jonkin verran, mutta uni tulee suht helposti uudelleen mikäli kissa ei kynsi ovea ja huuda kuin raivopää aamuyöllä. Viime yönä valvoin viiden ja kuuden välillä pyöritellen tulevaa sektiota mielessä ja jossain vaiheessa heräsin tunteeseen, että vauva ei liiku, mutta liikkuihan se. Nukuttiin taaperon kanssa sitten jopa melkein yhdeksään! Itsellä tuntuisi unta riittävän.

3 viikkoa jäljellä.

Tiistaina oli ensimmäinen käynti leikkaavan lääkärin kanssa ja puhuttiin pitkään mun peloista ja toiveista. Kunpa sitä osaisi ajatella tätä lasta ja syntymää uuden aikakauden alkuna, eikä pelätä koko ajan jonkun kuolemaa tai jonkin pahan iskevän jossain vaiheessa.

Nyt on takana kaksi käyntiä saman psykologin luona jolla kuljin esikoisen kuoleman jälkeen 2010 ja nyt harmittaa, etten ole löytänyt häntä uudelleen jo viime keväänä, koko raskaus olisi voinut olla helpompi ja kaikki tämä muukin kuorma, ahdistus ja huoli eivät ehkä olisi päässeet eskaloitumaan näin pitkälle. Mutta minkäs teet, hän aloitti tuossa virassa juuri äsken. Aivan loistava tunne, kun saa purkaa ajatuksiaan jollekkin oikeasti ammattitaitoiselle ihmiselle joka ei päästele suustaan sammakoita kuten "tää on sun oma syy, ympäröi itsesi mukavilla asioilla, oletpa kokenut rankkoja, voivoi". Lista jatkuisi.

Leikkaava lääkäri on myös toiminut psykiatrin puolen lääkärinä ja oli todella helpottavaa jutella hänen kanssaan. Vahvistus sille, ettet ole hullu ja sekoamassa ja kannustava "olet jaksanut niin hienosti tämän raskauden", kevensivät mieltä. Ja 3d kuva kohdussa haukottelevasta kauneudesta meinasi pakahduttaa. Miten sitä kestää jos en saa tätä lasta kotiin saakka? Rakastuminen vauvaan on pelottavaa, mutta väistämätöntä.

Eilen oli ihana päiväkodin joulujuhla ja voi miten kivaa koko porukalla oli. Ihana perhe, kertakaikkiaan. Äiti ei vain kaiken tanssituksen, laulatuksen ja kanniskelun jälkeen ollut oikein terässä.

Pitäisi vielä ostaa muutamat lahjat ja päiväkodin tädeille jotain.

Paljon olisi tehtävää. Tekisi mieli kirjoittaa kaikille kirjeet kaiken varalta, mutta en ehkä pysty. En vain kestä ajatusta, ettei taapero muistaisi äitiään mikäli jotain menisi vikaan, en kestä ajatella, etten saisi nähdä tuon lapsen kasvavan tai etten saisi elää elämääni tuon upean miehen rinnalla. Pelottaa, eikä osaa luottaa.

Huoh.