keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Joulukuun 31.

Taapero valmistelee äitiään selvästi vauva-arkeen; viime yönä valvottiin kolmesta puoli viiteen minkä jälkeen äiti siirtyi sohvalla, siellä kun potki vain vauva mahaa, naamaan ja tisseihin ei kukaan.

Siinä valvoessa ja unta taaperolle teeskennellessä (ja välillä äristessä) listasin ylös mielessäni tämän raskauden vaivat, kolotukset ja olotilat. Melkoinen listahan tuosta tuli, erilainen kun kahdella ensimmäisellä kertaa jolloin molemmilla kerroilla loppuajasta on vaivannut rannekanavaoireyhtymä ja edellisellä kerralla oksensin läpi raskauden. Tälle kertaa sitten toki oli yksi "vaiva" ylitse muiden eli:

- Masennus/+ paniikkihäiriön uudelleen aktivoituminen ja traumojen esiin nouseminen vuosien takaa. Koko keskiraskaus meni todella syvissä ja ahdistavissa tunnelmissa, en saanut omista ajatuksista ja tunteista kiinni. Samaan aikaan yritin käsitellä eroa, suunnitella tulevaa, viimeistellä opintoja, hoitaa kotia ja vielä pysyä itsekkin kasassa kaikkien pelkojen kanssa. Monta hulluksi tulemisen tuntuista hetkeä, kyyneliä tai niiden puutetta, kamalia ajatuksia, hirveää kuraa joka alkoi joka ikinen ilta miesväen mentyä nukkumaan. Itseltä oli unen saaminen kateissa tai ainakin heräsin joka ikinen yö miettimään kuolemaa, elämän kurjuutta, menetyksiä (tulevia ja jo menneitä). Ihan kamalaa, hävettävää ja raskasta. Musta kuilu, josta ei meinannut päästä pois. Miksi juuri minulle? Miksi en osaa olla raskaana? Miksi en saa itseäni kasaan? Mitä hittoa tämä on ja mistä johtuu? Miten mulla voi olla ihanassa parisuhteessa, elämässä ja kodissa muka näin huono olla? Onneksi vyyhdit ovat alkaneet seljetä, enkä enää säiky jokaista rasahdusta, saan unen useimmiten uudestaan, mutta silti en usko olevani kuivilla vesillä pitkään aikaan. Olen auttamattoman vainoharhainen, menetyksenpelkoinen ja karmivat ajatukset valtaavat heikolla hetkellä pään. Keväällä edessä traumaterapiaa.

- Painonnousu +20 kiloa, mikä kuitenkin on 5-6kg vähemmän kun aiemmilla kerroilla. Oon lihomisen ammattilainen.

- Kiinnikekivut, rv 15 alkaen ehkä ja joidenkin viikkojen tauon /25-30jtn) jälkeen ne ovat taas yltyneet. Mitään ei voi nostaa, virtsaaminen on vaikeaa, kylkeä ei voi kääntää ja kävely on kamalaa. Tukivyö ja panadol ovat onneksi hetkittäin helpottaneet. Itkeä on silti saanut.

- Kadonnut seksihalu; johtunee toki hormoneista, mutta veikkaan tuota masennusta pääsyyksi. Ei jaksa, ei kiinnosta, ei tunnu miltään/sattuu pirusti. Kehonkuva on vääristynyt ja itseä inhottaa (ekaa kertaa ikinä). Ei jaksa tuhertaa, sängyssä vain itketään pääasiassa. Oma epävarmuus ja pahaolo vituttavat.

- Identiteetin hukkaaminen; oon melko kadoksissa tän uusioperhekuvion kanssa ja eniten kuitenkin oman itseni, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Palaset ovat levällään, olisi ihana saada niihin jotain rakennetta. Mitä mä oon, mitä haluan/en halua olla, mitä, miten, koska ja aargh. Onhan tässä työnsarkaa.

- Aknea ei tullut, kynnet menivät paskaksi, tukka kukoistaa

- Liitoskivut; häpyluu tuntuu olevan murusina aika ajoin.

- Iskias; koska vain kyljellään nukkumista/oleilua rv20 alkaen.

- Raskausarvet; ekaa kertaa maha alkaa olla viiruilla. Ei kaunista.

- Peräpukamat, ummetus. No need to say more. Molemmin puolin, kuvaa tilannetta varmaan melko kivasti.

Onhan tuossa tuota turhamaista valitusta, mutta ihana kun voi valittaa niistä tavanomaisistakin vaivoista eikä vain siitä miten lapsen odottaminen on ajanut mut aivan hulluuden partaalle. Siitä miten mun turvallisuuden tunne on täysin säpäleinä, luottamus elämään, omaan itseen ja ihmisiin mun ympärillä on todella heikoissa kantimissa ja miten peloissani olen olen ollut.

Kaksi päivää jäljellä ja edelleen mä pelkään pahinta. Vauva on perätilassa ja liikkeet erilaisia, sektio kauhistuttaa niin että oksettaa, eikä painajaiset anna armoa. Oon helvetin peloissani, epävarma, negatiivinen ja kauhun lamaama.

Että hyvää vuoden vikaa päivää vaan kaikille.

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Joulukuun 29.

Hiljaista on tälläkin areenalla, mutta olkoon.

Aamukampa on harva, pelottavan harva. Ehdin kuitenkin tälle aamua avautumaan, koska me noustiin 5.20 ylös, kiitos miehen herätyskellon. Tulihan sitä unta joitakin tunteja. Ja armoton vitutus.

Tänään mä en edes yritä teeskennellä, että yrittäsin välttää sokeria. Syön tänäänkin salaattia ja koitan syödä fiksummin kun eilen, jolloin korvasin iltapuolen ateriat parilla tortulla, näkkärillä, unohtamalla vedenjuonnin ja muulla todella fiksulla. Oltiin muuten koko päivä kotona, koska en juuri päässyt sohvalta ylös ja mies hoiti kaiken. Itse keittelin perheäitijuttuja ja tein mielessäni listaa siitä mitä vielä pitäisi hankkia (pulloharja, pieni amme, tukikorsetti, imetysliivit, varalle korviketta) ja mitä tehdä kotona (pestä jääkaappi, selättää pyykkivuori, raivata makkarin kaapit, etsiä vaunut, imetystyynyn päällinen, ostaa ruokaa synnärille, ostaa ylipäätään ruokaa) ja mitä asioita käsitellä (miksi mun turvallisuuden tunne on näin saakelin kadoksissa ja luottamus kaikkeen ihan säpäleinä, miks oon tällanen hysteerinen ahdistuja joka saa itselleen lietsottua paniikin esim. kaikesta, miksi minä masennuin). Ois aika kiva jos ois sellanen normaali pesänrakennusvietti ja vienoinen haaveilu tulevasta vauva-arjesta, mut ei, mun päässä myrskyää minkä ehtii. Kännykkä ja vihko on täynnä mun hienompaakin hienompia listoja siitä, miksi oon tällanen, miksi ajattelen näin, mikä laukaisee ahdistuksen milloinkin ja mitä kaikkea pitäisi ehkä sitten traumaterapiassa keväällä käsitellä.

Aamupalamunakkaasta unohtui muuten autuaasti suola ja leipää oli pussissa yksi kappale. Naamariin särkylääkettä ennaltaehkäisevästi (mut mä en muista otinko sen vai oliko se vain deevitsku?), koska vasen lonkka meinaa mennä alta, kahvia pannuun ja konvehteja ja piparia nenän eteen. Viiden jälkeen herännyt lapsi pötköttelee sohvan nurkassa viltin alla. Odotan edelleen, että heräisin itse tähän päivään muutenkin kun vitutuksen ja orastavan paniikin kanssa.

Ihan karmiva viikko tulossa, ainakin maanantai antaa osviittaa siihen aika hyvin, kun äiti käy ensin vessassa itkemässä että jaksaa aloittaa päivän ilman, että karjuu koko talonväkeä ulos ja nakkelee astiat lattialle. Oonko ennen maininnut miten kateellinen olen kun toiset pääsee töihin, tai saa nukkua? Joululomarytmi ja miehen saikku sekotti mun pasmat. Poika on ollut liikaa isällään ja mua syyllistyttää ja ahdistaa, mut en yksin tahdo saada sitä puettua, pöntölle tai muutakaan. En voi edes leikkiä sen kanssa lattialla. Pakkorako ja sitärataa, mut entä jos tää on mun vika viikko?

Ja eihän tähän aikaan(kaan) ole mikään paikka auki, ei edes puhelinlinjat. Ja pimeääkin on vielä ties miten monta tuntia, ei sillä muuten väliä, mutta pitäs koiralta alkaa metsästää kusinäytettä että saadaan selvyys mikä piru sitä tärisyttää aina aika ajoin. Eilisen hieronnan tuloksena veikkaan melkosia jumeja lonkan/alaselän alueella, mutta koska tuo on taipuvainen virtsatietulehduksiin ja kiteisiin niin katsotaan olisko jompi kumpi mokomista iskenyt taas. Varmaan maksaa jo satasen pelkästään soittaa eläinlääkäriin ja kertoa tuovansa näytteitä.

Sen jälkeen onkin hyvä lähteä kuseksimaan itse purkkiin äitipolille ja suunnittelemaan synnytystä (vastaukseksi ei varmaan kelpaa, en aio tehdä sitä kiitos ja hei, kyl se tuol viel mahtuu kasvamaan. Ei muuten mahdu olen huomannut). Onkohan sillä tukkaa, reisimakkarat ja huutaakohan se miten suloisesti? Näyttääköhän se isältään? Miten ne pärjäisi ilman mua, sitä en kestä edes ajatella.

Piinaviikko, piinapäivät. Hervotonta itkua, kuoleman- ja menetyksenpelkoa ja hyvin todennäköisiä paniikkikohtauksia. Melko herkullinen kombo josta voisin lahjoittaa osan toiseen kotiin any time! Tekis mieli sulkea itsensä jonnekkin pehmustettuun huoneeseen ja mömmöihin niin voisi sitten keskittyä vaikka voimaannuttavaan synnytykseen, onnistuneeseen ensi imetykseen ja istukkateen keittelyyn jonka jälkeen kasvattaisi oikein onnellisia ja hienosti käyttäytyviä kansalaisia ollen itsekkin kukoistava nuori äiti ristiäispäivään mennessä, hoitelisi siihen sivuun opinnot loppuun, hakisi töitä, hoitelisi kodin ja miehen jossain vaiheessa ja kaikki olisi niin pirun hyvin. Joo tiiän, tää on se masentunut raskaanaoleva täällä taas joka huutelee, mut ei nyt irtoa muuta kun sitä "negatiivisuutta".
Laitoin muuten just muumijakso nro4 pyörimään tälle aamua. Ei se ole ihme, että poika pyysi eilen päästä päiväkotiin.

Suurinta hupia tulee taas olemaan kun yritän äheltää lapselle toppavaatteet sun muut päälle ja sitten heivata sen näiden lamauttavien haavakipujen kanssa autoon.

Onneksi on aikaa pohtia ja ahdistua esim. siitä, että täytän kohta kaikki syrjäytyneisyyden merkit (olematta suomalainen mies), en koskaan saa mun kroppaa takaisin, elämäniloa, naurua ja tasapainoa ja mitä näitä nyt on (esim. kykyä jännittää vatsalihaksia, kumartua, olla selällään, nostaa penkistä oman painon verran rautaa, päästä kyykkyyn tai saada sosiaalinen elämä  tai töitä).

Ei hätää kuitenkaan ihmiset, vaikka angstaan täällä niin lapselle mä jaksan hymyillä, vastata, kantaa, pukea ja kokata, mut ois kiva, ettei tarvis pinnistellä ihan näin kovasti. Syyllistyn myös aiheesta "mun lasteni varhaisvuodet menee äidin kasvukipujen ja masennuksen kanssa kamppailessa".

Mun prioriteettilistan ykkösenä olisi ensi vuodelle hoitaa lapset kunnialla ja saada itteni takas balanssiin siinä samalla. Ja onhan se hyi kovin itsekästä sanoa, mutta äiti tulee ykkösenä, koska jossei tule niin sit voi kaikki huonosti. Onneks on psykologit, kerrankin toimiva neuvolasuhde, teoreettinen mahdollisuus harrastuksiin jossain vaiheessa kevättä, ihana mies ja kaikkea, huolimatta siitä, että suvun tukiverkko täällä on zero, olematon. Ja äiti on vähän hukassa oman identiteettinsä kanssa.

Tekis mieli kyrpiintyä miehelle mm. aiheesta "mikset sää mieti millanen isä sää haluat olla" ,"mitkä on asioita jotka haluat/et halua tuoda omasta lapsuudenkodista omaan kotiin, "mitkä on parisuhteen suurimmat kompastuskivet sun mielestä" etc. Lista ois tolkuttoman pitkä. Vastaukseksi saan, ettei mulla ole ollut tarvetta miettiä niitä, oon onnellinen näin ja eiköhän maalaisjärjellä pärjää, on teillä lukeneilla vaikeaa. Aarghh! Mää mietin moisia koko ajan, koska pelkään mm. kasvattavani lapseni vinoon, epäonnistuvani tässä(kin) parisuhteessa, meillä jommalla kummalla naksahtavan yks kaks ja lisäksi pelkään lasten puolesta niin, että henkeä kuristaa ja oksettaa ajatuskin, että joku tekisi niille pahaa sormenpäälläkään. Ihanan vainoharhaista. Sanoinkin miehelle viime yönä lapsuudentraumoja purkaessa (muu meillä ei enää purkaudu), etten aio antaa tätä lasta ulkopuolisten hoitoon, esim. anopille lainkaan, että hyvä jos sää saat tätä hoitaa. Ylisuorittaja täällä taas morjens!

Viimeviikkojen piinaaviin ajatuksiin kuuluvat "jääkö lapset ilman äitiä"? Selviänkö sektiosalista ulos paitsi järjissäni, niin myös hengissä?", "miten jaksan kotona kahden pienen kanssa ilman tukiverkkoa"? Mukava kela joka alkaa pyöriä aamulla ja iltaisin saan sen talttumaan itkemällä ja katsomalla hömppää. Riippuen siitä, ollaanko päivä kotona ja miten kipeä olen niin ajatusketju saa lisämausteita enemmän tai vähemmän. Kamalaa.

On synkkää, itkettävää ja pelottavaa. Mies parka joka aina iltaisin pitelee pelosta tärisevää ja itkevää naista, joka tuntuu täysin unohtaneen miltä tuntuu olla tulisen rakastunut, intohimoinen, normaali ja luottavainen. Hukassa tuntuu olevan.

Jäi muuten tekemäti se yks kouluhomma ja mies ei edelleenkään ole saanut soitettua liittoon liikamaksujen takia. Eikä yksikään opettaja antanut sitten arvosanoja jouluksi. Pirun kiva, mitäpä minä niillä muutenkaan.  Missä välissä valmistua, parantua, toipua, selvitä, laihtua, voimistua ja nauttia elämästä?

Sektiopelosta ja menetyksenpelosta voisi kirjoittaa kirjan, mutta tyydyn oksentelemaan siitä vertaistukipuolelle, siellä ei saa ihan niin hullun leimaa otsaansa kun tavisten kanssa kun pitäisi ajatella positiivisesti ja mitä kaikkea.

Mä en enää muista otinko sen särkylääkkeen vai en.

perjantai 12. joulukuuta 2014

Joulukuun 12.

Heräsin viideltä tarkkailemaan vauvan liikkeitä, mies kuorsasi ja röhki flunssaansa ja remonttipölyä, haaroväliä särki, kusetti ja oli nälkä. Puoli 6 taapero ilmoitti ettei enää nukuta, mihin H lähti? Argh, eikun ylös ja puuron keittoon (äiti siis, lapselle ei kelvannut). Aamumuumien aikaan sammuin sohvalle puoli-istuvilleen ja palkkana aivosumu ja todella huono olo koska kohtu ja verisuonet. Kahvia, paljon kahvia ja termariin lisää. Nyt olen ollut ihan vauhtipupuna täällä.

Kirkasvalolamppu olohuoneeseen oli muuten todella huono idea. Remonttipöly leijailee joka paikassa ja taaperon rasvaiset kädenjäljet seinissä kutsuvat luutuamaan.

Sen sijaan olen myös tehnyt ihania, mieltä avaavia blogilöytöjä ja tonkinut omaa mieltä ja alitajuntaa niin että kunnon aivomyrsky on vain pöllynnyt menemään.

Alla aamupäivän pohdintoja ja yksinpuhelua!

"Vanhemmuudessa on ehkä kaikkein vaikeinta se (oman lapsuuden läpikäymisen lisäksi), kun ei tunne kuuluvansa siihen normimuottiin ja tuntee itsensä epäonnistuneeksi, koska ei pysty siihen ja tähän, ja tää ei oo kivaa eikä itseasiassa tuokaan. Sitä vertaa itseään edellisten sukupolvien ketjuun ja hakkaa päätään seinään kun tuntuu, että kun ei tää vaan riitä mulle, miksei se riitä, onhan se riittänyt naisille sukupolvien ajan?! Miks mä oon niin kummajainen. Mistä tää paine tulee (no niiltä muumimammoilta ja yhteiskunnalta stna)?

Oon sitä itsekästä sakkia joka halajaa omaa aikaa ja harrastuksia lasten ollessa pieniä, se joka menettää malttinsa kun kirjahyllyt kaatuilevat päälle ja ruoka syletään pöydälle sadatta kertaa ja koiraa piestään ja tavarat lentelee itseä otsaan. Mä haluan muutakin kuin paskavaippoja, uhmakohtauksia ja tiivitaaveja. Nykyään tiedän että meitä on muitakin, erilaisia ja NORMAALEJA, vaikka alkuun hävetti suunnattomasti myöntää, ettei kotiäitiys ole mun juttu, vaikka miten pinnistelin ja halusin. Ja sen ymmärtäminen, ettei se vähennä rakkautta sitä lasta kohtaan jos äiti haluaa mennä lenkille, kauppaan tai kahville IHAN VAIN YKSIN.

Kohta joku mielessään kysyy miksi toi sit tekee lapsia ylipäätään jos ne on niin hermojaraastavia ja kamalia. Noh, koska samalla lailla kun ihmiset elävät parisuhteessa (kaikki toki eivät), vaikka puoliso olisikin välillä prkleen ärsyttävä, ymmärtämätön ja tyhmä, niin silti sää rakastat sitä ja tiiät että näin sen kuuluu olla  Mun lapset on tarkotettu mulle, enkä vaihtais niitä mihinkään, ne on kaikkein tärkeimpiä rasittavuuksia ja suloisuuksia. Vanhemmaksi kasvaminen vain on ollut rankempaa kuin kuvittelin. Ja kenties mun ei ois pitänyt litkiä kahvia ihan näin paljon. Ihanko ois vähän humalassa, tulee sössötettyä omia mielipiteitä julki liian kovaan ääneen ja vähän kaikille. Mun on tehnyt mieli punkkua jo monta päivää.

Mun äidillä ei koskaan ollut omia harrastuksia kodin ulkopuolella, eikä kovin paljon sosiaalisia kontakteja, joskus sanonut hän lienee sanonyut, että ei halunnut/tarvinnut. Me oltiin kotona, äiti ompeli ja kokkasi ja mäkin menin hoitoon eskarin kynnyksellä ja koin aina todella voimakasta ulkopuolisuuden tunnetta ja epävarmuutta uusissa tilanteissa.  Isällä kyllä oli omat menot ja harrastukset. Olenko minä marttyyriäidin kasvattama? Vakaasti ja kaikella rakkaudella uskon niin.  Mä rakastan leipoa ja ulkoilla mun lasten kanssa, mutta mää rakastan myös mennä baariin tyttöjen kanssa, nostaa raskasta rautaa ja omata seksielämän. Mä haluan pitää itsestäni huolta, liikkua ja olla energinen. Se on mun valinta. Mä tiedän mitä haluan, mutta itsevarmuus joidenkin ihmisten edessä meinaa murentua ja alennan itseäni, syyllistyn turhaan, mutta opettelen siitä pois. "ei äidit voi, etsä enää  mihinkään pääse, mä en tehnyt niin ja sun pitäisi". "kyllä ne voi, kyllä pääsen, mä teen nyt näin ja ei, ei mun ole mikään pakko". Kivaa yksinpuhelua.

Mä tiedän rohkeuden hinnan ja tiedän eron pelkuruuden ja rohkeuden välillä paremmin kuin moni muu. Pelon minä tunnen, lamauttavan pelon tunteen, joka saa polvilleen lattialle hyperventiloimaan kauhusta, tiedän sen tunteen kun oma mieli tuottaa maailman kamalinta kuraa kaikesta sulle arvokkaasta ja rakkaasta, läimii naamaan ja potkii mahaan ja sä karjut mielessäsi, että lopu nyt prkl, mää en kestä enää". Mä olen lähipiiristäkin kuullut, että masennus on heikoille, avunpyyntö ammattilaisilta on heikkouden merkki ja vain heikot tarvitsee tukea. Olen myös nähnyt miten kipua turrutetaan alkoholilla, miten painajaiset vaivaavat ja ihminen muuttuu arvaamattomaksi ja onnettomaksi.

En tiedä mitä sanoa näille ihmisille, muuta kun että kenties et sitten ole käynyt tarpeeksi pohjalla. Masennus on tabu, raskauden aikainen masennus on tabu, synnytyksen jälkeinen masennus on tabu ja sen myöntäminen, että saan ammatiapua tuntuu olevan hyssytyksen aihe. Ei se ole. Jos olisin itse löytänyt tämän psykologin jo aiemmin (ja löysinkin vuonna 2010, mutta lopetin käynnit lyhyeen), olisi koko raskausaika voinut olla täysin erilainen, eikä kaikki oman mielen pelot, traumat ja tunne-elämän solmut kenties olisi eskaloituneet tähän pisteeseen saakka, mutta onneksi asiat ovat alkaneet nyt selvitä. Mutta kun pitää olla hyshys, ei pahaa oloa saa sanoa ääneen. "jaksa nyt, tsemppiä", "älä hulluttele ja kyllä sää pärjäät". Niin just. Ainiin, ja tää on mun oma vika, sanoi yksi "ammattilainenkin" tässä muutamia viikkoja sitten.

Siinä vaiheessa kun et uskalla mennä nukkumaan, kun tiedät että mielessäsi ei pyöri mikään muu kun pieni valkoinen arkku ja musta maa, etkä uskalla nukahtaa kun tiedät niissä pyörivän vain kauhuelokuvia ja menetät rakkaasi niissä yhä uudelleen ja uudelleen, silloin täytyy miettiä, miten kauan luulet jaksavasi sitä. Kun heräät x kertaa yössä katsomaan, että lapsesi hengittää. Siinä vaiheessa kun säikyt omaa varjoasikin ja kaikki valo ja ilo tuntuu uppoavan pimeyteen eikä poispääsyä näy, siinä vaiheessa on rohkeaa ottaa apua vastaan. Jokaisella on oma "breaking point", jossa kaikki murtuu, toisilla ennemmin, toisilla myöhemmin, mutta se henkinen raja on meillä kaikilla. Sen löytäminen on tuskallista ja äärimmäisen pelottavaa.

Kauhun ja pelon mukiloidessa sinua joka paikkaan ja ahdistuksen vyöryessä päälle et näe sitä oikeaa sinua, kaikkein eniten pelkäät ettet saakaan sitä enää takaisin. Mä tiedän toisaalta, miltä tuntuu seisoa täysin elinvoimaisena, itsevarmana ja onnellisena täynnä uskoa siihen, että mitä tahansa tulee vastaan, niin sinä jaksat sen kantaa. Sinä pärjäät ja joskus kaikki kipu on vain mennyttä. Mä haluan sen itseni takaisin.

Mä ikävöin entistä itseäni, sitä mitä olen ollut vielä vuosi sitten ja kaksikin sitten. Mä tiedostan, ettei tämä ole se oikea minä. Mä en ole näin pelokas, ahdistunut, epäonnistunut "hullu" ja mitä kaikkea sitä onkaan itselleen tämän raskauden aikana uskotellut. Se vanha minä on tuolla jossain ja välillä saan siitä otteen ja yritän pitää tiukasti kiinni, harmi kun ote ei vielä tunnu aivan pitävän. Mä kuitenkin uskon, että saan sen ihmisen takaisin. Mä tiedän kumpi mä haluan olla, mutta jos olet liian syvällä, sen löytyminen ja omien kykyjen ja itsen epäileminen on vaivan liian helppoa.

Toivoisin, että mulla olisi sellainen stereotyyppinen 24- vuotiaan tyttösen mentaliteetti, elämä laput silmillä olisi varmasti paljon helpompaa, mutta en silti oikeastaan sure tätä. Leikittelen vain ajatuksella joskus. "Entä jos". Minulla on aina identiteetti joka kuuluu lapsensa haudanneelle äidille ja naiselle, joka on kokenut elämässään paljon suuria menetyksiä, luopumisia ja ikävää. Vaikka menneisyyden ei tarvitse määritellä meidän elämämme kulkua, niin väistämättä se on tuonut meidät tähän missä olemme ja jos asioita ei käsitellä jossain vaiheessa, silloin paska alkaa vyöryä niskaan, lujaa.

Ihmisen ei ole pakko tyytyä. Ei huonoon työhön, ei paskaan parisuhteeseen, ei pahaan oloon tai ylipainoon tai mikä ikinä ketäkin rassaa. Ei ole mikään pakko. Jotkut vain tarvitsevat tukea enemmän kuin toiset. Minun on ollut vain pakko hyväksyä, että raskaudet ovat itselleni vaikeita, kauhua täynnä ja vievät hulluuden partaalle. Minun on ollut pakko hyväksyä, että lapseni syntyvät sektiolla ja on ollut pakko hyväksyä, että yksi heistä ei kasva täällä muiden kanssa. On myös ollut pakko hyväksyä, että yhdellä lapsistani on kaksi kotia, minun päätökseni takia. Minun on ollut pakko hyväksyä oma rikkinäisyyteni ja vajaavuuteni.

Voisin paasata tähän ummet ja lammet naiseudesta, naiseksi kasvamisesta ja itsevarmuudesta, mutta areena ei ehkä ole vielä avoin sille.  Voisin jaaritella arvoristiriidoista ja itsetutkiskelun tärkeydestä, mutta en saa kaikesta vielä itsekkään kiinni. Ulkopuolisuuden tunteesta, kipupisteistä, niin epätodellisesta olosta, että tekisi mieli ravistella itseä niin että pää notkuu, äh, ei vielä, ei tänne. Kunnon aivomyrsky pyörii päässä ja toivon, että se hieman rauhoittuu ennen tämän lapsen syntymää.

torstai 11. joulukuuta 2014

Joulukuun 11.

Kannattaa aloittaa aamu lukemalla kaikkien supermammojen päivityksiä ja kuvatuksia kiiltävistä kodeista ja jouluhuseerauksesta, sen jälkeen on hyvä katsoa sitä omaa metrin korkuista tiskivuorta ja jalan alla tuntuvaa remonttipölyä. Koti on juuri sen näköinen, ettei äidillä ole ollut oikein aikaa kotitöille. Pyykit, viikkaus, eri ruuan laittaminen joka päivälle, imurointi ja järjestely ovat jääneet täysin viimeisen koulurutistuksen jalkoihin. Viikonloppu poissa kotoa tekee mannaa sielulle, mutta kotitöitä se ei valitettavasti poista. Ensi viikonloppu on totaalisen auki, meillä on pe-su todennäköisesti vedet poikki putkiremontin takia, enkä tiedä yhtään minne suuntaisin. Yksin ajeleminen satojen kilometrien päähän ei oikein houkuta tämän pakin kanssa. Käly olisi kenties tulossa mikä tarkoittaa, että minun olisi saatava oma koira hoitoon jotta tämän kurittomat völkit saavat tulla mellastamaan. Muutenkin mun kynnys jatkuvasti lentäville piikeille ja kettuilulle on nolla. Viime kerralla tuli ruodittua mun rahankäyttö, tarjoilut, alan valinta, valmistumattomuus ja kaikki siltä väliltä. Ei jaksa olla koko aikaa puolustuskannalla. Anoppi tulee myös aattoa edeltävänä viikonloppuna joulunviettoon yhdessä mun perheen kanssa ja en jaksaisi sitäkään.

Unet ovat olleet varsin hyviä viimeiset pari viikkoa, mitä nyt uni meinaa loppua viiden aikaan silloin tällöin. Miehen räkätauti valvottaa minua myös jonkin verran, mutta uni tulee suht helposti uudelleen mikäli kissa ei kynsi ovea ja huuda kuin raivopää aamuyöllä. Viime yönä valvoin viiden ja kuuden välillä pyöritellen tulevaa sektiota mielessä ja jossain vaiheessa heräsin tunteeseen, että vauva ei liiku, mutta liikkuihan se. Nukuttiin taaperon kanssa sitten jopa melkein yhdeksään! Itsellä tuntuisi unta riittävän.

3 viikkoa jäljellä.

Tiistaina oli ensimmäinen käynti leikkaavan lääkärin kanssa ja puhuttiin pitkään mun peloista ja toiveista. Kunpa sitä osaisi ajatella tätä lasta ja syntymää uuden aikakauden alkuna, eikä pelätä koko ajan jonkun kuolemaa tai jonkin pahan iskevän jossain vaiheessa.

Nyt on takana kaksi käyntiä saman psykologin luona jolla kuljin esikoisen kuoleman jälkeen 2010 ja nyt harmittaa, etten ole löytänyt häntä uudelleen jo viime keväänä, koko raskaus olisi voinut olla helpompi ja kaikki tämä muukin kuorma, ahdistus ja huoli eivät ehkä olisi päässeet eskaloitumaan näin pitkälle. Mutta minkäs teet, hän aloitti tuossa virassa juuri äsken. Aivan loistava tunne, kun saa purkaa ajatuksiaan jollekkin oikeasti ammattitaitoiselle ihmiselle joka ei päästele suustaan sammakoita kuten "tää on sun oma syy, ympäröi itsesi mukavilla asioilla, oletpa kokenut rankkoja, voivoi". Lista jatkuisi.

Leikkaava lääkäri on myös toiminut psykiatrin puolen lääkärinä ja oli todella helpottavaa jutella hänen kanssaan. Vahvistus sille, ettet ole hullu ja sekoamassa ja kannustava "olet jaksanut niin hienosti tämän raskauden", kevensivät mieltä. Ja 3d kuva kohdussa haukottelevasta kauneudesta meinasi pakahduttaa. Miten sitä kestää jos en saa tätä lasta kotiin saakka? Rakastuminen vauvaan on pelottavaa, mutta väistämätöntä.

Eilen oli ihana päiväkodin joulujuhla ja voi miten kivaa koko porukalla oli. Ihana perhe, kertakaikkiaan. Äiti ei vain kaiken tanssituksen, laulatuksen ja kanniskelun jälkeen ollut oikein terässä.

Pitäisi vielä ostaa muutamat lahjat ja päiväkodin tädeille jotain.

Paljon olisi tehtävää. Tekisi mieli kirjoittaa kaikille kirjeet kaiken varalta, mutta en ehkä pysty. En vain kestä ajatusta, ettei taapero muistaisi äitiään mikäli jotain menisi vikaan, en kestä ajatella, etten saisi nähdä tuon lapsen kasvavan tai etten saisi elää elämääni tuon upean miehen rinnalla. Pelottaa, eikä osaa luottaa.

Huoh.

perjantai 28. marraskuuta 2014

Marraskuun 28.

Tätä päivää ei kuvaa mikään muu kuin oikea negatiivisten ajatusten ja tapahtumien multihuipentuma.
Takana huono yö, koska taapero möyri ja ähräsi koko yön ja kissa huusi kun piru makkarin oven takana vähän väliä aamuun saakka. Silmät ei meinaa pysyä auki ja kroppa huutaa kofeiinia, sokeria ja taas kofeiinia. Molempiin sorruin jo aamulla.

Tänään mm:

- Aamupalan tekemisen aikana taapero oli sekoittanut tv- kanavat

- Ehti se myös maalata sormensa mustiksi tussilla ja repiä kirjahyllyn päältä tavarat heti perään

- Mun resepti oli unohdettu, onneks tää korvatulehdus ei ole kipeä

- Taapero karkasi autokärrystä ihan liian monesti kauppareissulla

- Äiti joutuu kusemaan vartin välein

- Kassalla kävimme tiukan kinan siitä ostetaanko karkkia vai syödäänkö välipalaksi banaani

- Taapero nukahti 5 min ennen kotia banaani kourassa autoon ja heräsi kun yritin kantaa sänkyyn.

- Lähes tunnin pelleilyn jälkeen luovutin ja päätin ettei sitten nukuta. Kai minä ehdin pakata, siivota jne. muuta joskus muulloin.

. Olen syönyt salaa lapselta suklaata aamun

- Sorruin kahviin

- Iltalehti pitäisi lopettaa, ihan vain sen takia, että mulla ei pyörisi nuo kammottavat otsikot nonstoppina mielessä kun pysähdyn aloilleni.

- Olisin halunnut lounaaksi salaatin, mutten jaksanut taaperon kanssa enää toiseen kauppaan vääntämään rallia. Söimme siis puuroa, jonka suolasin melkein pilalle.

Voisin kirjoittaa eilisestä ihanasta neuvolakäynnistä, mutten pysty keskittymään kun taapero repii jatkuvasti joko koiraa, syö kynttilöitä, tyhjentää kattilakaappia tai napsuttelee hellaa, tai repii jatkoroikkaaa. Eli jätän sen toiseen kertaan.

- Taapero on rättiväsynyt

- Ja se juoksee sohvaa, paukuttelee ovia ja terrorisoi. Ja kiljuu kun kielletään.

Ainiin, ei edelleenkään tee mieli seksiä, tekisi mieli vain potkia kiviä ja karjua. Mies parka. " jos vaan silität mun tukkaa ja selkää, eikai se haittaa", "ööh, ei haittaa, tää on väliaikaista". Huoh. Ärsyttää.

Lapsikin on perätilassa taas.

Talon elukatkin vituttaa. Hirvikoira haukkuu kaikki yöt, kissa kiljuu ja sisäkoira varastaa lapselta ja karvottaa joka paikan.

Olen lopen kyllästynyt pyörittelemään öisin (ja päivisin) mielessä kaikkia vanhoja, joskus mieltä järkyttäneitä asioita (tuttavien itsarit, sairastumiset ja omat riskit kaikkeen mahdolliseen jne), nähdä painajaisia muinoin katsomista rikos- ja kauhusarjoista (enää en katso edes uutisia) tai miettimästä noita iltalehden otsikoita. Voimia viemää, naurettavaa ja turhaa, mutta pitäähän sitä ahdistua jostain jos ei vauvan liikkeistä tai muusta.

Lähdetään miehen kanssa viikonlopuksi mun kotiin ja aion syödä, saunoa, nukkua ja sukuloida ja leikkiä edes hetken, että olen normaali ja hyvinvoiva ihminen. Piste, tää on päätös!

Voe perhana tätä sotkua mikä täällä on. Mutta kuten lääkäri mulle sanoi, kotityöt odottaa kyllä. Ja eilen kirottuani terkalle tätä karmeaa odotusaikaa tämä sanoi minun saavan ajatella niin. Ei ole minun vikani, että vaaleanpunaiset lasini ovat paskana enkä voi nauttia tästä juuri ollenkaan.

Taapero muuten keksi, että jos nousee rahin päälle, yltää repiä kirjahyllyn päältä äidin kynttilät, kynät ja kaiken mihin ei ole mitään tarvetta koskea. Ja arvatkaa luistaako rahi kun sen reunalla seisotaan. Oi kyllä luistaa.

Phuhh. Laps lähtee isälleen parin tunnin päästä, siivoan sitten. Taputan itseäni olkapäälle, huolimatta ajottain kiristyneestä äänensävystä, sadoista kielloista ja komennoista oon handlannut tän päivän aika hienosti.

torstai 20. marraskuuta 2014

Marraskuun 20.

Negatiivinen. Huolestuttavan negatiivinen.

Sitä olen psykiatrisen sairaanhoitajan mielestä. "ympäröi itsesi mukavilla asioilla". No hemmetti, kyllä minä tiedän, mikä minut tekee onnelliseksi, itsevarmaksi ja saa oloni tuntumaan hyvältä, tällä hetkellä en voi tehdä esim. top3:sta juuri ainuttakaan.

1. Bodaus- Say no more. Se rakkain ja tärkein. Ei mahdollista esim. kymmenestä eri syystä.
2. Kavereiden tapaaminen- Kaikki työelämässä, kouluyhteisöä ei ole, tukiverkko minimaalinen tällä paikkakunnalla.
3. Seksi- Ei luista, ei kiinnosta, sattuu, vihloo, supistaa. Alkaa ärsyttämään.

Nukuin viime yön hyvin, mitä nyt herättelin vauvaa muutamaan kertaan. Aamu meni suht. sujuvasti, kaikille vaatteet ja ruokaa. Äiti keskustelemaan ahdistuksistaan ja peloistaan.

Negatiivinen. Niin olen, mutten voi asialla mitään ennen kuin tämä raskauskupla puhkeaa. Kauppaan hakemaan naistenlehti ja eväät ja kahvi mukaan. Kirjastolle istumaan ja "motivoimaan" itseään tekemään taas muutamia tunteja töitä yksin, 8 vuotta nuoremmat teinit ympärillä kikattaen.

Supistaakin. En kuulu tänne, mutta näillä mennään.

Tulispa jo veronpalautukset. Haluan radion ja kirkasvalolampun. Ja pitäisi muistaa täyttää ja palauttaa pojan loppuvuoden hoitopäivät.

Jatkan sarjaa ärsyttävistä asioista vaikka näin.

4. Meillä on neljältä pimeä. Ei katuvaloja. Piha on peilijäällä. Ulkoilu ei oikein anna mitään.
5. Istun illan katsomassa telkkaria, koska ei ole mitään muutakaan. Haluaisin liikkumaan.
6. Klo. 16-22 väliin ei mahdu tällä hetkellä mitään muuta kuin ruuanlaittoa, vaipanvaihtoa, no sitä telkkaria, lämmin suihku ja sit sänkyyn. Ei vastaa mun käsitystä antoisasta arjesta. Koulupäivinä se on helpompaa kestää, olenhan saanut olla yhden 6h kodin seinien ulkopuolella. Pyykkään ja tiskaan tottakai. Kerran viikossa soitan äidille. Ja notkun tottakai koneella, koska sieltä saa edes virtuaalista kanssakäymistä.
7. Mun neljästä parhaasta sydänystävästä yksi asuu kyläilyetäisyydella. Muilla on oma elämä ja nähdään pari kertaa vuodessa.
8. Joko sanoin olevani yksinäinen?
9. Opiskelen väärää alaa, mutta ei ole enää paljon!
10. Inhoan olla raskaana.

Ja koska haluan osoittaa, etten ole täysin negatiivinen idiootti ja ymmärrän, että mun elämässäni on paljon ihania asiosta (joita en varmaan osaa arvostaa tarpeeksi) niin kirjaan niitäkin 10 kohtaa.

1. Mullon maailman rakkain ja ihanin poika. Ilopilleri uhmakas jota ilman en voisi hengittää.
2. Mulla on omasta mielestäni maailman ihanin mies. Voisin hehkuttaa sivun verran.
3. Mulla on läheisiä ystäviä, joille voi puhua kaikesta.
4. On mulla ihana koirakin, lenkkeillään sit taas keväällä!
5. Mun raskaustukka on kiistatta aika upea.
6. Olen hyvä haaveilemaan.
7. Tiedän mitä haluan tehdä isona, tai ainakin minkä alan parissa.
8. Pidän aidosti omasta perheestäni ja sukulaisistani. Haluaisin asua lähempänä.
9. Rakastan joulua ja sen laittamista. Ihania muistoja ja perinteitä, jotka haluan siirtää omille lapsilleni.
10. Pidän itsestäni, elämästäni ja arjestani (poislukien nämä raskaudet, ei vaan ole mun juttu).

tiistai 18. marraskuuta 2014

Marraskuun 19.

Viikon ensimmäinen koulupäivä, välissä hieronta joka tulee kyllä tarpeeseen. Koko yläselkä on kuin kiveä ja lämpöpussia saa lämmitellä monta kertaa päivässä.

Toissayö meni supistuksia valvoessa, yhdessä asennossa keikkuen. Viime yönä heräsin pukkimaan vauvaa hereille monta kertaa, satuin nimittäin törmäämään vahingossa aiemmin seuraamaani blogiin ja törmäsin siellä kohtukuolemaan. Ahdisti. Aamu onneksi alkoi suhteellisen hyvin, muistin lounaalle haarukan ja lompakon, ainoa mikä jäi uupumaan oli proteiini aamupalalta.

Odotan jo ensi viikon ultraa yli kaiken, kyllä nämä pariviikkoisetkin välit tuntuvat yön pimeydessä karmeilta ja näen mielessäni vain kiristyviä napanuoria, irtoavia istukoita ja kaikkea kamalaa. "Liikkuuko, nyt liikkui, liikkuuko tarpeeksi, miksei nyt liiku, milloin liikkui viimeksi", raskasta on. Mielessäni näen elokuvista ja tv- sarjoista luotuja kuvia lapsensa menettäneistä, jotka harhaisina kuvittelevat lapsen olevan elossa ja kaiken hyvin. Mietin vain, että jos huonosti käy niin miten hemmetissä sitä muka selviäisi järjissään siitä. Pakenisiko sitä todellisuutta jonnekkin?

Piinaviikot, muuta nämä eivät ole. Arpea on alkanut kivistellä, supistukset ovat kipeitä heti aamusta, lapsi painaa ja huolet kasaantuvat.

Sektio kauhistuttaa, eikä sitä voi itkemättä ajatella. "Entä jos kuolen sinne, taapero ei tule edes muistamaan äitiään, puhuukohan eksä musta lapselle koskaan mitään hyvää, miten ne pärjää", ja paniikki on valmis. Komplikaatiolista on mielessäni loputon eikä auta paljoa, että "tavikset" käskevät olemaan ajattelematta ikäviä ja hyvin se menee ja plaa plaa. Minun elämässäni ei ole tällä hetkellä muuta kuin saada tämä raskaus päätökseen ja molemmat pysymään hengissä. Sitä ennen ei tämä pelon puristava silmukka heltiä enkä saa rauhaa.

Ei auta, kun lapsettomat kaverit ihmettelevät miten joku voi pelätä "KAIKKEA". Jos te tietäisitte kivusta sen mitä minäkin, niin ehkä ette sanoisi noin. Kun kuolema kerran tulee lähelle ja vie lapsesi sylistäsi niin sinä opit pelkäämään, mahdollisia ja mahdottomia asioita. Turvallisuudentunne järkkyy peruuttamattomasti, enkä ole vielä tähän päivään mennessä tavannut ainuttakaan vertaistukipuolen ihmistä, joka olisi omansa saanut täysin takaisin. Meille on valitettavan normaalia nähdä painajaisia, tarkistaa kaikkien perheenjäsenten hengitystä, luottaa vain itseensä, on vaikea päästää lapsia hoitoon ja mieli luo valmiita toimintamalleja niiden kaikkein pahimpien skenaarioiden varalle, mieli valmistautuu, tahtomattaankin kaikkeen kamalaan, siitä ahdistus.

Raskaus ei ole vain "raskaus ja onnellinen synnytys ja sen jälkeen auvoista vauva-arkea", itselleni se on aina ollut elämän ja kuoleman kysymys, eikä tämä kolmas kerta ole poikkeus. Minulle nämä pelot ovat käsinkosketeltavia, koska minä olen sen läpi elänyt.

Minä en vain mene sektiosaliin hakemaan lasta helpolla ja turvallisella tavalla.

Minä muistan lopun ikääni hätäsektiota edeltäneen hädän, paniikin, synnytyspoltot, epäonnistuneen puudutuksen, avuttomuuden ja kiireen. Minä muistan heräämön, jossa kyselen itkien lastani ja saan kuulla toisen olevan teholla elvytettynä, muistan valtavan verenvuodon joka valuu sänkyyn kohdun kieltäytyessä supistumisesta, muistan hämärästi nöyryytyksen jonka aiheuttaa takapuoleen laitetut tabletit. Toinen onnistunut kerta ei paikkaa isoa haavaa, traumaa joka seuraa mukana.

Muistan päivän eristyksissä miehen kanssa kun lasta tutkitaan, muistan miten sain nähdä vastasyntyneeni kaksi kertaa, letkuissa, koneissa, kalpeana, ennen kuin toinen vietiin eri sairaalaan ja minut jätettiin yöksi itkemään. Muistan miten en osannut pyytää kipulääkettä, muistan palelun ja horkan, muistan sen etten voinut itkeä, en yskäistä, en mitään, koska sattui niin paljon. Kukaan ei tullut paikalle ennen aamuvuoroa, enkä minä osannut kysyä tai pyytää. Minä en tiennyt.

Muistan ensimmäisen aamun, sen tuskaisan puolituntisen kun yritin nousta sängystä, tärinän ja sen verilammikon mistä nousin. Muistan ensimmäisen vessareissun jossa kananmunankokoiset hyytymät tippuivat pönttöön.

Muistan sisun, kaipuun ja ikävän, pakon päästä liikkeelle. Muistan ambulanssimatkan monen sadan kilometrin päähän, muistan sairaalan vessan, hoitajat, käytävät ja vastasyntyneen letkujen keskellä. Muistan turtumuksen ja hädän.

Minä muistan joka ikinen päivä. Se on ollut minun todellisuuttani ja raskaus tuo muistot takaisin voimakkaampina kuin vuosiin. Kuolleen lapsen kuva ei katoa silmistäni ikinä. Se oli hirveää, epäreilua, traumaattista, epätodellista ja sydäntä särkevää.

Olen tullut valtavan matkan siitä päivästä, kun astuin sairaalasta vanhempieni autoon ja tuijotin sairaalan kiviseiniä. Olen tullut valtavan matkan siitä, kun kannoin pienen valkoisen arkun hautaan, mutta silti on niitä päiviä kun se tuntuu eiliseltä ja voimat uupuvat. Ei yksikään lapsistasi katoa koskaan sydämestäsi, et sinä voi unohtaa. Voit vain opetella elämään sen kanssa, se on erilaista äitiyttä, kaikki eivät edes muuta saa. Elämänmittaisen kaipuun ja ikävän, sen kanssa oppii elämään.

Minä en kestä vähättelyä. Tämä on raskasta, minun elämääni. Vaikutan ajoittain etäiseltä, kylmältä ja sietämättömältä, siksikin vetäydyn.

Viimeisen neljän vuoden aikana olen haudannut esikoispoikani, isäni on sairastunut vakavasti, sukulaisia on kuollut, olen tullut jälleen raskaaksi ja saanut lapsen, olen eronnut pitkästä suhteesta, olen ollut yksinhuoltajana ja sen jälkeen löytänyt ihanan miehen ja tullut taas raskaaksi. Samalla koko ajan opiskellen etänä, pyörittänyt arkea, riidellyt ja huolehtinut. On ollut vaikeaa.

Taapero ei ole koskaan käynyt veljensä haudalla. Tietää kyllä, että kuvissa ei ole hän vauvana ja, että isoveli on kuollut. En puhu taaperolle jatkuvasti kuolleesta veljestä. Se on minun valintani. Se on kovin erilainen kuin mitä about 98%:lla muista vertaisista. Minä haluan suojella tuota nauravaa ja ihanaa lasta, minulle kaikkein tärkeintä. En halua, että vajaa 2,5 vuotias joutuu miettimään voiko vauva hyvin. Hän saa kyllä kuulla veljestään, pääsee joskus haudallekin, mutta ei vielä. Äitinä minä olen päättänyt näin ja siitä en horju. Itseäni en voi peloilta suojella, mutta lasta voin, vielä toistaiseksi.

Tämä on minun piinani, ei lapsen. Lapsen ei kuulu kantaa äitinsä taakkaa mielessään.

Sektioon ja synnyttämään ei vain mennä. Minä olen oppinut vaatimaan. Saamaan apua ja seurantaa, mutta tiedän, että jos jotain kamalaa on tapahtumaisillaan niin kukaan ei voi sille mitään. Minä pelkään, valtavasti, enkä voi sille yhtään mitään. Voin puhua, kirjoittaa, itkeä ja huutaa, mutta tässä se vielä on. Vatsa aaltoilee, vauva liikkuu, mutta minä en voi olla varma mistään paitsi silloin, kun makaan ultrattavana. Sen puolituntisen voin hymyillä.

Minä en pelkää sektion jälkeistä kipua, itse asiassa koen suunnitellun sektion jälkeisen olon suhteellisen hyväksi, vaikka kirpoohan se toki. Pelkään vain, että komplikaatioiden (mahdollisten tai mahdottomien) vuoksi lapseni jäisivät äidittä. Sitä ajatusta minä en kestä.

Ei minun ollut edes tarkoitus kirjoittaa tästä. Mainita vain, että pelottaa, mutta padot ilmeisesti aukesivat. Minä elän päivän kerrallaan, koitan olla toiveikas, mutta miten pessimisti sitä voisi aidosti olla.

On eri asia kuulla ja pohtia, kuin kokea ja tietää.

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Marraskuun 13.

Olo on jokseenkin voittamaton. Paitsi, että mulla on aamupala nro2 nenän edessä ja olen juuri saanut parkeerattua itseni koulun koneelle (jossa aion itsepintaisesti viettää ainakin seuraavat 5h), niin tämä on ollut mitä mainion viikko. Jos näin jatkuu niin mikäs tässä ollessa. Lähtölaskenta on virallisesti alkanut ja the päivä on päätetty.

Koska en voi hehkuttaa liikaa tätä mun gyneä, jolla mieluusti kävisi ilman raskauttakin juttelemassa milloin vain, niin tällä kertaa sain juuri sellaista ymmärrystä, tukea ja mielenrauhaa mitä olen viimeisen kuukauden janonnut eri tahoilta. Paitsi että minua kuunneltiin, katsottiin, halattiin ja vielä käytävällä tuettiin hartioista, niin sain osakseni ensinnäkin pahoittelut viime viikkoisen psykiatrin käytöksestä (joka siis kertoi paniikkikohtausten olevan oma vikani jne. muuta mukavaa), tarkan ultran, kivuttoman sisätutkimuksen, pelkopoli- ja synnytyksensuunnitteluajan niin myös jatkokontrollit ja tottakai, syntymäpäivän.

Kauhulla odottamani ja rukoilemani päivä on 2.1. Lyhyt- pitkä matka ja olo on siihen saakka varmasti vielä turvaton ja pelokas, mutta tukiverkko on entistä vahvempi. Me mennäään nyt päivä kerrallaan ja viikkotahtia sitä kohti. Oikein pahoja oloja varten mulla on lääkekaapissa purkki siihen, mutta jo tieto siitä, että se on siellä, on auttanut nukkumaan hyvin.

Tämän viikon saldona 0 paniikkikohtausta ja 7 kpl täydellisesti nukuttuja öitä. Joskin huomaan olevani melko lyhytpinnainen, minkä lasken kyllä ihan tämän sokerikoukun aiheuttamaksi (ja sen univelan). Ja vielä opiskelutkin on saaneet positiivista potkua hyvästä kurssiarvosanasta. Eikai tässä voi oikein valittaa.

Loppuajaksi on suunnitelmat selvillä ja maalia kohti mennään. Synnytys pelottaa, mutta nyt päästään sekin asia järjestelmään. Ärsyttää tosin olla aina tämä vaativa yksilö, joka kyselee, vaatii, penää ja huolehtii. Raskaus ja synnytys ei vain koskaan ole olleet itselleni mikään läpihuutojuttu vaan kirjaimellisesti elämän ja kuoleman kysymys. Sanotaan, ettei nainen koskaan unohda synnytyksiään. Harvinaisen totta, mä muistan kaiken sen avuttomuuden, kivun, nöyryytyksen, pelon ja paniikin. Mä muistan toisten armoilla olemisen, letkuissa makaavan lapsen ja kuolleen vauvan painon sylissäni. Ei näitä unohda ja raskaus tuo tämän kaiken taas niin lähelle.

Kutsuttiin muuten anoppi meille "vahingossa" viettään etukäteisjoulua enkä tiedä miten päästä pälkähästä. Pelkkä sen naisen näkeminen nostaa karvat pystyyn ja vielä niin lähellä the päivää. Argh. Haluan viettää sen viikonlopun vain oman perheeni kanssa.

Ja kaikkein parasta on, että poika on pysynyt 3 yötä omassa sängyssään! Ei ahtautta!

Kahvin ja konvehdin voimalla kohti koulutehtäviä! Kuukausi aikaa, olen nimittäin päättänyt lopettaa tän koulustressin joulukuun puoleenväliin.

torstai 6. marraskuuta 2014

Marraskuun 6.

Pysähdyksissä. Vähän hiljaiseloa. Palaan linjoille jahka saan taas itseni raiteille.

On ollut rankka viikko, rankin tähän saakka. Edellisviikolla luonnostelin jo ties miten positiivisia kirjoituksia hyvästä unesta ja kaikesta mahdollisesta. Tällä viikolla on sitten menty ahdistuksen kautta oikein pitkän kaavan mukaan.

Positiivista on, että viime yönä sain vihdoin nukuttua, ei tullut paniikkikohtauksia ja aamulla jaksoin tulla koululle tekemään hommia. Ruokahalukin alkaa palata. Toivon loppuviikoksi vielä enemmän helpotusta.

Odotan vain tämän raskauskuplan puhkeamista ja sitä, että saan keskittää ajatukseni muuhunkin kun jatkuvaan liikelaskentaan, valvomiseen, stressiin, panikointiin ja menetyksenpelkoon (joka on saanut ihan järjettömiä mittasuhteita). Pää on ollut kovilla, mutta apua on saatu, erittäin hyvää ja sitten sitä erittäin huonoa, taholta, jossa avun nimenomaan pitäisi olla LOISTAVAA. No, valitus on jo laitettu vireille.

30+0. 8 weeks to go!

Poika sanoi aamulla, että on ikävä äitiä kun puettiin tarhavaatteita päälle. Niin, on äidilläkin, sitä äitiä joka vielä ennen raskautta olin. Lupasin mielessäni pojalle, että sellainen minusta vielä tuleekin, jaksetaan vielä vähän aikaa tätä rumbaa. Ihana kuitenkin, kun taapero osaa kertoa miltä tuntuu, ja kiipeää syliin pitkiksi ajoiksi. Satunnaiset hoitopäivät parin kotonaoloviikon jälkeen varmaankin vaikuttavat. Ensi viikolla olisi kaksi päivää hoitoa ja toivon silloin saavani aikaiseksi taas jotain. Olen nimittäin päättänyt aloittaa mammalomani joulukuun puolivälissä, siihen saakka koitan painaa näitä vaikkei huvita tippaakaan.

Ainiin, ja odotan veronpalautuksia. Tämä kuu täysin ilman mitään tukia on melko tiukka! Makaronipata on pop.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Lokakuun 27.

Jahas, että valvomiseksihan se meni. Liekkö kellojen siirtäminen sotkenut pään, vai olisiko koko päivän kestänyt yksinäisyys sohvannurkassa koneen kanssa, odottaen että joku kodinhoidollinen kone olisi saanut hommansa valmiiksi, syyllinen olotilaan? Joka tapauksessa uni ei tule ja hermoja kiristää.

Ei ole hyvä tämä.

Tässä viimeisen kolmen tunnin aikana olen ehtinyt tehdä monta sivua ajatuksenvirtaa tekemättömistä ja tulevista asioista, rypeä menneessä ja ahdistua melkein paniikin partaalle, kirota tuon tippasevan keittiön hanan aika moneen kertaan ja tirauttaa myös turhautuneet itkut, koska muut saa nukkua ja mä valvon täällä taas yksin. Ja koska kolottaa, pissattaa ja ottaa päähän.

Onneksi on mahdollisuus julkiseen avautumiseen.

Luen itse pelkästään iloisia ja raikkaita hyvänmielenblogeja, mutta omassani haluan rypeä kurjuudessa, siitä minun osittainen helpotukseni. Valivali ja rutina, pakko saada purkaa nämä tunnot jonnekin.

Ainiin, menihän tuo vessakin taas tukkoon. Ihan varmaan piruuttaan, että huomenna keittiöremontin arvioijan tullessa täällä haisee paska ja viemäri.

Mies käski vain sulkea silmät. Joo'o, onnistuu. Tämä siis joskus reilut kolme tuntia sitten.

Miten kateellinen voi olla toiselle sen unista? Ja siitä, että se voi harrastaa mieleistään hommaa koko päivän ja itse odotan kotona kun joku saakelin Nainen.

Harrastukset on ihania, harmi kun en voi harrastaa omiani tällä hetkellä lainkaan. Voin kertoa, että miehen palatessa kotiin 10h metsästysreissultaan en ollut hyvällä päällä ja pakenin mielenosoituksellisesti suihkuun. Olihan minun päivän kohokohtani ollut se, kun jynssäsin lieden rakoja töhnästä ja otin ranskalaiset uunista.

Hyvällä päällä olin sen hetken kun taapero saapui kotiin ja pääsin voitelemaan leipiä ja ruokkimaan nälkäistä lasta, ja lukemaan kirjoja, ja hassuttelemaan vuodevaatteiden vaihdon aikana. Olin taas tarpeellinen.

Pahalla tuulella olin sitten taas löytäessäni miehen täydestä unesta yhdeksältä, vaikka täysin kusipääpäivän jälkeen olisin kaivannut, en ehkä seksiä, mutta edes hereillä olevia korvia, silitystä ja ymmärrystä, mutta mitenpä pidät ulkona itsensä väsyttäneen miehen hereillä pakolla. Nii'in, et mitenkään.

Ihanan lapsellinen olo. Tekisi mieli vähän karjua ja potkia vaikka seiniä.

Jos oisin oikein uhmakas niin lähtisin touhumaan jotain, mutta en ole. Yöllähän kuuluu nukkua. Pyörin siis sängyssä lukien, naputtaen ja kirjoittaen ja toivon, että väsyttäisi jossain vaiheessa.

Aamulla sitten pirteänä muutaman tunnin unilla poika hoitoon ja kaupungille päiväksi. Tulee varmasti todella riemukas reissu kun lähdetään valitsemaan tarvikkeita ja värejä yläkerran vessan. Ensi yönä tuskin nukutaan, koska olen silloin vieläkin yliväsyneempi kuin nyt. Kierre olisi taas ensi viikoksi taputeltu hyvin aluille. Hienoa minä.

Olen sietämätön väsyneenä, jokohan se on tullut selväksi? Vielä sietämättömämpi olen, koska olo on kurja, kipeä, yksinäinen ja tylsistynyt. Onneksi vauva potkii minkä ehtii, rajoittuu nämä asennot aika hyvin. Siinä vaiheessa kun taapero tuli samaan sänkyyn nukuttaan tunnin omassaan ja potkaistuaan minua mahaan ja kipeisiin tisseihin, joutui mies keskelle sänkyä. Sain aika ikäviä katseita omakseni. Jos minulla on kurjaa, niin voisi sitä olla muillakin, edes hitusen.

Ensi viikko on suorastastaan hurja, on kulmavärjäys, sairaanhoitajan käynti ja oi autuus, olikohan vielä neuvolakin. Pojalla on (jo kolmas?) kotiviikko, mutta mummu ja pappa saapuvat lastenvahtiavuksi, jotta edes voisin käydä koululla teeskentelemässä, että tekisin jotain. Kotonaolo kiristää, olen oman kroppani ja näiden seinien vankina. Tuuleekin taas niin, että kohta joku laho puu varmaan kaatuu talon päälle.

Hyvää yötä kaikille niille, joille nukkumisen lahja on täksi yöksi (ja muiksikin) annettu. Käyttäkää se hyödyksi. Unettomuus on kidutusta.

Ja jos nukun jossain vaiheessa hetken, niin painajaisten ja murhakuvien sijaan toivoisin näkeväni märkiä unia siitä, miten lastaan kiekkoja tankoon ja teen raskaita asioita tangon alla. Toivoisin myös saavani kokea kropassani sen tunteen, miltä tuntuu kun on vahva, kroppa ei anna periksi, sitä ei kolota ja tunnet itsesi Peppi Pitkätossuksi. Ainiin, eikä virtsa karkailisi aivastaessasi, tai kyykkyyn mennessä tuntuisi siltä, että koko toosa leviää lattialle.

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Lokakuun 22.

Olen jo tälle aamua pureskellut mun kynnet, molemmista käsistä. Takana siis vähemmän kiva yö täynnä kitkua, hyssyttelyä ja kääntyilyä, ja poika heräsi sitten miehen herätyskelloon ja itkemään kun ei pääse töihin mukaan.

Äidillä oli melkoisia vaikeuksia kammeta itsensä ylös ja loihtia jonkinlainen hymyn irvikuva naamalle, väsymyksen aiheuttama kuvotus on varsin likitunkeva kumppani niinikään. Ainiin, ja poika ei ollut yhtään halailutuulella, lähinnä kitkuaminen ja kätinä tuntui asiaansopivalta (niin myös mulla, mutta kun  mies pakeni töihin).

Aamulla piti hujauttaa iso annos mangesiumia naamaan, sen verran kramppasi pohkeet viime yönä. Ja minä kun yritin säästellä tuota arvokasta purkkia siihen että palaan tankojen pariin, mutta pakko mikä pakko. Olen muuten virallisesti saavuttanut sen vaiheen raskaudessa, että anelen viikkoja kuluvaksi. En jaksaisi enää pelätä, tarkkailla, vahtia ja kiukuta.

Estääkseni mökkihöperyyden ajettiin aamulla pojan kanssa yhteensä about 40km keskustan isoon leikkipuistoon. Poika meinasi nukkua jo matkalle ja puistossa oli aivan jäätävän kylmää, ainakin äidillä, joka joutuu kohta ottamaan miehen toppihousut käyttöön. Hyppely ja juoksentely lämmikkeeksi kun on poissuljettu vaihtoehto, olenhan oman kroppani vankina oleva invalidi.

Hytistiin siellä sitten reilu puoli tuntia, äiti janoten ihmiskontaktia. Ja sainhan minä pientä small talkia. Oli ihana kävellä vanhan kotitalon kulmilla missä pari vuotta sitten asuin, kuulla autojen äänet, ihmisvilinä ja aurinkokin paistoi. Maalla ei ole leikkipuistot ihan vieressä eikä päiväkodille voi mennä kesken viikon touhuamaan. Elämän ääniä.

Kirjoittelin eilen naamakirjaan:

"Voisin tykätä kotiäitinä olosta paljon enemmän jos olisin aina näin virkeä ja hyvällä tuulella. Harmi vain kun kotiäitejä vaivaa yleensä jatkuva univelka, stressi ja kodinhoito siihen päälle. Mielestäni kotiäitiys vaatii jotain luonteenomaista, enkä koe sitä itsessäni olevan. En kestä eristyneisyyttä, väsyneenä stressinsietokykyni on nollassa, olen haaveilija enkä omaa mitään luontaista siisteystaipumusta, vaikka vuosien aikana olenkin oppinut pitämään huolta perusjutuista, mutta silti meillä on aina murusia, koirankarvaa, tiskejä pöydällä, leluja hujanhajan ja poika hilluu yökkärissä aamumuumien edessä vielä melkein kymmeneltä.

Ja tottakai jokainen voi olla kotiäiti, mutta mun stereotyyppisessa mielikuvassa liitelee sellainen essupukuinen, pullantuoksuinen äärikärsivällinen mamma jonka kotona on moitteettoman siistiä, tuoksuu tuoreet leivonnaiset ja lapset ovat siistejä ja hyväkäytöksisiä. Tosin en tiedä miksi yritän vaatia sitä itseltäni saati lapseltani, on ihan okei jos ei aina jaksa, kiukuttaa, itkettää ja silti saa kaiken toimimaan suht jouhevasti ja talossa asuu pääsääntöisesti hymyileviä ja onnellisia ihmisiä.

Nautin kyllä tästä hetkestä enemmän kuin vähään aikaan, mutta takana on tosiaan 4(!!) poikkeuksellisen hyvää yötä ja nuhainen lapsikin söi munakkaansa ja vitamiininsa hymyssäsuin ja on enemmänkin halailu ja sylittelutuulella kun kirkumis- ja tavaroidenheittelytuulella. Lyhytpinnaiselle äidille ideaalitilanne."

No, tänään oli sitten se toinen tilanne ja inhoan sitä miten lyhyt pinna minulla on väsyneenä ja pelokkaana. Pojan kiljuttua ja uhmattua ruokapöydässä, ja sen jälkeen päikkäreille mennessä sama meno vain jatkui, pääsi äidiltäkin itku ja sen jälkeen uni voitti minutkin. On tuo nyt reilun tunnin nukkunut, pääsi äiti avautumaan lukoistaan ja traumoistaan taas vähän lisää.

Alan olla henkisesti siinä paikassa, että anelen viikkoja kulumaan. Stressi vaikuttaa uniin, heräilen kääntämään kylkeä, kuulostelmaan liikkeitä, tarkistamaan pojan hengitystä, katsomaan kelloa, milloin mitäkin. Illat ovat pahimpia, ja nukkumaanmeno kun tiedän toisten nukahtavan helposti ja itse jään valvomaan pelkojeni kanssa.

Pelkään olevani huono äiti ajatusteni kanssa ja solvaan itseäni siitä, miten heikko stressinsietokyky minulla on, miten pelokas olen ja miten hirveitä ajatuksia päässäni koko ajan risteilee. Pelkään jäädä yksin kotiin, koska pelkään että jotain kamalaa tapahtuu, varsinkin jos olen kaksin pojan kanssa, entä jos saan paniikkikohtauksen ja poika joutuu sen näkemään? Entä jos pojalle käy jotain enkä kykene auttamaan yksin? Eikai kukaan normaali-ihminen ajattele noin?

Inhoan sanaa masennus, ja olen alkanut epäillä jahka olen kertaakaan ollut aidosti oma itseni vuoden 2010 jälkeen, niin kuin terveydenhoitaja viime viikolla totesi, ehkä olen vain turtunut kipuuni. Tai missä vaiheessa tämä paska sitten iski, koska olen kokenut helppoja, nautittavia ja onnellisia ajanjaksoja näihin neljään vuoteen valtavasti. Viimeisimpänä ihana parisuhde ja uusi raskaus. Nyt en vain saa siitä kiinni mitenkään, enkä uskokkaan saavani ennen kuin tämä raskaus on purettu (toki siihen päälle pelko mm. lapsivuodespykoosista, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta jne).

Minua suututtaa, olen vihainen siitä, kun en voi elää haluamaani elämää vaan tuntuu, että pelot hallitsevat sitä tällä hetkellä. Pakenen siis ihmistenilmoille ja ruikutan tänne, koska olen äärettömän yksinäinen ja seurankipeä, porukassa ei ahdista vaan olen hyväntuulinen, virkeä ja hymyilevä, enemmän oma itseni. Jätin tarkoituksella hakematta postipaketin ja tankkaamatta, onpahan syy käydä huomennakin kaupungissa.

Jatkuva oman mielentilan tarkkailu on raskasta, pelkään että tulen hulluksi enkä kestä näitä viimeisiä viikkoja ja prkl onhan se synnytyskin vielä edessä! Sitä en kestä oikein edes ajatella.

Muistan sen ihanan valon ja onnen minkä poika syntyessään toi. Mihin se on kadonnut? Missä on se energia ja hyväolo? Tuo lapsi on minulle rakkaampi kuin mikään maailmassa ja silti tuntuu, etten osaa nauttia elämästä, jokin estää. Tuo ihana poika, jota en haluaisi laskea sylistäni ja jota haluaisin suojella kaikelta pahalta. Miksi tuntuu, etten ole riittävä äiti, vaikka tiedän oikeasti sitä olevani?

En tiedä olisiko lääkitys kuitenkin paikallaan, mutta pelkään sivuvaikutuksia. Entä jos se nakkaa pääkopan entistä enemmän sekaisin? Olen lukenut karmaisevia tarinoita lääkkeidenvaihdoista ja sen jälkeisistä itsemurhista ja en todellakaan haluaisi alkaa leikkiä tuollaisilla asioilla. Toisaalta, entä jos se tuo energian takaisin, entä jos se poistaa tämän sumun ja pimeyden ja pakkoajatukset kuolemasta ja hillitsee takaumia? Entä jos se kuitenkin on se avain, jota pelkään ottaa käteeni peläten sen muuttavan minut tönköksi, hymyilemättömäksi zombiksi? Mitä muuta minätosin olen nytkään kun joudun jatkuvasti tekemään töitä sen eteen, että pidän itseni, ajatukseni ja pelkoni kasassa?

Olisi ihana olla taas minä, mulla on ikävä sitä naista, äärettömän ikävä. En halua olla tämä ruikuttava, pelokas, ahdistunut ylipainoinen sohvaperuna joksi olen muuttunut. Inhoan toistaa itseäni, mutta minkäs teet. Tämä on vaikeaa!

Kyrpii nämä 6 viikon välein olevat psykiatrsien sairaanhoitajan käynnit, nyt taitaa väliä olla enemmänkin kuin tuo 6 viikkoa. Koen keskusteluavun itselleni todella hyväksi, mutta kun sitä on niin vaikea saada! Odotan innolla mitä saan psykologin kanssa aikaan, tuosta en koe näin harvoin olevan mitään hyötyä.

Ollaan pyöritelty miehen kanssa viime päivät minun kotikonnuilleni muuttamista. Siellä olisi työmahdollisuudet paremmat, tukiverkko tiheämpi ja takuuluotettava, kiva kaupunki, mutta vaakakupissa on eksä ja pojan tapaamisten vaikeutuminen, talonmyynti ja kaikki mahdollinen mitä täällä on. Kaikki uusi ja siirtymät ovat itselleni vaikeita, oli sitten kyse iloisestakin asiasta. Olisiko se kannattavaa? Olisko siellä tarjolla samaan henkistä tukea? Tarvitsisinko sitä edes jos ympäristö olisi omaa mielenterveyttä tukeva?

Yksinäisyys on myrkkyä, ja kateus. Olen todella kateellinen miehelle, joka pääsee päivittäin töihin, saa unen helposti ja saa treenata niin halutessaan. Tämä liikkumattomuus on itselleni todella kova paikka, en olisi ikinä uskonut, että näin kova, mutta minkäs teet. Asia, joka on vuosia tuonut iloa ja onnistumista elämään, jonka varaan iso osa itsetuntoasi on rakentunut, tutut tavat, ihmiset, olemus, kaikki on viety pois. Tuntuu, että jäljellä on vain tyhjyys ja minulle vieras ihminen.

Tuo ihana mies, joka kantaisi minulle varmaan kuunkin jalkoihin jos pyytäisin. Tuntuu, että olen vain ruikuttava taakka tällä hetkellä, elän sitä hetkeä varten kun mies tulee töistä kotiin ja saan puhua jollekkin ihan arkisista asioista. Miehen lisäksi minulla on 1 sydänystävä tässä kaupungissa ja pari muuta kaveria, joita tulee nähtyä kuukauden- tai jopa puolen vuoden välein.

Itsetunto on aivan nollissa, seksi ei kiinnosta, peilikuva ahdistaa ja ällöttää. Uusia, outoja tunteita nuokin, en ole koskaan ollut tällaisen olon edessä ja sekin ärsyttää.

En ehkä aloita taas koulustressistä ja siitä, etten mitenkään valmistu jouluksi vaan hommat venyvät kevääseen tein mitä tein.

En tiedä pitäisikö itkeä vai huutaa, itkeä ei muka ole aikaa, vaikka se auttaa ja huutaminen nyt tuntuu hullunhommalta muuten vain.

Paljon on taas ajatuksia päässä, ihan liikaa. Ja minulla on liikaa aikaa miettiä niitä. Edellisessä raskaudessa fyysinen vointi oli hirveä ja sairasloma tervetullut, nyt haluaisin vain töihin hetkeksi.



tiistai 14. lokakuuta 2014

Lokakuun 15.

Koululla 1,5 viikon jälkeen. Vessassa käyty, aamun toinen vesitonkka on nenän edessä ja kamala raskauskarsta on niistetty nenästä ulos joten täältä paukkuu kun kerrankin on aikaa!

Ensinnäkin. Kolminkertainen hurraahuuto sille, että en herännyt viime yönä valvomaan tuntikausiksi parin tunnin unien jälkeen niinkuin jokaisena muuna yönä tässä vajaan viikon aikana. Poika ei tietenkään pysynyt omassa sängyssään, mutta en antanut itseni katsoa kelloa ja todeta, että se on vasta puolen yön vaan hoin itselleni sitkeästi, että on varmaan jo kohta aamu (mitä ei sei todellakaan ollut, mutta sain unen ilman parin tunnin lukemista ja itseni rauhoittelua).

Yövalvominen on hirveää ja sen seuraukset seuraaviin päiviin, mielialaan ja ajatusmaailmaan vielä kamalammat. Miksi minä en voi saada unta niinkuin mies, kun menee sänkyyn niin naps vain, silmät kiinni ja nukutaan aamuun, ellei ahdistunut rouva herätä kyselyillään onko häkäpelti varmasti ok, onhan ovi lukossa ja missä se kissa nyt olikaan. On raskasta hokea itselleen kaikkea tekopirteää ja lohduttavaa öisin, koska ainoa mitä päässä silloin pyörii on; "kyllä se vauva liikkuu, ei, ei istukka ole irtoamassa ja kyllä, selvä iskiaskipu tuo on, ei veritulppa", "kyllä poika hengittää, voi paska, se heräilee taas", "en koskaan valmistu, hitto vesihana tippaisee, mahaakin vääntää, kädet on turrana etc. Ajatukset ja vainoharhat kasvavat vuorten kokoisiksi kun tiedostaa, että aamuun on tuntikausia aikaa ja edessä on taas päivä täynnä saamattomuutta (pyykkiä, ruuanlaittoa ja sen sellaista en laske kovin suuriksi saavutuksiksi).

Olen tehnyt esikoisen kuoleman jälkeen nukkumisesta itselleni peikon, ahdistus alkaa selvästi seitsemän maissa kun aloitetaan pojan iltatoimet ja muita työssäkäyviä alkaa väsyttää. Siinä rinnalla sitten yritän tehdä illasta itselleni positiivisen kokemuksen (on ne teet, suihkut, tv-ohjelmat ja hyvänmielen kirjat ja mies silittää). Argh. Silti pelko muutamankin huonon yön muuttumisesta kierteeksi pelottaa valtavasti. Paniikkikohtaukset vaanivat yössä, hulluksi tulemisen pelko joka ei päivisin iske, tulee todeksi öisin ja saan vakuutella itseni taas tyytyväiseksi "kaikki on hyvin, ei meillä ole hätää, rauhoitu". Haluaisin niin oppia käsittelemään noita pelkoja. Miksi illat ja yöt ovat noin vaikeita? Onko yli 4 vuoden takainen lapsenmenetys oikeasti rikkonut mun psyykkeen niin, etten enää osaa kokea väsymystä ja unta tarpeellisena tai mukavana.

Ei tuolla sängyssä pyöriminen muutenkaan ole enää mitään herkkua. Vatsallaan nukun vain jos poika ahtaa minut siihen asentoon, selällään ei voi olla viittä minuuttia kauempaa ennen kuin alkaa yökkäyttää ja polvien välissä on oltava tyyny. Lisäksi herään jokaiseen kyljenkääntöön. Ja sen lisäksi, että supistelut ja pelot pitävät seksihalut melko lahjakkaasti poissa niin en tajunnut, että lapsen ottaminen samaan huoneeseen tekee siitä lähes lopun sitten kokonaan. En vain pysty, jos huoneessa on unissaan ähräävä taapero, en mitenkään. Että sekin itsensä rauhoittamiskeino on ilmeisesti poissa kuvioista, ainakin yöaikaan ja omassa sängyssä. Kusin itseäni siinäkin sitten nilkkaan.

Viime viikko meni eksän kanssa riidellessä ja kuunnellessa miten ajattelmaton ja huono äiti olenkaan. Reissussa oli kivaa, mutta tuo tappelu vei voimia. Lapsen paikka kun on eksän mielestä ÄIDIN kanssa kotona armeijaikään saakka ja olen itsekäs kun vien pojan hoitoon 2-3pv:nä viikosta about kuudeksi tunniksi "opiskelun" takia. Ei siinä, olen jo tiedostanut, etten valmistu jouluksi ja äitiyslomalla on edessä edelleen sitä matikan opiskelua ja oparin kirjoittamista, mutta yritän sopeutua. Viimeinen opintotukikin tuli ja meni eikä mulla ole edelleenkään päälle mahtuvia mammahousuja (koska +18 kiloa eivät anna armoa).

Niiden kilojen takia en edes halua enää liikkua ihmisten ilmoilla, koska tiedostan, että maaliset tuulihousut ja kuluneet tennarit jättisuuren toppapompan kanssa eivät ole varsin seksikäs yhdistelmä ja oma olotila ahdistaa suunnattomasti. Inhoan sitä, miten suuri vaikutus tällä painonnousulla on mun mielialaan ja olotilaan. Sellanen Jabba the Hut olo koko ajan.

Muistan hämärästi miltä tuntui tuntea itsensä itsevarmaksi ja seksikkääksi, mutta vain hyvin hatarasti.
Mitkään vaatteet ei mahdu päälle ja jämäpaloilla mennään, paino on valtava ja lihakset ovat muuttuneet selluliitiksi. Meikkaus ja muu laittautuminen ei kiinnosta, koska niilläkään en kykene peittämään epävarmaa oloa ja sitä, että olo tässä kropassa on kaikkea muuta kuin hyvä. Mulla on ikävä sitä pirtsakkaa, sporttista ponnaripäätä, mun kirkkaita treenivaatteita ja sitä oloa kun jaksoi pinkoa mäkiä ylös pakarat tulessa, kauhoa altaanmittoja toisensa perään, punnertaa penkistä enemmän kuin monet miehet, latoa jalkaprässiin 300 kiloa rautaa ja tempaista kuulaa niin että napse käy. Haaveilen siitä, miten voin kevät aamuisin pukea lenkkarit jalkaan, urheilupaidan, laittaa kuulokkeet korville ja lähtä fiilistellen hölkkäämään aamukasteisia katuja pitkin. Kaipaan sitä hyvääoloa, mikä tulee kun huomaat kehityksen ja tunnet oman voimasi reisissäsi, pohkeissasi ja käsissäsi. Kaipaan sitä jäntevyyttä, itsevarmuutta, kehotietoisuutta ja sen kehon muotoa, jolla oli lihaksikkaat reidet, kiinteä takapuoli, pyöreät olkapäät, erottuvat rintalihakset ja seipäänsuora ryhti. Ihan kuin mut ois siirretty eri ihmisen vartaloon. Mulla on ikävä mua!

Mies oli viikonlopun hirvimetsällä ja metille se karkasi nytkin kun saikkua on vielä tämä viikko jäljellä. Eilen jätin pojan ensimmäistä kertaa ns. "turhaan" reiluksi tunniksi H:n hoitoon kun kävin kälyn kanssa kaupassa. Syyllisyyttä tunsin siitäkin, vaikka tiedän miten hyvin he pärjäävät ja tykkäävät olla keskenään. Silti moinen humputtelu tuntui liian raisulta ja kielletyltä.

Viikonlopun tosiaan istuin kotona, pyykkäsin, kokkasin ja istuin koneella stalkkaamassa muita ikäisiäni. Heidän viikonlopun aktiviteetteihin tuntui kuuluneen bileet, viini, kikatus ja onnellisen näköiset selfiet. En haikaile läpiyön valvomisten perään tai kännissä toikkaroimista, mutta se, että olisi edes teoreettinen mahdollisuus tehdä niin, olisi aika ihanaa. Raskaus invalidisoi ja sulkee kotiin. Vedinkin siitä miehelle sunnuntai-iltana kunnon itkupotkuraivarit ja tämä vei mut autoajelulle katselmaan hirviä (nähtiin yks) ja sen jälkeen paistoi mulle ja kotiin saapuvalle taaperolle lättyjä. Ihana lämmin ja rakastava mies ja koti, mutta silti tunnen syyllisyyttä siitäkin, enkä osaa olla onnellinen.Tekisi mieli ulvoa ja hakata päätä seinään.

Maanantaina oli neuvolakäynti, jossa sain täytettäväksi tämän kuuluisan "masennustestin" ja vaikka miten yritin vähän  kaunistella vastauksia niin tulos oli erittäin korkea, keskivaikeasti masentunut ihminen. Tuntui siinä vaiheessa kun joku olisi lyönyt vatsaan. Minäkö? Joka suurimman osan ajasta koen oloni onnelliseksi, onnekkaaksi, iloiseksi ja arjessa hyvin toimivaksi ja jaksavaksi on noin "hullu"? Arvatkaa, valvoinko seuraavan yön sitä miettie? Nyt on sitten kunnon leima otassa ja syynissä ollaan. Ensi kuussa pääsen sitten psykologin juttusille, samalle, jolla kävin silloin reilu 4v takaperin ja kieltäydyin traumaterapiasta silloin. Nyt en ole niin varma kieltäydynkö. Musta on tullut esim. täysin kykenemätön lukemaan mitään uutisia liittyen lasten kaltoinkohteluun, pahoinpitelyyn, seksuaaliseen hyväksikäyttöön, siis mihinkään negatiiviseen, koska pelkkä ajatus, että joku tekisi jotain pahaa mun lapsille MITENKÄÄN saa sapen nousemaan kurkkuun ja kädet hikomaan. Mä en vain pysty ajattelemaan sitä ja jos lukisin näitä uutisia, pelkäisin enemmän ja oma avuttomuus taas kasvaisi.

Terkkari kyseli heti tottakai onko itsetuhoisia ajatuksia. "Ei, en halua kuolla, en vain osaa olla ajattelematta sitä, eikä tuota mitään vaikeuksia kuvitella miten joku oikku riistää minulta ja perheeltäni elämän ja onnen, kyllä se on kieltämättä paljon mielessä" , "jos kuolen synnytykseen niin miten taapero ja mies pärjää, eihän lapsi tule edes muistamaan äitiään? "Kyllä, pelkään usein ja olen hädissäni, koska tiedän, etten kykene suojaamaan tätä lasta vatsassani, enkä usko siihen illuusioon, että kykenisin tekemään sitä muillekaan läheisilleni, minulle se ei ole turha pelko. "ja kyllä, pelkään psyykkeeni puolesta, todella paljon ajoittain ja onnistun diagnosoimaan itselleni kaikki mielen viat ja sairaudet yön pimeydessä ja näkemään mörköjä kaikkialla huonoina päivinä". " ei, en halua kuolla, haluan pitkän ja terveen elämän mun lasten ja miehen kanssa, mutta joskus elämä tuntuu vain kohtuuttoman raskaalta ja pelottavalta". Mutta näitä päiviä on vain poikkeuksetta ne, kun unettomuus on vaivannut ja minulla on ollut todella montaa hyvää, positiivista viikkoa ja olen tuntenut itseni virkeäksi ja toimeliaaksi, iloiseksikin ja hyväksi niin pitkään, että siksi tulos järkytti.

Avauduin eilen asiasta ä-polilla. Kansliassa ollut kätilö muisti mut yli kahden vuoden takaa ja juteltiin pitkään asiasta ja mun olosta ja tottahan on, ettei testi ota huomioon lapsikuolemataustaa ja sen jälkeisen raskauksien henkistä rankkuutta. Sen jälkeen pääsinkin ihanan luottolääkärin tutkimukseen ja hän kertoi näkevänsä pirteän ja iloisen ihmisen ja hän on hoitanut minua kuitenkin jo pari vuotta ja nähdään tällä hetkellä kuukausittain. Minun oma oloni kertoo todellisen tuloksen, enkä saisi masentua testituloksesta.

Muutenkin käynti oli todella positiivinen. Hän sanoi suoraan, etten saa antaa eksän purkaa pahaa oloaan minuun ja minä en saa antaa hänen syyllistää minua naisena ja äitinä, koska naiset tekevät sitä muutenkin liikaa täysin turhista asioista. "hoida itseäsi ja lapsesi saavat siten parhaan ja hyvinvoivan äidin".

Ja vatsassa köllötteli tasan kiloinen tyttö <3 Äidin kultakimpale.

Pelkään vain, eteneekö raskaus loppuun saakka ja mikä on lopputulos? Pelkään tämän luomani paletin sortuvan stressiin ja unettomuuteen. Mulla on tavoitteet korkealla, mutta miksi pyrkisin mihinkään vähempään kun optimaaliseen onneen kaikilla elämäni osa-alueilla niin äitinä, puolisona, yksilönä, urheilijana kuin tyttärenäkin?

Ja mitä muuta taivaan alla. Meillä on hiiriä, mutta onneksi on myös kissa. Ja parin kilsan päässä meiltä nähtiin viikonloppuna 3 sutta ja siksi annoin koiran toistaiseksi eksälle hoitoon. Ja tälle iltaa olisi tiedossa hirvenlihojen laitto.

Ja kaikki vinkit siihen, miten saan pojan pysymään omassa sängyssään läpi yön otetaan vastaan! Ja miten minä opin nukkumaan niin, etten heräisi lapsen jokaiseen kyljenkääntöön?

Välillä kaikkea on vain liian paljon kannettavaksi, ja välillä elämä tuntuu ihanalta. Miksi se ei voisi tuntua vain ihanalta, ja joskus vain lievästi stressaavalta niinkuin keskivertokansalaisella?

perjantai 10. lokakuuta 2014

Lokakuun 11.

Se on virallisesti myös syksy saapunut meille kun mies herää tohkeissaan aamuyöllä tekemään eväitä ja hipelöimään pyssyjä. Koira mylvii kun heikkopää ulkona, varsinkin kun huomaa, ettei pääse mukaan vielä tällä viikolla. Tiedossa hirvikärpäsiä, verisiä vaatteita ja yksinäisiä päiviä. Saapa nähdä montako viikkoa hirvestys tänä vuonna kestää.

Suloisinta on, että saa itse jäädä pötköttelemään lämpötyynyn ja kissan kanssa sänkyyn ja nousta aamupalan tekoon vasta kun huvittaa.

Poika läksi isälleen eilen illalla ja äiti teki jälleen parhaansa rentoutuakseen ja täyttääkseen sen kamalan hiljaisuuden tyhjiön, mutta työn takana sekin oli ja uni ei meinannut tulla. On aina vaikea tottua siihen, ettei joku leiki ihania leikkejä vieressä, huuda äitiä, könyä syliin tuhisemaan tai yritä terrorisoida koko kämppää. Laitoin siis itselleni tyttöillan pystyyn, paljon kynttilöitä palamaan, lämmin suihku, teetä ja voileipiä ja rasvoja ja puteleita riviin. Illalla katsoin vielä Vain elämää ja Kumman kaa- jaksot ennen kun yritin saavuttaa unen kotivinkkejä lukemalla.

Pohdin siinä sohvalla hämyssä istuessani, että vaihtaisinko nämä iltapalavoikkarit ja pehmeän saunatakin ja vauvan potkut vatsassa esimerkiksi ympärikännissä baarissa rytkymiseen, mättöruokaan ja toilailuihin, koska joitakin vuosia sitten se oli jokaviikonloppuinen huipentuma viikolle ja siitä toipumiseen tuntui aina vain menevän pidemmän aikaa.

 Enää tuo ei tunnu vaihtoehdolta, ei vaikken raskaana olisikaan. Näin on hyvä, juuri tässä  Sinkkuaika oli vapauttavaa, mutta samalla kuluttavaa ja raastavaa. Viihdyn kotona pieruverkkareissa ukon kainalossa iltaisin ja tieto siitä, että seuraavana aamuna on toimintakykyinen (paitsi mitä nyt raskaus estää hölkkälenkit ja raudannostelut) ja virkeä on paljon parempaa kun humalassa kikattelu ja toikkarointi teinien keskellä.

Eilinen kauppareissu aiheutti kipeitä supistuksia melkein koko päiväksi, joten tänään en aio tehdä mitään vessansiivousta ja ruuanlaittoa vaativampaa, paitsi saatan jossain vaiheessa avata muutaman esseen ja vilkaista niitä ensi viikoksi. Viime viikko meni kotikonnuilla koko sakilla enkä edes avannut koko koululaukkua joten tekemistä riittäisi. Eniten tällä hetkellä kuitenkin kiehtoo mennä penkomaan vuosikausia kiinni olleita astiakaappeja luokkiin, Olen tehnyt sieltä jo monta löytöä ja ajattelin kartoittaa sisällön ja sen arvon kunnolla, etten tule enää yhdenkään mummelin huijaamaksi astiakaupoilla. Lisäksi vähän petivaatteiden vaihtoa, pyykinpesua ja ruuankin annan muhia hiljalleen valmiiksi niin johan siinä olisi lauantaita.

Koiraakin saa vielä kytätä. Jouduin syöttämään sille hiilitabukuurin sen vedettyä kaupungissa jotain epämääräistä koiranruokasössöä naamaansa tien laidasta. Tuolla on menossa taas jokasyksyinen koirien- ja kissojen eliminointi ilmeisesti.

Jospa sitä alkaisi itsekkin heräillä tähän päivään ja könytä huoneen puolelle. Meidän ennenaikaisesti mummoutuneiden täytyy pitää kiinni tästä aamurutiinista ja toimista, ettei ala liikaa ahdistamaan.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Lokakuun seiska

"Miten maksimoida oma ahdinko ja saada aikaan mojova päänsärky joka varmasti vie yöunet ja vaatii koko arsenaalin käyttöönoton (tennispallo, kuuma vehnätyyny, putkirulla ja valtavasti vettä ja särkylääkettä)?

Herää liian aikaisin huonojen yöunien jälkeen purentalihakset juntturassa fyysistä pahoinvointia väsymyksestä tuntien hirveässä kiireessä. Nauti automatkalla muutama paahtoleipä ja joku sokerimössö, älä juo tottumaasi määrää vettä. Vie mies odottamaan leikkausta ja hermoile sen takia.

Lähde hakemaan poikaa isältään (syö samalla mandariini autossa) ja tappele kylmässä säässä itsesi ärtyneeksi. Sen jälkeen pojan kanssa kauppaan, vaikka itselläsi on infernaalinen vessahätä. Tee ostokset ja komenna samalla lasta koko ajan. Kotona sitten varsinaisen aamupalan tekoon, mutta älä vieläkään juo tarpeeksi vettä.

Seuraavien tuntien aikana nauti irtokarkkeja hermostukseen ja monta kuppia myrkynmustaa kahvia jotta saat huushollin kasaan, ruuan pöytään ja aamupäivän purkkiin.

Pakkaa taapero autoon ja anna sen nukkua potilaannoutoreissun aikana 15 minuuttia. Kotiintultua älä juo vettä, yritä torkkua, mutta tulet koko ajan pikkuautojen yliajamaksi ja päälle hypityksi niin jätä se viiteen minuuttiin. Sen jälkeen nauti jälleen sokeria ja sitä kahvia muutama kuppi ja unohda syöminen loppupäiväksi. Nökötä sen jälkeen sohvalla pari tuntia pintrestia selaten ja vähän väliä taaperoa ruokkien ja pikkuherran tarpeisiin vastaten (koska se haluaa kaupunkiin ostamaan vanukasta, kellariin ei saa mennä nukkumaan, koiraa on rääkättävä, sohvan taakse ei saa jäädä, vauvankengät ei mahdu jalkaan kunnolla ja nälkä ja väsy).

Kanna 13 kiloista poikaa ympäri astuntoa hyssytellen koska yliväsynyt lapsi haluaa äidin syliin vaikka jo on siinä. Tässä vaiheessa alkaa vihloa päätä sen verran, että turvaudun siihen vesituoppiin ja tennispalloon. Selkäkin sanoo auau.

Yritä saada miesväki nukkumaan, mutta koska olet viikonloput aikana siirtänyt nukkumapaikan alakertaan, ei nuoriherra halua sinne ja vaatii äidin mukaan (tässä mukaan tulee vehnätyyny ja särkylääke) ja nyyhkien nukahtaa äidin kaulanjuureen (♥ äidin rakas).

Sen jälkeen kissa huutaa sisälle, koira vaatii ruokaa ja sillä aikaa kun nämä karvaiset elukat syö, tulet raportoimaan illasta naamakirjaan ja unohdat koiran eteiseen syömään. Sillä aikaa koira kusee eteisen lattialla mikä saa niskakarvat nousemaan pystyyn ja tempaiset koiran niskasta kusilammikon kautta ulos koska tätä sisällekuseskelua on jatkunut jo prkl monta viikkoa aina satunnaisesti (onko tää protesti johonkin jota en tunnista, vilkastunut aineenvaihdunta, vanhuus, sairaus, vittuilu vai merkkailu?!) Jaksaisi alkaa tuotakin selvittää jossain vaiheessa. Lisäksi mukaan tullut ruuan näpistely pöydiltä.

Mut joo. Päätä särkee edelleen ja saa pohtimaan onko tämä jtn vakavampaa vai pelkästään stressin ja itsensä unohtamisen aikaansaamaa vaivaa?

Tässä välissä kissa on tiputtanut leivän lattialle ja koira säntää sen kimppuun. Ärähdät ja kumartuessa nappaamaan leivän, korvissa humisee ja alkaa tinnittää. Saakohan tässä vielä päivystykseen lähteä illan päälle? Vai varaisiko ajan korvienpuhdistukseen kun tinnittää melko usein muutenkin? Ja jos luulosairaus on ainoa diagnoosi niin miten tästä sitten parannutaan?

Koska olen edelleen mummojen lailla elelevä nuori nainen niin tein itselleni kasvohieronnan, toimintasuunnitelman niskavaivojen hoitoon, uniteetä ja voileivän, otin koiran sohvalle syliin ja tvstä hömpän päälle. Ei ahdista elämä enää ihan niin paljoa.

Jossain hukassa on se elinvoimainen kirkkaissa trikoissa metsässä kirmaava ponnaripää jota ei kivut kolota, peilikuva ahdista tai omat ajatukset pelota. Oon todella kateellinen ihmisille, joille raskaanaolo on mukavaa ja helppoa. "

Ylläoleva purkaus eilisillalta kun kaikki meinasi kaatua niskaan.
--

Ei suostunut taapero omaan uuteen sänkyynsä vaan potki äitiä koko yön, läpsi naamaan ja vei tyynyt. Ei oikein iskias tykännyt tuosta yhdellä kyljellä nukkumisesta ja pääkipukin palasi yöllä. Hieman meinaa väsyttää, mutta tänään en juo kahvia vaan vettä ja keskityn myös vähän itseeni. Suuntana olisi mummulareissu. Mietin sitten reissun jälkeen miten kummassa saan tuon taaperon opetettua nukahtamaan itsekseen omaan sänkyynsä ja myös pysymään siellä. Tiedossa varmaan melkoista huutoa ja räkäitkua, en tiedä vielä kumman puolelta enemmän, mutta toivon itselleni pitkää pinnaa ja hermoja.

Ainiin, aamupuntari näytti aikalailal tasan +15 kiloa lisäpainoa tän raskauden aikana. Kummako se on, että hengästyttää ja olo on raskas.

Pitäisi lähteä vielä viimeistelemään pakkaukset ja sen jälkeen makaronilaatikon lämmitykseen. Tiedossa muutama tunti autossa istumista, toivon pojalle siihen välin päiväunia.

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Lokakuun toka

Olen paljon miettinyt vanhemman väestön käytöstapoja (mm. nämä ulkonäkökommentit), mutta eilen käytiin parin kuukauden tauon jälkeen anopin luona ja parempi olisi ollut jättää menemättä, ihan oman mielenrauhan takia. Ensin sain kuulla uteluita siitä, että yritänkö lihottaa hoikkaa poikaa karkilla (olimme ostaneen pienen pussin yhteiseksi kahviherkuksi mukaan) ja sen jälkeen kun sämpylät olivat pöydässä alkoi miehen äiti messuta näkemistään unista. Kyseessä on henkilö joka vahvasti uskoo enkeleihin, kummituksiin, enneuniin ja ennustaa mm. korteista. Tämä oli sitten edellisyönä nähnyt unen, jossa hän oli ollut meillä kotona, kuoleman enteiden ympäröimänä. Mukana oli ollut pikkutyttö musta rotta sylissään. Siinä hän paasasi kuka mahtaa seuraavaksi kuolla ja mitähän tämä tarkoittaa. Minulta jäi leivät ja jätskit syömättä, niin kamala pala nousi kurkkuun.

Ei siinä mitään. Jokainen uskokoon mihin haluaa ja kokee itselleen oikeaksi, mutta tässäkin tilanteessa olisi voinut toki valita kohdeyleisön hieman eri tavalla. Ensinnäkään en halua kuulla kodistani minkäänlaisia enneunia, enkä varsinkaan kuolemaan ja pikkutyttöihin liittyviä. Jos itse puhuisin äidille, joka on joutunut hautaamaan esikoispoikansa ja odottaa sen jälkeen nyt kolmatta lasta, ja tietäisin että tulossa on tyttövauva jonka äiti pelkää kuollakseen koko ajan joko lapsenmenetystä tai oman henkensä puolesta, niin minä saattaisin olla hiljaa ja pitää "enneuneni" omana tietonani. Pelkäsin eilen, etten saisi unta koko yönä, mutta kummasti uni tuli kun itkee itsestä kaikki voimanrippeet ulos.

Ja sen jälkeen taapero kapusi sänkyyn yhdeltä ja loppuyönä ei käännetty kylkeä, tisseihin ja mahaan sateli potkuja ja aamu oli taas siinä hollilla, itsellä anopin aiheuttamat painajaisunet mielessä. Ja sanoihan tämä vielä lopuksi, että älä nyt myy kaikkia poikavaatteita vielä pois, jos niille tulee käyttöä. Jätin sanomatta, että jos tämä lapsi kuolee niin sen jälkeen en tee enää yhtään, enkä usko että minusta siihen olisikaan, mullan alta tai lataamosta kun voi olla vaikea lisääntyä. Vieläkin pistelee niin vihaksi ettei tiedä miten päin olisi. Miehelle ilmoitin, etten aio mennä sinne kyläilemään ennen kuin lapsi on maailmassa ja senkin jälkeen en tiedä haluanko mennä kuulamaan manauksia ja enteitä sinne.

Tänäkään aamuna en ehtinyt vessaan, saati meikata tai kammata tukkaa. Hiki valuen puuskutin koululla ensin vessaan ja peilistä kurkkaa erittäin väsynyt, liian suureen huppariin pukeutunut kalpea nainen jolla on paniikkiponnari niskassa ja jälleen keskiraskauden tuomat finnit leuassaan, sen silmälasitkin kaipaisivat päivitystä ja kengissä on maalia. Kaukana on se haavekuva siitä hoikasta, jaksavasta uranaisesta jolla on huoliteltu nuttura, meikkipohja, huulipuna ja musta kynähame jonkun asiallisen paidan kanssa. Deudorantinkin unohdin taas ja olen litkinyt tälle aamua kohta litran vettä koska jatkuva hiki ja kuumuus!

Eilen oltiin pojan kanssa kotona ja sain varmasti oikein perusteellisen oppitunnin siitä, mitä tammikuussa on varmasti edessä. Päiväunille mentiin kirkuen, karaten, itkien, tekoitkien ja pelleillen ja sen jälkeen nukuttiin tunti ja herättiin itkuisena ja vihaisena ja mikään muu kun syli ei kelvannut ensimmäiseen puoleen tuntiin. Sen tunnin aikana minkä poika nukkui, ehdin huolitella kirjahyllyn maalauksen, kuoria ja pilkkoa perunat, tyhjentää ja täyttää tiskikoneen ja juoda kahvin. Entäs sitten tammikuussa kun vauva vaatii parituntisia tissityksiä alkuun ja isoveli kirkuu, ei nukahda itsekseen ja äiti ei ehdi tehdä osaakaan niistä kotitöistä mitä nyt. Löysin aamulla eilisen märät pyykit koneesta, mikä tarkoittaa, ettei mulla ole itselle taaskaan päällemahtuvia housuja.

Serkun vauva 5kk muuten ei herää kun yhden kerran yössä ja nukahtaa itsekseen. Meillä ei taaperokaan tee näin. Ensimmäisen 6kk poika kannettiin uneen ja silti herätyksiä oli 4-8 yössä. Päiväunia nukuttiin 20 minuutista noin tuntiin. Vuoden kohdalla alkoi hieman helpottaa ja siihen nojaan nytkin. Vauvat on ihania, mutta rehellisesti sanoen, on aivan hirveää valvoa, kantaa, valvoa ja kantaa. Kyllä se syö sitä viehätystä ja kärsivällisyyttä vaikka miten lastaan rakastaisi. Itse koin tunteistani valtavaa syyllisyyttä, olinhan saanut kauan kaipaamani elävän vauvan ja silti tuntui, etten vain jaksa. Imetys oli epäonnistunut, parisuhde lopuillaan vauvan isään ja arki tuntui pelkältä nukutustaistelulta ja valvomiselta. Olenkohan ihan hullu kun lähden tähän taas? Varsinkin kun enteet selvästi tuntuvat olevan minua vastaan taas.

Lokakuun eka

Jokohan pää toimisi? Alla on kahvia, kaksi aamupalaa, panadolia ja edestakainen reissu kaupunkiin pojan silmäpolin vuoksi. 5 minuutin tutkimuksen aikana lääkäriherra totesi pojalla olevan täysin toimivat ja terveet silmät, joskin pupillien koko on erilainen, vähän kuin eriparijalat (tai tissit), ja niillä pärjäillään ilman jatkokontrolleja. Äidin mielipide asiaan voi toki olla eri, mutta minä olenkin auttamaton hysteerikko jota menetyksenpelko riipii jatkuvasti. Täytyy avautua lääkärineuvolassa sitten joskus.

Huippaa armottomasti ja sektiohaavan vierusta vihloo, mutta kieltäydyn itsepäisesti uskomasta, että eilisellä treenillä yli 3kk tauon jälkeen on mitään, korostan mitään, tekemistä asian kanssa. Uskon siis syyksi ennen yhtä sänkyyn siirtyneen taaperon aiheuttaneen niskajumin. Miten on mahdollista, että jos sängyssä on viisi tyynyä, niin silti äidin tyyny on se joka viedään?

Meillä on kotipäivä ja muumista pyörii ehkä sadannen kerran samat jaksot siihen saakka, että äiti saa tehtyä aamupäivän pakolliset kuten pyykit (koira protestikusi eteisen maton), tiskit, ruuan valmistelun ja mitä näitä nyt on. Jospa tänään olisi rauhallinen päivä, ainakin äidin mieliala on helpottunut ja aurinkoinen. Olin muuten ihan oikeassa uuden päiväkodin suhteen; pojan vahtimisessa on täysi työ. Eilen toinen oli ehtinyt livahtaa käsienpesureissulla henkilökunnan taukotilaan ja syödä pullakranssin päältä sokerit ennen kuin kukaan ehti hätiin. Näen kauhukuvia karkailevasta taaperosta päivittäin.

Ei niin että itse ehtisin aina hätiin, tulihan tuo eilenkin ulkoportaat alas mahallaan ja ehtii joka päivä uittaa pikkuautot joko jugurtissa, voissa tai muroissa.

Nähtäväksi jää, kelpaako pojalle ruoka tänään. Eilisen saldo kotona oli riiskikakku ja lusikallinen makaronia ja kalkkunakastiketta. Mulla tulee muuten nämä viikottaiset ruuat korvista ulos. Aina sitä samaa; perunaa (muusina, kokonaisena tai keitossa), on lihaa, kalkkunaa ja hyvällä tuurilla sitä kalaa ja aina pasta tai riisi. Nopeaa, helppoa ja uppoaa miesväkeen hyvin, mutta plääh, äiti ei jaksaisi. Tekisi mieli erilaisia salaatteja, wokkeja ja keittoja, mutta taitaisin olla ainoa syöjä joten pysytellään sitten tuossa perunassa (olisikohan tänään lohkoperunoiden vuoro) ja lisukkeissa.

Poika muuten rakastaa aamulypsyä. "mielenvikanen, muttei pikanen, aamulypsyyy" - raikaa monesti autossa.



tiistai 30. syyskuuta 2014

Huomenta syyskuun vika

Oi että miten hyvin sitä nukkuikaan viime yönä. On se niin harvinaista herkkua, että ei melkein arvaa huudella sitä ääneen, mutta koska tiedän, ettei niitä kovin montaa ole putkeen niin nautitaan nyt sitten tästä olotilasta. Millainenhan supernainen sitä olisi jos nukkuisi joka yö hyvin? Taaperokin pysyi omassa sängyssään melkein herätyskelloon saakka, oli tilava nukkua. Ainoa mikä haittasi unta oli miehen rohina, iskiaskivut olin selättänyt onneksi tujulla annostuksella särkylääkettä etukäteen ja peittomytyllä polvien välissä. Mies uumoili illalla juuri ennen sammumistaan mahataudin mahdollisuudella (ei taas).

Koska ihminen ei ole koskaan tyytyväinen, niin toivoisin myös olevani hieman aamuvirkumpi tai edes kaukaa viisaampi. Uni on mulle ykkönen (ainakin 8h) ja aamupala on heti toisena tärkeysjärjestyksessä (tuoppi vettä, munia ja ruisleipää, kahvi jos on horros) mitä tulee siihen, että päivistä tulee hyviä ja toimivia. Joten, seitsemän jälkeen kun kömmit alakertaan, etsit kaikille samalla vaatteita, ruokit koiraa, päästät kissaa ulos, etsit omia hukassa olevia salikamppeita ja samalla rikot munia kuppiin ja paahdat leipää niin sitä saattaa tulla hieman kiire ja kireys ääneen. Taapero ilmeisesti kuuli kiireen mun äänessä kun karjaisi haalarinsa sisältä HIMPUTTI melkoisella äänenpainolla ennen ovelle siirtymistä.

Täytynee varmaan kieltää muumit, Niisku kun on niin kova kiroilemaan että tarttuu perheen pienemmillekkin. Ja kyllä, syytän Niiskua, koska kun meillä äiti päästelee ärräpäitä niin himputtia harvemmin kuulee, voin kertoa, että ihan muut voimasanat on silloin käytössä.


Jos osaisi herätä kuudelta, tai edes puoli 7 niin sitä kuumaa kahvia ei olisi ihan pakko juoda seisaallaan pöytää siivotessa tai unohtaa pukea lapselle hanskoja jne. jne. Aina jotain.

En pysty käsittämään miten olen joskus lukioaikana voinut mennä kahdelta nukkumaan, kahdeksaksi kouluun ja eväänä ananaspurkki ja repullinen kirjoja. Ei taivas. Onko tämä sitä mummoutumista kun tarvitaan sitä syvää unta, ravitsevaa, kaavoihin kangistunutta aamupalaa, jotta vatsa toimii, pää toimii ja ihminen pysyy toimintakykyisenä iltaan saakka ilman suurempia romahduksia ja raivareita?

Tälle aamua tein yhden suurimmista kompromisseista mitä raskaanaoleva voi tehdä; skippasin vessan. Oli aika tuskallista puuskuttaa koululle jalat ristissä, mutta kaikkea ei voi saada. Ja kuten olen ehkä aiemmin maininnut, niin koulussa saan sentään asioida vessassa yksin, ja pönttökin vetää.

Syyskuinen sunnuntai

Huh ko huippaa ja öklöttää.

Onkohan toi jokaviikonloppunen maalihuurujen haistelu ihan raskaanaolevan hommaa? Pari tuntia vierähti hioen ja maalaten ja voi kuvotus mikä lemu tosta huonekalumaalista lähtee! Ja veikkaan että saan vetää ainakin 3 kerrosta ennenko lopputulos yhtään miellyttää. Ois ollu kivempi hakea ikeasta uudet kokonaan, mutta mies kieltäyty ajamasta 250 kilsaa edes takaisin ja antamaan pankkikorttia.

Ja nyt ois laatatkin yläkerran vessaan, vieläkö saadaan kaikkia hommat tulille niin avot!

Koira oli siirtänyt meidän poissaollessa jääkaapin, koska kissanruokakuppi kippasi sen taakse. Kissan hyljeksimät raksut passaa ainakin jollekkin, herralle kun on nyt ostettu uutta ruokaa jonka ois paree kelvata.

Ja kohta äidin kultapoika tulee kotia. Piti oikein riehaantua ja ostella vähän autoja ja eläimiä toiselle.

 On tässä taas tullut viikonloppu mietittyä riittävän hyvää vanhemmuutta, omaa jaksamista ja tuota mielen arpiverkostoa mikä haittaa aina aika ajoin (iltaisin ja öisin) omaa jaksamista ja koettelee mielenterveyttä niin että dingdong ja kilinkolin vain.

Ois muuten kiva saada vierahia useammin.

Syssyä

Olipas jokseenkin ahdasta nukkua, ja kuuma. Mies toisella puolella ja poikittain nukkuva taapero toisella. Löysin itseni aika monesti puolivälistä sänkyä koska heräsin jokaiseen kyljenkääntöön ja siihen, että joku potki mua naamaan (poika, ei mies). Riittäisiköhän kaksimetrinen sänky? Mihis väliin minä ahdan sitten tämän tulevan yksilön?

Päivä starttaa kirjastossa, jossa ainakin vielä on hiljaista. Täälläkin on muuten kuuma, tai sit se oon vaan minä. Siis se jollon kuuma, ei se joka sitä on. Hillun täällä hikipäässä toppi päällä koska henki ei meinaa kulkea ja latkin vettä kuin kameli. Eilispäivä män harakoille, mutta jos JOS tänään jtn pientä edistystä saataisiin taas aikaan niin saisin kokea edes jonkinmoisen pienen onnistumisentunteen.

Kivut on muuten hellittäneet melkoisesti, joko loppujenkin vatsalihasten kadottua selkäpuolelle tai sitten tukivyön ansiosta ja haaveilen sali-ilman haistelusta. Osaisikohan sitä ottaa iisisti? Jos ei edes katsoisi kyykkyrekkeihin, penkkeihin tai muihin oikeisiin paikkoihin vaan ottais käteen vaikka pinkin kahvakuulan ja muutamia kevyitä painoja ja heiluisi niiden kanssa. Tämä on vielä suunnittelun asteella, mutta saatan villiintyä jos löydän muka jostain housut jotka menee päälle. Gazoz ei taida valmistaa xxl- kokoisia treenipökiä?

Tiedostan yhä enemmän näyttäväni muumilta. Eräs kylän mies tuli eilen prismassa utelemaan että "oletpas sinä ronskissa kunnossa, koska se syntyy, onko se tyttö ja millonkas häitä tanssitaan ja älä vain päästä miestäsi sekaantumaan kehenkään ulkomaalaiseen"?? Keskustelu jatkui kalatiskillä missä mies selosti mulkunmittaisista kaloista. Onhan se kiva, että on sosiaalisia ihmisiä ja kyläläisiä kiinnostaa nuorten asiat ja kuulumiset, mutta käytöstavatkin olisi toki suotavia. Ja se, että joku tulisi joskus jollekkin miehelle sanomaan perunalaarin edessä, että oletpas lihonut. Ja sitten perään varoitellaan, että mun pitäisi pitää varani ettei ukko karkaa muiden matkaan ( olisinpa melkoisen herrasmiehen valinnut joka jättäisi raskaanaolevan kihlattunsa kuin nallin kalliolle, ja tiedän tiedän, näitäkin toki on). Niinpä, tyydyin valitsemaan vain perunoita ja hymistelemään kuin idiootti. Nainen ja naisen vartalo on edelleen julkista riistaa jota tuntuu kellä tahansa (miehellä) olevan oikeus tulla kommentoimaan, paitsi yöelämässä ja kadulla niin myös kaupassa. Milloin ollaan liian lihaksikkaita ja näytetään mieheltä, sitten kuihdutetaan ja sitten taas ollaan julmetun kokoisia. Argh. Oisko mun kokoluokkani ihan mun itsevalitsemaani?

Oikeesti tää herra on kuitenkin tosi mukava ja aluksi päätin etten avaudu aiheesta, mutta koska välttelen tota esseetä niin miksipä sitten ei. Oma systeemi saa ainakin helpotusta.

Mutta! Ainakin ollaan siinä vaiheessa raskautta, että se hoksataan nimenomaan siksi, eikä vain massiiviseksi paisumiseksi, se paisuminen on vain tämän olotilan sivutuote jonka hävittäminen ei toki koskaan ole ollut mikään pala kakkua (hahhaa, kakkua!), mutta aikanaan sekin on aina onnistunut. Lapsi ei muuten pidä yhtään siitä, että ahdoin jalkaani liian kireät tuulihousut ja pidän niitä kuin hoppari ja litistän toisen vyötärönauhan alle.

On tämä elämä ristiriitaista. Sitä on niin onnellinen, että vain itkeä tihrustaa eikä osaa olla kun kaikki on niin ällöihanaa, mutta sitten sitä on taas niin peloissaan, että ei tiedä hajoaako mieli ja miten tästä selvitään ja entä jos en jaksa ja ja ja APUA. Miksei mun mieliala voisi olla vain tyyni zen ja trallallaa. Miksi pelottelen itseäni, miksi en osaa elää hetkessä ja miksi teen omasta elämästäni tarpeettoman vaikeaa miettimällä liikaa? Tämä vie yöunet, aiheuttaa uupumusta ja ahdistusta ja se taas vie viimeisetkin unet ja noidankehä on valmis ja sieltä irrottautuminen on kamalaa.

Niin. Ehkä taas ottaisin tuon muistitikun, tutkimukset auki ja alkaisin naputtaa muutakin kuin tätä. Toki akateeminen teksti on mun suuri rakkaus (hyi olkoon) ja saan suurta tyydytystä hakatessani näppäimistöä ja analysoidessani miksi kaikki menee mönkään ja mitä pitäisi tehdä ja onhan tää kivaa ja ihanaa ja tyydyttävää ja äh, en koskaan valmistu! Saisko taipua aamu-unille tohon kirjaston penkille?

Huomenia vain kaikille Onkohan muiden päässä tällainen pyörremyrsky heti aamusta?

Syyskuun joku keskiviikko

Koululla, kahviossa, koska ajatus koko päivän ylettömästä yksinäisyydestä ja "opiskelurauhasta" tuntui musertavalta. Olisi eilen kannattanut ottaa ne päiväunet, eikä skipata niitä kahvin voimalla. Yliväsymys aiheutti lähes koko yön valvomisen jonka aiheuttamaa lamaannusta siirrän jälleen, tittidii, kahvilla!

Siinä vaiheessa, kun poika könyää viereen, etkä ole nukkunut silmäystäkään alkaa ahdistaa entistä enemmän. Sit mua potkittiin loppuyö naamaan jahka sammuin.

Ajattelin siinä vanhan talon rahinoita ja natinoita kuunnellessani ja miesten kuorsatessa (paitsi että olin julmetun kateellinen niille), että mun mielenrauhaa lisäisi huomattavasti haukkuvien koirien lisäksi vielä toimiva lukko, tai edes salpa, ulko-ovessa. Kaupunkilaistyttöä meinaa aina öisin jänskättää kun tulee pimeä aika ja tietää ulko-oven olevan melko vapaasti käytettävissä ties keille kulkijoille. (joojoo, ei meilläpäin liiku kukaan, oon kuullu sen jo). Mut ajatuksen tasolla saattaisi hysteerikkoa helpottaa.

Siispä haen edes näennäistä ihmiskontaktia jotten vallan vaivu synkkyyteen. Ja onhan niitä kun oikein etsii! Päiväkodissa sain vaihtaa pari sanaa, kaupan kassalla aamupalaleikkeleitä ja rahkoja hakiessa taas muutaman, opettajaa etsiessä (on muuten hesassa, saahan sitä etsiä) ja sit vielä kahvia hakiessa. Niin et kuulkas, ei tässä pääse edes pahasti syrjäytymään kun saa tuntea itsensä sosiaaliseksi, vaikuttavaksi yksilöksi monta kertaa eikä kello ole edes kymmentä. Tunnen itseni oikein ihmiseksi istuessani kahvion nurkassa ihmettelemässä miten nuorilta ja ujoilta kaikki näyttävät. Vielä ko löytäisi pistorasiapaikan niin tää hupi saattaisi jatkua jopa puolille päiville saakka.

Ahdistuin eilen mm. seuraavasta. Miten ikinä pääsen mihinkään itseäni kiinnostavaan ammattiin mujuessani koko ajan tässä opintojen ja mammalomien välitilassa. Paitsi että työpaikat ovat kiven alla, niin koko ajan valmistuu nuoria, tehokkaita, sosiaalisia ja osaavia ihmisiä ja mä annan junan ns. kulkea ohi tässä kahviossa istuessani ja välitilassa haahuillessani. Onneksi yrittäjyys on tuntunut jo pitkään oikein mainiolta, joskin arvaamattomalta ja epävarmalta vaihtoehdolta. Sen mahdollistaminen taas vaatisi lisää opiskelua, työkokemusta ja rahaa eli taas muutaman vuoden odottelua ja toivon mukaan edes joidenkin hanttihommien tekemistä unelmiensa mahdollistamiseksi ennen eläkeikää.

Tää koulun kahvi on muuten aivan yhtä pahaa ko huoltoasemienkin.

Entten tentten mitä sitä tekisi. Ehkä mennään mukavuusalueella, koska väsy ja aivosumu ja kiukku, talousmatematiikan tiedän kokemuksesta olevan liikaa, onhan se ollut sitä jo viimeiset 4 vuotta.

Täällä on muuten kamalan paljon sellaisia pienen pieniä ihmisheiveröitä joita kohtaan alan tuntea äidillistä hellyyttä niiden hiipparoidessa epävarmoina ympäriinsä, tiukasta kenkiinsä tuijottaen. Ehkä pitäisi läpsiä itseäni, ennen kun alan nyyhkiä maailman kurjuttaa ja epäreiluutta. Varsinkin kun itse täällä ulisen yksinäisyyttäni ja univelkaani.

Ainakin päiväkodissa äidille jäi hyvä mieli pojan ilmottaessa Eemelin olevan pojan kaveri (jospa poika ei hirveästi painisi ja purisi kaveriaan). Kunpa mun pojasta kasvaisi reilu, rehti ja rohkea yksilö jota tää maailma ei polkisi jalkoihinsa.

Mentiinpä taas sivuraiteille. Mut minkäs teet ko ulisuttaa (milloinpa muka ei)

Hienoa keskiviikkoa vaan kaikille. Jos illalla leipoisi, unohdin nimittäin mun kuumat kummut autoon ja SOKERIHIMO!

Syyskuulta

Miten huima vaikutus voi kahdella valtavalla kahvikiululla olla ihmisen ajatteluun ja tehokkuuteen! Ainiin, ja yksinäinen, kotoa käsin opiskelu aiheeseen joka ei voisi vähempää kiinnostaa on edelleen sieltä ja syvältä. On aika vaikeaa hokea itselleen ties mitä tekopirteitä motivaatiolauseita kun tekisi mieli laittaa tulet uuniin ja nakata koko roska sinne. Se, että tämä on vain pakollinen pakko, ennen kuin hamassa tulevaisuudessa ehkä pääsen tekemään sitä mitä oikeasti janoan ja haluan, ei aina helpota kun ajattelu on yhtä puuroa, pallo on hukassa, ei osaa, ei jaksa, ei kiinnosta ja tekisi edelleen mieli etsiä eropaperit ja allekirjoittaa ne. Mutta se olisi TYPERÄÄ, olen ma kuullut sanottavan aivan liian monta kertaa, täytyyhän ihmisillä nyt olla kunnollinen ammatti ennen kuin kannattaa haihatella ja unelmoida mistään muusta.

Mut ehkä tää päivä taas tästä, mullon taustalla L-koodi maraton, aion koukuttaa itseni kahviin ja välissä pidän ruokaTUNNIN (mullon tulossa kalkkunawokkia ´n it´s gonna b spicy!). Ja yhtenä pienenä valituksen aiheena voin todeta täältä verkkarilandiasta, lihomisen ja särkyjen ihmeellisestä maailmasta, että ois aika kiva saada oma kroppa takaisin, pukea se, ja viedä se tanssimaan johonkin hämyiseen baariin koko yöksi, rojahtaa humalassa sänkyyn, kääntää kylkeä ilman tuskaista ähinää. Ja rapulasta toivuttua, viedä kroppa oikein kunnolla äärirajoille ja kärsiä siitä seuraavana päivänä kävelykyvyttömyytenä johon voisin onnellisena vetää vähä mankkua, heraa ja viherjauheita.

Kappas, miten tästäkin tuli tällainen painajainen/märkä päiväuni - kuvaelma, vaikka mun piti vain kehua pikaisesti ostamaani luomukahvia ja jatkaa sen jälkeen matkailustrategioiden ja tilastojen ihmeellisessä maailmassa. Oh well. Mut L-koodi on edelleen ihan rockrock.

Ehkä meen vaan tyhjään pyykkikoneen, lataan sen uudelleen ja nuuhkuttelen puhdasta pyykkiä (huuhteluaine ♥), minkä jälkeen huomaan kellon olevan kaksi ja on aika hakea tuo elämäni rakkaus kotiin ja koska se on mun päiväni kohokohta ja tuottoisuuteni on ollut taas jtn aivan n-a-u-r-e-t-t-a-v-a-a läpi päivän, lupaan petrata heti huomenna ja ryhdistäytyä (as if).

Ensi kuusta teen kuitenkin yhden muutoksen ja saan sillä selätettyä edes osan paskamutsifiiliksistä, kultapoika viettää nimittäin päiväkodissa enää 10pv/kk ja muut ajat saa olla äidin kanssa kotona. Koska lets face it, mä en kestä ajatusta, että missaan yhtään enempää aikaa kaikelle turhalle, koska voin yhtä hyvin olla tämä sama tuottamaton yksilö ja samalla seurata tuon yhden ihanan kasvua sen sijaan, että kituutan muka täyttä viikkoa ja iltaisin ruoskin itseäni siitä, etten ole saanut mtn aikaan ja prkl taas joku muu on saanut olla mun lapsen kanssa kaiken sen kivan hereilläoloajan.

Nih.

Mä luon uraa sit joskus, vanhana. Koska nyt oon muka niin nuori ja energinen ja jaksava, vaikka oikeesti mua väsyttää aina, mullon tyrä, tukivyö ja oon lihonu niin paljon, etten edes kehtaisi mennä salille, vaikka pystyisin.

Mut mä toivon (ja salaa tiedänkin), et oon aika hyvä äiti (vaikka joku nimeltä mainitsematon muuta väittääkin) ja handlaan tän homman vähintään 9- arvosesti.
Miksi kaikkea pitää suorittaa ja arvottaa? Ei hemmetti.

Mut nyt meen. Tuottamaan.

Joko kohta on joulu?

Mokasin pojan aamupukeutumisen. Auton päällä oli 15 senttiä lunta ja meidän pihassa pakkasta joten eikun vaan talvikengät, pipot ja toppahaalarit päälle ja menoksi. Päiväkodille liukastellessa lämpenee ja siellä on ihan vesikeli. Fail. Lapsi kyllä oli riemuissaan kamppeista.

Onpa muuten ensimmäinen kerta kun näen tuossa meidän kylätiellä ihmisten ajavan rajoitusten mukaan. Kesärenkaat alla tekevät elämästä hiukan jännittävämmän ja tuovat aamutoimiin ihan eri tunnelman. Perille kuitenkin päästiin ja sain vielä viimeisen parkkipaikan kirjaston oven edestä joten pääsin lähes kuivana tänne hikoilemaan.

Oli muuten jotenkin tosi kiva herätä kun oli maa valkosena (ja se, että mies putsasi autot valmiiksi).

Mulla on soinut Joulumaa päässä koko aamun ja siinä kun ukko haaveili metille siirtymisestä niin oisin voinut laittaa villasukat jalkaan, keittää ison motin jotain inkivääriteetä ja rojahtaa kissan kanssa sohvalle katsomaan Frasieria punaisen viltin alle ja laittaa kynttilöitä palamaan. Oisko siinä huomisen suunnitelma jos tänään oon tositositosi ahkera?