helmikuun 25.

Äidin 25-vuotisneuvola

"Kaksivitonen nuori nainen. Sanoo tuntevansa itsenä ikivanhaksi. Kuolemanpelkoinen. Istuu tuolin laidalla vähän säikkynä.

3:n lapsen kantaminen jättänyt vatsalihakset pysyvästi erilleen, mahaan liikaa nahkaa. Hiusraja harventunut jälleen väliaikaisesti. Puree kynsiä. Suositellaan keskivartaloa vahvistavia liikkeitä sekä kampaajakäyntiä.

Puhuu paljon, sekoilee sanoissaan ja nauraa kovaan ääneen. Selvästi iloinen kohdatessaan aikuiskontaktin. Kenties hieman liian innokas.

Kertoo kipeästä selästään, niskoistaan, huimauksestaan ja purentaongelmistaan. Päätäkin särkee usein, ja iskiasta. Suositellaan kehonhuoltoa. Aikoo sitten joskus paneutua asiaan.

Kärsii paniikkihäiriöstä ja traumoista. Lapsuudessa kovia kipukohtia. Pelkää epäonnistuvansa äitinä ja pilaavan lapsensa. 

Kokee suuria onnentunteita, mutta purskahtelee itkuun milloin mistäkin. Hieman hukassa omassa elämässään. Miettii voiko väsymykseen seota ja saako lapselle huutaa. Saa ammattiapua.

Opinnot kesken mikä viittaa kenties laiskuuteen ja saamattomuuteen.

Hiukset nutturalla, iho kelmeä ja vaatteet puklusssa, ylipainoa. Mahdollisesti menettänyt kiinnostuksensa itsestään huolehtimiseen. Ruokaympyrä kenties unohtunut. Syö tylsyyteen ja tunteisiin. Ei löydä aikaa liikkua, ottaa mieluummin päikkäreitä.

Väittää olevansa sinut itsensä kanssa, mutta kadehtii lapsettomien ystäviensä vartaloa ajoittain ja suunnittelee jatkuvasti aloittavansa dieetin ja ryhdistäytyvänsä. On varannut ajan personal traineriltä. Pohtii vieläkö mies himoitsee kulahtanutta puolisoaan. 

Ikäkriisissään laskee silmänympäryksen ryppyjä ja puristelee toistuvasti omia reisiään ja pohtii saako koskaan oman vartalonsa hallintaa takaisin. Ei osaa antaa armoa itselleen.

Kärsii unettomuudesta ja todennäköisesti stressaa itsensä ennenaikaiseen hautaan ylisuorittamisella, perfektionismillä ja liialla ajattelulla. Vaikeuksia antaa asioiden olla. Toisaalta unohtelee koko ajan asioita joten mietittävää ei kerry liikaa.

Kokee olonsa monesti ulkopuoliseksi joukossa ja ajattelee muiden olevan "kanoja ja lampaita". Jonkinasteinen hahmottamishäiriö kyseessä sopeutumisvaikeuksien lisäksi. Puheessa vilisee muutenkin paljon eläimiä; "vuotaa kuin pistetty sika, en tiedä olenko lintu vai kala ja taapero on ihan apina". Kertoo silti väsyneensä talon omiin eläimiin.  

 Kielenkäyttö monipuolista ja vuolasta. Kenties liiankin avoin henkilö. Tuntee voimakkaasti kaikki tunteet. Taipuvainen melankoliaan ja ahdistukseen. Kertoo kaamoksen ja kuun asentojen vaikuttavan oloonsa. Jonkinasteinen puunhalaaja.

Kykeneväinen oppimaan uutta ja multitaskaamaan. Vauvan syöttäminen ja kirkuvan uhmiksen kanssa kamppailu sujuu kuin vettä vain. Myös ruualaitto ja lasten viihdyttäminen yhtä aikaa onnistuvat kohtalaisesti. Tekee aina ruuat itse, paitsi jos mummu tekee. 

On oppinut hoitamaan niin ärhäkän vaippaihottuman kuin peräpukamatkin, hoitamaan verestävät rinnat ehjiksi ja lämmittämään maidon niin nopeasti ettei taapero ehdi yöllä herätä toimitukseen.

Osaa ulkoa melkoisen määrän lastenlauluja ja laulaa niitä myös yksinollessaan. Onneksi on jo ammattiavun piirissä.

On oppinut luopumaan yksityisyydestään esim. vessareissulla sekä keksimään mitä moninaisempia vastauksia taaperon kysymyksiin.

Ei kuulema löydä aikaa parisuhteelle ja jos löytäisikin niin mies kuulema on jo unessa tai joku lapsista hereillä. Toivoo tilanteeseen muutosta esim. kylpyläviikonlopun muodossa.

Pessimistinen luonne jota on vaikea miellyttää. Väsyneenä ja nälkäisenä kimmastuu ja tiuskii perheelleen. Ei kestä alkoholia hyvin ja väittää lopettaneensa sen käytön tyystin, mutta suunnittelee jatkuvasti lähtevänsä tanssimaan "niinkuin ennen vanhaan". Moista ei suositella missään nimessä, kunto voi pettää jo aikaisessa vaiheessa iltaa.

Säikähtää välillä omaa nauruaan, koska väittää sen olevan niin harvinainen tapahtuma. Kertoo selviävänsä päivistä kofeiinin ja sokerin voimalla sekä laskemalla tunteja miehen kotiintuloon. Selvästi taipuvainen läheisriippuvuuteen sekä nautintoaineiden väärinkäyttöön.

Kontrollikäynti puolen vuoden päähän jolloin tarkistetaan henkinen kunto ja keskustellaan mahdollisesta lääkityksestä ja kehotetaan viimeistään tuossa vaiheessa jättämään lapset isälle ja ottamaan omaa aikaa." 

helmikuun 20.

Minä luovutin. Tai kenties se ei ole oikea sana. Minä luovuin. Vapaaehtoisesti, vaikkakin pitkin hampain. Luopuminen tarpeettomasta ja valtavaa ahdistusta ja stressiä lisäävistä asioista on mun prioriteettilistan kärjessä tällä hetkellä. Olen alkanut antaa itselleni armoa, puhua hellästi, antaa anteeksi riittämättömyyteni ja joskus lyhyen pinnani. Olen antanut itselleni luvan olla heikko ja rikki. Antanut luvan toipumiselle ja parantumiselle. Oman itseni takaisin saamiselle. 

Minä siis luovuin.

Ensin taaperon päivähoitopaikasta ja sen jälkeen omista opinnoistani ainakin ensi syksyyn. Ja annoin koiran osittaishoitoon eksälle. Ja päätin olla tekemättä kahta ruokaa joka päivä.

Mä olen alkanut ymmärtää, etten mä voi vaatia itseltäni sitä kaikkea mitä taaperon ollessa vauva. Nyt se ei enää ole vauva. Se on vaativa, uhmakas ja energinen. Vaatii arjessa oman ison paikkansa, kovaan ääneen ja taukomatta. Eikä se nuku enää päiväunia ja tulee öisin viereen omasta sängystään, mutta vauva se ei enää ole. Iso persoona, hän. Omaksi itsekseen muovautuva.

Tämä toinen vauva puolestaan on tyytyväinen, rauhallinen ja paremmin nukkuvaa sorttia kuin isoveljensä. Sitä ei ole pakko hytkyttää sylissä tuntikausia oma selkä katki vain sen takia, että kun niin tein taaperonkin aikana. On monta asiaa, jotka nyt on mahdollista tehdä toisin, vauvakin kun on iha oma ihana persoonansa. Jonka nimeksi taitaa lopulta tulla juuri se, minkä laitoksella ensimmäisenä iltana miehelle hihkaisin. Pakkastyttö näyttää juuri sen nimiseltä, miksi sitä siis muuttamaan. 

Vaikka ylisuorittaja ja se vaativa ihminen mun sisällä huutaa, että purista purista, kyllä sää jaksat ja mikset muka jaksaisi, perhanan vässykkä, niin olen oppinut olemaan kuuntelematta sitä tiukkapipoa. Kuuntelen mieluummin sitä naista, äitiä ja ihmistä joka ei oikeasti voisi vähempää kiinnostaa opiskelu tai valmistuminen. Tai täydellisyys toisten toiveiden ja vaatimusten mukaan. Mun perheen onnellisuus ja mun oma jaksaminen on tärkeintä tällä hetkellä. En täysin vielä paikallista mistä nämä supermutsipaineet tulee, mutta jäljillä ollaan, niinkuin monen muunkin mun päätä vuosia sekoittaneen asian kanssa.

Mä haluan uppoutua tähän vauvakuplaan ja arjen pyörittämiseen. Tehdä tämän homman niin hyvin kuin osaan, enkä aina tuntea läsnäolon puutetta, vajavaisuutta tai syyllisyyttä. Mä haluan nauttia mun lapsista. Piirtää autoja iltaisin taaperon kanssa ja lukea kirjoja, käydä kylvyssä. Mä haluan keinua vauvan kanssa poski poskea vasten keittiössä, ihastella sen punertavaa takatukkaa ja nuuhkia sen poskia. Mä haluan ehtiä ihastelemaan hymyjä, valokuvaamaan ja kirjoittamaan enemmän. Mä haluan keskittyä näihin arkipäiviin ilman, että mun mieli koko ajan miettii mitä jää tekemättä ja miten en illalla kuitenkaan enää jaksa tai halua kirjoittaa asiatekstejä tai laskea. Mä en halua uhrata mun jaksamista ja toimintakykyä koulun ja valmistumisen takia. 

Mä haluan keskittyä olennaiseen. Sämpylätalkoisiin taaperon kanssa, porkkanoiden raastamiseen yhdessä, sohvalla pötköttelyyn kun siihen lankeaa mahdollisuus. Mä haluan poistaa paineen mun elämästä ja elää tässä hetkessä, olla "vain äiti" vielä hetken. Kevätkin on kohta jo täällä, piha on peilijäällä ja luokkien katolla ei kohta enää ole lunta. Pakkastyttökin on kohta jo 2kk! 

Ja vaikka meillä on välillä tussilla maalatut sohvatyynyt (tänään), kaikki rääkyvät yhtä aikaa (eilen ja tänään), paskakasat kaatuvat niskaan (päivittäin) ja joka ilta särkee päätä väsymyksestä, huimaa ja oksettaa niin en mä tätä vaihtaisi.

Paitsi ehkä hetkittäin silloin kun kannat kirkuvaa taaperoa joka ei halua mitään, mutta samalla haluaa kaiken ja väsyttää niin että pyöryttää ja paniikkikohtaus meinaa tulla kaiken sekamelskan takia. Ärsyttää toki, että selviän päivistä miehen töissäollessa kofeiinin ja sokeriherkkujen avulla, mutta muutosta siihenkin tulee sitten jossain vaiheessa, ehkä jo ensi kuussa. Ja elo muuttuu lähes helpoksi niinä päivinä kun meitä on kaksi hoitamassa tätä härdelliä.

Mä haluan nauttia mukavuudesta. Nyt mulla on mahdollisuus viihtyä ja takertua mukavuudenhaluun. Pitää jalassa vanhoja legginssejä, kumppareita, ylisuurta rönttömekkoa ja olla tukka nutturalla ja unohtaa pestä aamuisin hampaat. Ne satunnaiset laittautumisen hetket tuntuvat sitten oikein juhlallisilta. Ja mukavuudenhalua mulle on myös toimiva ja kivuton kroppa minkä eteen alan tehdä pikkuhiljaa töitä- en kaikkea kerralla ahnehtien ja heti vanhaan tahtiin palaten, vaan hiljakseen, omaa aikaa pari tuntia muutamia kertoja viikossa. Minä, musiikki ja rauta. Hiki ja polte. On ollut ikävä.

Niinä parina päivänä kun taapero on isällään haluan nauttia siistin kodin illuusiosta, käydä vauvan kanssa äitivauvakerhossa ja tutustua tuohon vauvaan ihan omana yksikkönään ja antaa koko huomioni tuolle pienelle ihmeelle johon kiintyminen on ollut pelottavaa ja hitaampaa kuin edellisellä kerralla.

Viikonloppuisin haluan nähdä ystäviä ja kestitä. Nauraa ja iloita. Nukkuakkin pidempään ja valvoa miehen kanssa vähän liian myöhään. Saunoa ja ulkoilla. Viikonloput on ihania!

Mun on osattava päästää näistä stressitekijöistä ja saada tämä lähes päivittäin oireita antava paniikkihäiriö hallintaani. Musta on ihana huomata, että mulla onkin niitä työkaluja ja apuja ja lisää tulee koko ajan. Se mustuus ja hätä eivät ole enää päällimmäisiä mielessä koko aikaa.

Kyllä tämä tästä. Me ollaan turvassa ja ehkä alan kevään mittaan uskoa siihen yhä enemmän ja enemmän. Mun ei ole pakko uuvuttaa itseäni kaiken alle, mä en pysty hallitsemaan kaikkea ja kaikkia, mä en voi kantaa kaikkien murheita harteillani ja antaa oman hyvinvointini ja perheeni hyvinvoinnin kadota sen takia, että mä haalin itselleni liikaa, vaadin itseltäni kaikkea mahdollista ja mahdotonta. En sen takia, että minä haluan suorittaa, saavuttaa ja olla täyden kympin tyyppi koko ajan kaikessa ja kaikille. Ei se niin vain voi mennä ja mun on pakko oppia hellittämään. Mun on laskettava rimaa, kaikkeen ei vain yltää jos omat voimavarat meinaa loppua sen keskellä. 

Mulle tärkeää on ulkoilla lasten kanssa kevätauringossa (jota ei näy), tehdä ruuat itse, mieluiten useammaksi päiväksi kerrallaan, saada raha-asiat balanssiin. Ja tuohon raha-asioihin liittyen mä toivon, ettei ensi kuussa tulisi yhtään eläinlääkärikäyntiä, ei vakuutusmaksuja tai sairaalamaksuja. Näin saattaisi jäädä leivälle muutakin kuin pelkkä ylähuuli. 

Mä haluan ne muutamat vapaat tunnit päivässä käyttää remonteista haaveiluun, lukemiseen, ystävän kanssa jutteluun, miehen sylissä makaamiseen, olemiseen, suihkussa seisomiseen enkä siihen, että itkien lasken matikkaa tai kahlaan lähdemateriaaleja lävitse. Mä joudun tekemään monen asian kanssa sen välttämättömän (vaipat, ruuat, pissatukset ja raivarit, tiskit, pyykit ja elukat), mutta sitten sen "vapaa-ajan" en soisi kuluvan stressaamiseen enkä turhaan huolehtimiseen.

Me mennään tänään pohjanmaalle. Minun mummu täyttää 70. Ja minä maanantaina 25. Sukulointia tiedossa pitkän kaavan mukaan. En malta odottaa.

Tänä viikonloppuna mä hellitän sen verran, että käyn illalla hierojalla yhden parituntisen, otan mukaan myös uimapuvun ja jonkun hyvän kirjan ja tapaan paria ystävää vielä sunnuntaina kahvin merkeissä. Parasta terapiaa, liikunta ja ystävät.

Hyvää viikonloppua kaikille. Mä jatkan nyt pakkaamista.

helmikuun 16.

Mä haluaisin kirjoittaa enemmän hymyistä, vauvan suloisista äänistä ja viuhtovista käsistä.

Haluaisin kirjoittaa enemmän taaperon nokkelista lausahduksista ja uusista taidoista. Mä haluaisin kirjoittaa siitä miten mä osaan ajoittain nauraa niin että meinaan tikahtua.

Ja siitä miten suuresti mä rakastan, siitä intohimosta minkä arkisin joutuu tukahduttamaan, mikä meinaa jäädä väsymyksen ja kommunikaatiokatkosten alle. Tuosta ihanasta miehestä joka hyräilee mut uneen jos on tarvis.

Haluaisin kertoa siitä miten suloiselta vauvan poski tuoksuu ja miten komeat reissimakkarat sillä jo on.  Ja siitä, miten mua liikuttaa kun isä ja tytär painavat nenänsä vastakkain ja miten pienenä tytär lepää isänsä isoissa käsissä.

Ja siitä, miten taapero tulee ja halaa tiukasti "mun äiti, äiti on aikuinen".

Mä haluaisin kirjoittaa enemmän niistä ihanan hitaista aamuista ja herkullisesta ruuasta, unelmista ja haaveista, kenties ottaa kuviakin. Ja siitä miten mua itkettää kun katson tuota täydellistä tyttöä kun se nukkuu tai kun se hymyilee mulle koko naamallaan. Ja siitä kun taapero herää itkien uniltaan ja pyytää, että äiti laula.

Mä haluisin, että mun elämä olisi vain noita onnenhetkiä, rauhallisia ja katkeamattomia yöunia, hyvin käyttäytyviä lapsia, ei huolia tai pelkoja, niiden sijaan energiaa ja valoa. Siinä arjessa ei olisi itseä kammostuttavia ajatuksia, ei paniikkihäiriötä tai masennusta, ei sinnittelyä, ei näitä huonoja päiviä monien ihanien päätteeksi.

Eilen olon laukaisi liian myöhäinen kahvinjuonti ja hillittömät sokeriöverit läpi viikonlopun. Siinä ihanassa arjessa mä olisin sellainen millainen olin nytkin koko viikonlopun ja itseasiassa jo useamman viikon putkeen ennen kuin iski levottomuus. Traumaterapia auttaa, mutta paljon on työtä tehtävänä, sillä näiden olojen juuret eivät ole vain viime vuosien tapahtumissa, vaan vielä paljon kauempana. On rankkaa pilkkoa koko elämänsä niin kauas kuin muistaa niin pienen pieniin osiin, analysoida, pohtia, säikähtää ja oivaltaa, mutta sen jälkeen sitä aina uskoo parempaan tulevaan, saa työkaluja, ymmärrystä ja luvan olla rikki.

Koska mä olen stressaantunut ja peloissani niin mun on pakko kirjoittaa siitäkin. Mä pelkään, että mulla on milloin imusolmukesyöpä, aivokasvain, silmäsairaus tai ihosyöpä. Aina se on jotakin, aina jotain pahaa, kuolettavaa ja kaikennielevää. Herään siihen pakokauhuun unen rajamailta, varmana, että henki lähtee, tai järki. Varmana, etten ehkä näe lasteni kasvavan enkä saa viettää pitkää elämää tuon ihanan miehen kanssa. Enkä mä osaa hiljentää sitä ahdistusta ja pelkoa. Aina iltaisin ne tuntuvat ottavan hallitsemattomasti vallan. En vielä täysin käsitä miksi mun olo on nyt tallainen, niin paljon samankaltainen kun esikoisen kuoltua ja elämän ollessa ihan toivottoman tuntuista hätää, paniikkia ja pelkoa, mutta eiköhän se tässä selvinne jossain vaiheessa. Ei mulla ole kiire. Koulunkin laitan katkolle, vaikka se luovuttamiselta tuntuukin, mutta en mä jaksa ajaa itseäni piippuun yhden opinnäytetyön ja laskemisen takia, en nyt kun haluan toipua ja nauttia mun perheestä. Tulkoon se koulu ja valmistuminen sitten kun sen aika on. Mä haluan keskittyä siihen, että saan itseni takaisin ja lapset saa sellaisen äidin joka iloitsee, nauraa, touhuaa ja on läsnä, ei pelkojen pyörteessä.

Haluaisin kirjoittaa siitä, miten ihana oli käydä koiran kanssa lammen jäällä lenkillä ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin. Miten vapaana se juoksi, eikä se ärsyttänyt mua yhtään. Eikä sitä tarvinnut pelastaa taaperon kynsistä. Ja miten aurinko paistoi ja hanki kimmelsi. Ja siitä, miten kaunista täällä meilläpäin on.

Mutta toistaalta mä haluan kirjoittaa niistä pimeistäkin päivistä, väsymyksestä joka saa olon tuntumaan krapulaiselta ja hyvin nukutunkin yön jälkeen väsy iskee jo muutaman tunnin jälkeen. Mä haluan kirjoittaa riittämättömyydestä, siitä miten hampaat kiristyy kun ei pääse yksin vessaan, taapero haluaa nousta viideltä, roikkuu lahkeessa ja testaa jokaisen rajan kymmenen kertaa. Siitä miten joskus, edes vartin ajan sun ei tarvitsisi olla äiti ja vastata jonkun kutsuun.

Mä haluan kirjoittaa pelosta. Siitä miten pelkää, että saa paniikkikohtauksen lasten kanssa ollessa, siitä miten vihainen mä olen kun tällainen ahdistuneisuus, pelko ja hätä varjostaa meidän perhe-elämää ja sitä onnea mikä tässä jo on, mutta joka mun osalta jää jonkin kauhun verhon ja epävarmuuden peittoon. Mä haluan kirjoittaa toipumisesta, hyvistä yöunista ja tasapainosta, mutta ne antavat vielä odottaa itseään, vaikka eteenpäin koko ajan mennään. Toipuminen. Tuntuu hassulta toipua jostain joka on ollut osa itseä niin pitkään. Mitä sitä edes on ilman pelkoja ja ahdistusta? Onko se osa mun identiteettiä, jatkuva huolehtiminen ja kuolemanpelko? Eihän sen tarvitse olla niin.

"mikä on se paha joka seuraavaksi iskee, onkohan mulla jokin vakava sairaus, oonkohan oikeesti hullu"? Mä inhoan näitä päiviä kun tarkkailet itseäsi koko ajan ja olet varma, että jotain on vialla. Inhoan näitä päiviä kun kaikki vaikuttaa toivottomalta ja pelkältä kuoleman odottamiselta. Inhoan kun en iltaisin jaksa kun maata sohvalla ja toimia sieltä käsin. Se ei vastaa sitä ideaaliäitiä mikä mulla on mielessäni.

No, tänään oli tällainen pohjavire, huomenna varmaan jo eri tunnelma. Ei tule itsestään tämä hormonitoiminta takaisin. Jospa neiti nukkuisi taas yhden pidemmän pätkän jonka aikana olisi toivottavaa, että äitikin saisi nukuttua.

Helmikuun 4.

Äitiyden avainsanat tällä hetkellä.

Pelko

Välillä pelkään itseäni. Sitä miten väsynyt olen. Sitä miten vihainen olen. Sitä miten en aina tunnista itseäni tämän arjen keskellä. Pelkään menettäväni itseni äitiyteen ja kadottavani omat intohimoni ja otteeni elämään. Pelkään myös tulevani hulluksi/ sairastuvani vakavasti ja lasten jäävän ilman äitiä.

Pelkään lasten puolesta koko ajan, ja se vie äärettömästi voimia.

Pelkään epäonnistumista, kaikilla elämäni osa-alueilla.

Pelkään etten saa omaa itseäni enää takaisin, omaa mieltä, omaa vartaloa, motivaatiota ja iloa.

Katkeruus

Olen ajoittain todella katkera ja karvas ihminen. Olen kateellinen miehelle tämän harrastuksista ja omasta ajasta. Eihän sen tarvitse viettää tässä sirkuksessa kun muutama hassu tunti hereilläoloajastaan ennen kun se menee jo nukkumaan.

Olen katkera, koska olen katkera. Epämiellyttävä ihminen jolla on ajoittain niin tuskaisen vaikeaa kotona, etten edes soisi toiselle tämän harrastuksia ja menoja, haluan että molemmat kärsivät tämän saman tylsyyden ja vaikeuden. Koska mulla ei ole niin ei saa olla sullakaan (omaa elämää, hyvää oloa ja kivaa).Mulla ei kohta ole muuta omaa kun vessassakäynti ja taaperon ollessa kotona ei edes sitä. Ihanan lapsellista.

Olen katkera siitä, millaiseksi väsymys minut tekee.  Ja millaiseksi esikoisen kuolema minut muutti. Ja nyt viimeisimpänä millaiseksi tämä raskaus minut muutti. En oikeasti ole tallainen, vaan koen olevani iloinen, hauska, fiksu, lempeä, rakastava ja vahva. Missä se henkilö sitten on? En tiedä, mutta toivon perkeleen paljon, että se alkaa näyttäytyä hieman enemmän kevään aikana! Jos en itse siedä itseäni niin miten joku muu sitten sietäisi?

En halua olla marttyyriäiti. Sellaisiakin tiedän ihan liikaa eikä se ole tie jolle haluan lähteä.

Viha

Ei lastaan voi vihata, ajattelin ennen, vaikka taaperon vauva-aika ja vuoden kestänyt nukkumattomuus siihen jo viitteitä antoikin. Nyt Neiti Näpsän synnyttyä ja jo raskausaikana olen saanut huomata, että ainakin jotain hyvin paljon vihaan verrattavaa voi ainakin tuntea lapsen riehuessa, huutaessa, rikkoessa, lyödessä ja sen ollessa, no lapsi. Äärimmäinen vitutus, sitä se ainakin on.

Avuttomuus

Avuttomuus lapsen riehuessa ja ollessa uhmakohtauksen vallassa. Avuttomuus lapsen itkiessä lohduttomasti. Ratkaisut ovat tähän saakka löytyneet, mutta entä sitten kun joku päivä eteen tuleekin jotain mitä äiti ei voi sanoittaa, selittää eikä lohdutukset/laulu/syli enää auta. Surettaa olla heikko.

Häpeä

Liittyy vahvasti yllämainittuihin. Minua hävettää suunnattomasti taantua uhmaikäisen tasolle. Huutaa lapselle, menettää maltti niin että itseäkin kauhistuttaa. Olen saanut herätä omaan raivooni ihan eri tavalla tytön synnyttyä. Varsinkin kun kasvatusperiaatteisiin kuuluu, ettei lasta kuriteta fyysisesti, mutta entä jos jollain hetkellä kun vain kuppi kaatuu niin sitä lasta ottaakin esim. tukasta kiinni? Iltalehtien hirmutarinoiden lukeminen on saanut pelkäämään entistä enemmän "hirviötä sisälläni", josta valeäiti on kirjoittanut jo aikaisemminkin. Mihin kaikkeen ihminen saattaakaan pystyä, osaanko hallita itseni ja tunteeni/reaktioni. Kontrollin menettämisen pelko, jota paniikkihäiriö entisestään voimistaa. Häpeän olla vihainen lapselleni, mutta taaperon rääkätessä koiraa, yrittäessä satuttaa pikkusiskoa tai sotkiessa/särkiessä jotain tahallaan en aina vain saa itseäni kiinni ajoissa ja ehdin huutaa, kivahtaa ja sanoa kovemmin mitä edes oli tarkoitus.

Kateus

Aika lailla samaan kategoriaan tuon katkeruuden kanssa. Olen kateellinen miehelle siitä, miten sillä ei ole huono omatunto siitä, että se ensin viettää päivät töissä, sen jälkeen tekee pihahommat ja sitten vielä kolmena päivänä vielä painelee harrastuksiin lähes neljäksi tunniksi kerrallaan. Jos mä alan ottamaan vuoropäivinä esim. 2h omaa aikaa niin sekin tuntuu jo "liialta" ja kodin hylkäämiseltä ja turhalta ja mitä nyt vielä (ainakin lasten hylkäämiseltä). Arvolleni on sopivaa tiskata, leipoa, vaihtaa vaippoja, katsoa telkkarin paskaohjelmia ja sen jälkeen mennä vihaisena nukkumaan. Olen kateellinen miten paljon helpommin mieheltä käy tuo oman ajan ottaminen. Lisäksi tuntuu, että hän ajattelee minun vain lorvivan kotona pyykki- ja tiskikoneen välissä ja nukkumassa toistuvia päiväunia.

Kiukku

Päivittäin mukana, yleensä iltaisin. Hyvin monesti johtuu myös sukulaisista ja siitä, annanko polkea itseäni vai pidänkö pääni ja olen kusipää muiden silmissä. Kiukuttaa myös kun aikataulut mättää, unohdan jotain tärkeää, en saa haluamaani ja joudun joustamaan/odottamaan. Olen kirpeä kiukkupussi, onneksi aina vain lyhyitä hetkiä kerrallaan.

Väsymys 

En kenties ole vieläkään tajunnut miten raskas ja väsyttävä raskaus oikeasti oli. Miten palasina minä oikeasti olin ja lähellä totaalista loppunpalamista. Nytkin olen väsynyt, mutta eri tavalla. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että unta, lepoa ja rentoutumista tarvittaisiin. Ja paljon. Kohta ei sitten pian jaksakkaan ja elämä on taas yhtä itkun tuherrusta ja ahdistusta. En ole saanut vielä tarpeeksi etäisyyttä raskauteen ja en uskalla hirveästi muistella miten pimeässä paikassa elin ja olin koko ajan. Se ahdistuksen, pelon ja unettomuuden määrä ja niiden kamalien ajatusten määrä oli ihan hirveä. Väsymys saa aikaan sietämättömän kierteen eikä se helpota paniikkihäiriötä yhtään. Miten synkkä sitä olikaan, miten hirveitä ajatuksia sitä risteili päässä omista rakkaistaan. En edes sen uskonut moisen olevan mahdollista. Onneksi se on ohi, raskaus nimittäin ja olokin alkaa päivä päivältä normalisoitua. En osaa käsittää miten epäilin, märehdin, ahdistuin, panikoiduin, miten hukassa ja kipeä olin. Hävettää sekin, mutta onneksi valoa taas näkyy, ja toivoa, luottamusta ja uskoa. Niihin on nojattava.

Riittämättömyys

Riittääkö rakkauteni kaikille lapsille? Riittääkö syli, aika ja hellyys? Riitänkö minä tällaisena, vajavaisena puolisona, äitinä, tyttärenä ja ystävänä. Riitänkö itselleni? Tuntuu, etten pysty täyttämään kaikkia näitä rooleja niinkuin haluan. Ensin olen äiti, sen jälkeen puoliso? Sen jälkeen on epäselvää ja sumeaa aluetta. Sen jälkeen olen minä? Vai pitäisikö sen olla ensimmäisenä? Helvetin itsekkäältä se ainakin tuntuu, vaikka jos minä en aseta itseäni ykköseksi niin ei sitä kukaan muukaan tee.

Yhteys 

Parisuhteen yhteys. Keskusteluyhteys. Se on siellä, mutta kommunikaatio-ongelmat kehittyvät ja kasaantuvat nopeasti. Välillä tuntuu, että sitä yhteyttä saa hakemalla hakea kun ei olle moneen päivään kunnolla nähty, on puhuttu lähes vain lapsista, tiuskahdettu ja mökötetty. Pelkään epäonnistumista tämän kaiken keskellä. Entinen suhde kaatuin taaperon vauva vuoden aikana ja pelottaa, että toistan ne samat virheet kuin silloinkin. Vaikka järjellä tiedän, ettei lapsi ollu syy eroon, eikä meille käy niin, mutta se pelottaa silti. Se yhteyden menetys, meidän menettäminen ja kadottaminen johonkin "vain vanhemmuuden" syövereihin. Edellinen suhde kaatui kunnioituksen puutteeseen, tottumiseen, turtumiseen, vihaan, katkeruuteen ja siihen, ettei kumpikaan ymmärtänyt sitä vuosien saatossa muuttunutta kumppania. Rakkaus loppui ja se jos mikä on pelottavaa.

Enää ei ole aikaa loikoilla sylikkäin tuntikausia, hassutella ja jutella (kaipaisin enemmän keskustelua, mutta se vaatisi aikaa, jota ei yhtäkkiä olekaan). Haluisin pystyä olemaan enemmän läsnä, kuunnella enemmän, ymmärtää enemmän. Taisteluatahtoa ja halua on, mutta kun olisi vielä aikaakin enemmän kuin vartti sen parisuhteen hoitamiseen päivittäin.

Onni

Nappasin eilen jonkun viisaamman blogista ajatuksen; "kaikki päivät eivät ole ruusuilla tanssimista, mutta jokainen päivä on onnen täyteinen". Ja niin se on. Kaikesta väsymyksestä ja negatiivisista tunteista huolimatta, minä olen onnellinen. Joka päivä, monta kertaa. Mun on hyvä olla, kun vauva katsoo mua, puristaa tiukasti sormesta ja saan haistella sen päätä. Ihan rauhassa, sohvalla. Kiintyä ja ihmetellä.

Mulla on hyvä, kun taapero painautuu raskaana mun syliin, väsyneenä ja saan silittää sen tukkaa kun se nukahtaa. Mulla on hyvä kun se nauraa, leikkii ja höpöttää.

Mulla on hyvä, kun aina iltaisin saan käpertyä miehen syliin, nauraa, helliä tai sitten itkeä ja täristä. Mä saan olla minä eikä toinen horju minnekkään. Siinä se on, ja aina aamuisin se antaa suukon ennen kuin lähtee töihin (ja syöttää tytön mikä on ehdottoman ihanaa).

Se on sellainen harvasanainen suomalainen mies, mutta se on kuin kallio. Sillä on maailman hellimmät kädet, vahvin syli ja lämpimin sydän. Se tekee mielestäni liikaa töitä, ei valita turhasta ja se on ehdottomasti luottamuksen arvoinen.

Rakkaus

Minä rakastan. Aivan valtavasti. Rakkauteni lapsiin on jotain käsittämättömän syvää ja ihanaa, mutta myös se, millaisessa parisuhteessa minulla on onni olla. Olen löytänyt ihmisen, jonka kanssa saan olla minä, kiukkuinen ja rikki olon siltä tuntuessa ja niin paljon muuta. Olen suhteessa, jossa olen tasavertainen, arvokas ja rakastettu, hemmoteltu ja hellitty. Myös kiireen keskellä minua muistetaan suukottaa, puristaa ja halata. Aina iltaisin omalla vuorollani saan käpertyä lämpimään syliin ja minusta pidetään kiinni, vaikka toinen jo nukkuisikin. Olen kova vaatimaan huomiota ja siitä on vaikea luopua taas muuttuneen arjen keskellä.

Enkä aina muista ettei toinen osaa lukea ajatuksia ja sitten sulkeuden kun toinen ei tajua mitä haen takaa/haluan. Haluan myös vatvoa ja puhua, kenties liikaakin, mutta puhuminen ja analysoiminen on mulla avain hyvään oloon.

Kiitollisuus

Olen äärettömän kiitollinen. Lapsista, miehestä, perheestä. Kodista, terveydestä ja elämästä. Joka päivä minä muistan miten onnekas olen kun katselen noita ihmeitä. En minä muuta kaipaa.

Ei kieltämättä näytä kovin positiiviselta, varsinkaan kun tänään(kin) on herätty puoli 6. Tänään olisi kouluun paluu ja se tekee oman olon raivoisaksi. Mistä perhanasta minä siihen sontaan etsin vielä ajan tämän kaiken keskellä, motivaatiosta puhumattakaan.

Kaikista noista negatiivista sanoista huolimatta nuo kolme viimeisintä tuntuvat kumoavan aiemmat muut. Niiden voima jo yksissään nousee esiin niin voimakkaasti, että tekisi mieli pyyhkiä muut pois.

Kai ne sitten ovat ne kantavat voimat; rakkaus, onni ja kiitollisuus.

Ei kaikki ole paskaa, tää on vain "tää vaihe" joka kohta jo toiseksi sellaiseksi muuttuu, mutta toivon, että nuo kolme pysyvät, aina. Tiedän millainen äiti ja puoliso haluan olla. Haluaisin olla enemmän läsnä, junnata vähemmän negatiivisissa ajatuksissa, olla iloisempi, virkeämpi ja tasapainoisempi. Haluan sen oman minän takaisin, pala palalta, viikko viikolta.

Tässä lapsia kasvattaessa sitä huomaa vain joka päivä, miten paljon kasvettavaa minulla itselläni vielä on. On vaikea kohdata omat heikkoudet ja vajavaisuutensa ihmisenä, naisena ja äitinä, mutta eteenpäin mennään.  Ja toisaalta, onko minulla muka kiire olla jotenkin valmis? Läsnäoloa, hetkessä elämistä, keskittymistä. Sitä tarvitsen. Ja kärsivällisyyttä. Ehdottomasti sitä.

Neiti nukkuu joten lähtisi aamupalan tekoon pikkuhiljaa. Jaksaa sitten sinne kaupunkiin ja kohti kirjastoa ja kampusta.

Helmikuun 2.

Neiti Näpsä tänään jo kuukauden. Painoakin jo himpun päälle neljä kiloa.

Mä en muistanut miten äärettömän kauniita pienet vauvat on. Miten rakkaiksi ne tulevat, vaikka miten koittaisi tunteitaan hillitä menetyksenpelon takia. En muistanut miten ne nukahtamaisillaan kuulostavat ihan narisevalta ovelta. En sitä miten suloisia ne ovat kun nälkä vaivaa, mutta raivo ei vielä iske. Miten suloista on vauvan venyttely, katse, pään liike olkapäätä vasten. Tuoksu. Ja miten suloinen on tuo selvästi punertava untuva neidin takaraivolla. Inhottavaa on se, että Neiti on mahavaivainen ja ährää tuntikausia kakkaansa iltaisin.

En myöskään muistanut, miten kivuliasta on herätä keskimäärin 1,5h välein. Enkä ollut tajunnut miten kovaääniseksi voi taapero muuttua, miten kotitöiden lista voi näyttää loputtomalta ja pää on ihan puuroa. Mummu ja pappa viettivät meillä viime viikolla useamman päivän; sain nukkua aamulla hieman pidempään, pappa ulkoilutti taaperon ja mummu hoiti kirjanlukemiset, selätti pyykkivuoren, imuroi, pesi vessat ja teki ruuat. Tulin siihen lopputulokseen, että tarvitsen kotitontun. Oma Dobby ei tekisi pahaa ollenkaan. Ensimmäiseksi se saisi vaihtaa lakanat kaikille, ripustaa verhot olkkariin, tyhjentää kellarin remonttipölystä, lapioida hirvikoiran aitauksesta lumet, käydä läpi taaperon liian pienet vaatteet ja aukaista keittiön putken kunnolla. Aijoo, ja pestä sohvan, kirjoittaa yhden oparin ja lämmittää ulkosaunan vähintään kaksi kertaa viikkoon. Näin alkuun.

Mä tarviin kahvia. Se ei sovi mulle, mutta tarviin sitä, että saan voimia koluta näitä väsymyksen täyteisiä päiviä lävitse. Se kutittaa, tärisyttää, huimaa, juoksuttaa vessassa ja tekee olon levottomaksi, mutta muuten en ehkä pääsisi sängystä ylös. Ja jotain makeaa sen kanssa on saatava. Saa sitä sitten ihmetellä miten puntarin viisari on kääntynyt taas eri suuntaan.

Olen lukenut yöaikaan paljon äitien hyvinvoinnista, henkisestä hyvinvoinnista ja kaiken tämän tärkeydestä. Mä tiedän mikä tekee mut iloiseksi, itsevarmaksi, vahvemmaksi ja terveemmäksi ja se on bodailu. En tosin edes uskalla ajatella, että olisin kotoa poissa väh 2tuntia useamman kerran viikossa ja jättäisin lapsikatraan miehelle ja tekisin jotain vain itselleni. Ei miestä harmita moinen. Hän on alkanut taas painia 3 kertaa viikossa ja matkojen kanssa kerralla menee noin 3,5 tuntia. Se on aika paljon aikaa poissa kotoa töiden lisäksi. Ja koska imetys kaatui taas (paskamutsi), mulla ois teoreettinen mahdollisuus harrastaa myös (paitsi toi napakipu, haavan arkuus ja mitä näitä nyt on). Henkisesti en vain pysty, koska äidin syyllisyys ja kontrolloinnin tarve ovat valtavia, mulla vissiin vielä suurempia kun monella muulla. Mutta kenties keväällä sitten, koska ei tää katkeruus ja kateus toisen harrastuksista ja omasta jutusta ole kivoja. Väsymyksen takia olen muutenkin kun tuuliviiri ja miesparka saa sen kaiken paskan niskaansa, oli se sitten jumiutunut mykkäkoulu, koska toinen ei osaa lukea ajatuksia tai sitten kimeä kirahdus/tiuskaus/karjahdus herra ties mistä syystä. Saan pyytää aika paljon anteeksi milloin keneltäkin.

Ja taaperoparka, on sillekin tullut karjuttua, tiukaistua ja sanottua rumasti väsymyksen keskellä, varsinkin jos perseilyn kohteena on pikkusiskon lyöminen, herättäminen tai koiran rääkkäys. Sitten harmittaa, äitiä. Poika leikkii liikaa yksikseen, ei pääse tarpeeksi ulos eikä äidin syliin ja se ottaa päähän, ihan valtavasti. Vaikka hermo palaa ajoittain niin pyrin selittämään, pyytämään anteeksi ja kertoa rakastavani. Jos painajaiset yllättävät, otan syliin ja laulan sen tunnin putkeen tupakkarullaa, koska toinen niin pyytää. Käydään yhdessä saunassa, kehun, palkitsen ja opastan hellästi. Teen parhaani. Muuhun en pysty. Mutta rakastan, enemmän kuin mitään. Ja ihastelen. Miten taitava poika se on, ja ihan mun omani. Liikutun ja kyynelehdin. Itkijä-äiti.

Kaikki osa-alueet huomioon ottaen, on ihme etten räjähdä tähän stressiin ja aivomyrskyyn. Ainakin kykyni ottaa päiväunia on kadonnut ja uni välttelee öisinkin johonkin kolmeen saakka,  "koska vauva voi herätä IHAN JUST". Kyttään ja tarkkailen, säpsähdän täydestä unesta monta kertaa, ihan kun minun valvomiseni voisi suojata toista kaikelta pahalta.

Koska mulla ei ole irl -mammaseuraa enkä sellaista ehkä kaipaakaan (en niin paljon, että ajaisin täältä korvesta ja lumen keskeltä kahville kaupunkiin lässyttämään ja tuntemaan huonommuutta), niin luen sitten öisin mammablogeja (paaaljon), sellaisia, missä asioista uskalletaan puhua niiden oikeilla nimillä. esim. yllämainittu univelka ja sen seuraukset, negatiiviset tunteet ja kaipuu töihin/mihin vain, vaikka "vain" takaisin omaksi itseksi. Neuvolan terkka sanoi mun olevan ihan normaali äiti. Tiedä siitä sitten, mutta ulkopuolinen olo on kaikkialla, sen takia varmaan skippaan seurakunnan äitivauvakerhon kun en kuitenkaan osaisi olla ihmisiksi.

Julkisesti olen videolla kertonut miten palkitsevaa ja ihanaa on olla äiti. Ja onhan se, en valehdellut. Olin silloin se iloinen ja pirteä versio itsestäni toimittajan ollessa täällä. Mutta se on myös paljon muuta. Ja se Mutta on aina siellä taustalla, joka repii. Videota en katsonut. En olisi kuitenkaan tunnistanut itseäni.

Öisin valvon silmät tulessa miettien mustia aukkoja, maailmanloppua (eli ihan järkeviä), kuolemaa, surua, sotia, ihmisten pahuutta ja tekemättömiä kotitöitä ja sitä miten paljon kaikkia rakastan. Hullunmyllyä. Ei ole ihme ettei uni oikein tule.

Päivisin suunnittelen ruokalistoja, katson telkkaria, juttelen vauvalle/taaperolle, pissatan, vaihdan vaippoja ja täytän tiskaria, teen ruokaa, ahdistelen. Väliin mässytän herkkuja ja päivittelen tätä taikinaa tossa torsossa. Välttelen kokovartalopeilejä, koska kaikki tämä hyllyvä, lyllyjä ja möykkyinen määrä valkoista taikinaa on vain liikaa mun verkkokalvoille.

En halua vaunulenkille, haluan lenkille yksin, mutta ei ole katuvaloja ja olen arkajalka. Ja siellä on lunta aika perhanasti. Jotain kertoo sekin, että jäin viime viikolla kaksi kertaa kiinni hankeen kotitien varrella. Oltiin papan kanssa varmaan melkoinen näky kun sydänsairas lapioi autoa irti ja sektiopotilas työntää volvoa liikkeelle. Ekalla kertaa mies veti mut traktorilla irti. On mulla joo ajokortti, en vain osaa peruuttaa suoraan montaa sataa metriä enkä mieluusti ajaisi hirvikoiran päälle, sitä tarvitaan taas ensi syksynä.

Tekisi mieli uimaan, kahvakuulaan, zumbaan, hiihtämään vaaralle ja salille, mutta mujun toistaiseksi kotona ja syön.

Mutta en sentäs enää itke niin paljoa kun vielä esim kaksi viikkoa sitten. En ahdistu joka asiasta (vaikka paljosta ja naurettavasta siltikin), en syyllisty kaikesta, en säiky jokaista rasahdusta ja ääntä (riittää että taapero tekee sen). Mutta voin silti kertoa, etten tykkää olla yksin 300 neliön vanhassa talossa, jossa on yksi uloskäynti eikä ulko-ovea saa lukkoon kun turvalukolla. Lisäksi täällä paukkuu ja narisee aika paljon. Kaiken kruunasi mummu joka  oli kuulevinaan taas kummituksia enkä edes voi kieltää moista, ei se ole ensimmäinen joka kuulee kummia meillä. Mutta asiaan. Mä myös nauran enemmän. Sillain spontaanisti, esimerksiksi jollekkin tyhmälle sitcomille ja melkein säikähdän sitä ääntä itsekkin. Ja pidän itseäni taas ihan nättinä kaikesta tuosta ylläolevasta marinasta huolimatta ja pyrin puhumaan itselleni kauniimmin ihan tietoisesti. Toki pelkään edelleen jonkin pahan iskevän johonkin, mutta yritän pitää sen ajatuksen taka-alalla ellei ole syytä uskoa muuta.

Mun päivät koostuu siis supermutseilusta, suorittamisesta ja kilaroinnista. Haaveilen töistä, nutturasta, hameesta ja jakusta edelleen. Toisaalta hyvänä päivänä mulla on hyvä olo kotona kalsarit jalassa, semilikaisessa ponnarissa ilman dödöä ja puklut olkapäällä. Ja eihän mulla ole edes tutkinto valmis. Keskiviikkona tosin on palaveri(monesko lie) ja kirjastoreissu edessä vauvan kanssa, loput materiaalit on kaivettu jo esiin, vielä tosin odotan motivaation maagista esiintulemista. Ei ole paljoa näkynyt. Mies se vain hokee korvan juuressa miten toukokuu on ihan justiinsa. Kyl mä sen tiijän perhana! Eikä täällä varmaan ole edes töitä sit vuoden päästä, paitsi abc:n kassalle jonne en suostu menemään, ennemmin sitten kotihoidontuelle.

Mulle on varattu hieroja-aika! On kyl jo aikakin, näen tähtiä ja jokainen kaulajänne näyttää poksahtavan hetkenä minä hyvänsä. Eikä henki meinaa kulkea koska rintaranka on ihan krampissa. Päätä särkee joka päivä väsymyksestä ja olo on kuin ennen vanhaan kun alla oli viikonloppu kirkkaita, miehiä, tanssia ja valvomista. Nyt tuo jälkipyykin olo on jatkuvaa, ihan morkkista myöten.

Tukka muuten tippuu, naama hilseilee, luomet(!!??) kuoriutuu ja oloista päätellen kuukautiskierto tekee paluuta. Onkin ollut jo melkein ikävä sitä riipivää hirviötä ja nupin sekoittajaa. Aion taas kieltäytyä kaikesta ehkäisystä, en vain arvaa tumpata itseeni mitään mikä sekoittaisi pakan pahemmin.

Eikä taaperolla ole helppoa. Huomiota pitäisi saada, vaikka sitten vauvaa läpsimällä ja koiran hännässä roikkumalla. "minä oon vauva, tuo mulle maitoa". Voi toista. Koko ajan halutaan jotain; pastillia, puukkaa, muumia, papan luo, maitoa, ulos ulos ulos, vauvas syliin, isin luo, äidin syliin. Haluamisen lisäksi kyselyttää kaikki; mikä ääni, mikä tuo on, äiti mitä sulla on suussa, mikä tuo on, missä vauva jne. jne. lista on loputon. Taaperolla uhma ja äidillä jokin murkkuikä olojen perusteella. Hieno ja kypsä yhdistelmä.

Hohtoa eiliseltä:

"voidaanks hoitaa parisuhdetta niin et mulla ois korvatulpat korvissa, niin et en koko ajan miettisi mitä vauva ährää ja pitääkö vaihtaa vaippa, putosko tutti, joko se kakkasi ja miksei se nyt ährää, nukkuuko se, kakkasiko se, missä bebanthen ja talkki?" Aika hottia.

Sellaista arkea. Olokin jo normaali(mpi) eli jotain raivokkaan momzillan, hormonihuuruisen teinin ja syömishäiriöisen väliltä. Aika kivaa on silti, osaisi vain hellittää vähän ja saisi nukuttua niin avot!

Ei muuten mitään muistikuvaa, että mistä kirjoitin viimeksi. Aamulla poistin vahingossa koko edellisen tekstin eikä poistettuja tekstejä ilmeisesti saa haettua mitenkään takaisin. Ehkä kukaan ei menetä mitään. Linja taisi olla aivan yhtä sekava kuin tässäkin. Ugh!