Marraskuun 28.

Tätä päivää ei kuvaa mikään muu kuin oikea negatiivisten ajatusten ja tapahtumien multihuipentuma.
Takana huono yö, koska taapero möyri ja ähräsi koko yön ja kissa huusi kun piru makkarin oven takana vähän väliä aamuun saakka. Silmät ei meinaa pysyä auki ja kroppa huutaa kofeiinia, sokeria ja taas kofeiinia. Molempiin sorruin jo aamulla.

Tänään mm:

- Aamupalan tekemisen aikana taapero oli sekoittanut tv- kanavat

- Ehti se myös maalata sormensa mustiksi tussilla ja repiä kirjahyllyn päältä tavarat heti perään

- Mun resepti oli unohdettu, onneks tää korvatulehdus ei ole kipeä

- Taapero karkasi autokärrystä ihan liian monesti kauppareissulla

- Äiti joutuu kusemaan vartin välein

- Kassalla kävimme tiukan kinan siitä ostetaanko karkkia vai syödäänkö välipalaksi banaani

- Taapero nukahti 5 min ennen kotia banaani kourassa autoon ja heräsi kun yritin kantaa sänkyyn.

- Lähes tunnin pelleilyn jälkeen luovutin ja päätin ettei sitten nukuta. Kai minä ehdin pakata, siivota jne. muuta joskus muulloin.

. Olen syönyt salaa lapselta suklaata aamun

- Sorruin kahviin

- Iltalehti pitäisi lopettaa, ihan vain sen takia, että mulla ei pyörisi nuo kammottavat otsikot nonstoppina mielessä kun pysähdyn aloilleni.

- Olisin halunnut lounaaksi salaatin, mutten jaksanut taaperon kanssa enää toiseen kauppaan vääntämään rallia. Söimme siis puuroa, jonka suolasin melkein pilalle.

Voisin kirjoittaa eilisestä ihanasta neuvolakäynnistä, mutten pysty keskittymään kun taapero repii jatkuvasti joko koiraa, syö kynttilöitä, tyhjentää kattilakaappia tai napsuttelee hellaa, tai repii jatkoroikkaaa. Eli jätän sen toiseen kertaan.

- Taapero on rättiväsynyt

- Ja se juoksee sohvaa, paukuttelee ovia ja terrorisoi. Ja kiljuu kun kielletään.

Ainiin, ei edelleenkään tee mieli seksiä, tekisi mieli vain potkia kiviä ja karjua. Mies parka. " jos vaan silität mun tukkaa ja selkää, eikai se haittaa", "ööh, ei haittaa, tää on väliaikaista". Huoh. Ärsyttää.

Lapsikin on perätilassa taas.

Talon elukatkin vituttaa. Hirvikoira haukkuu kaikki yöt, kissa kiljuu ja sisäkoira varastaa lapselta ja karvottaa joka paikan.

Olen lopen kyllästynyt pyörittelemään öisin (ja päivisin) mielessä kaikkia vanhoja, joskus mieltä järkyttäneitä asioita (tuttavien itsarit, sairastumiset ja omat riskit kaikkeen mahdolliseen jne), nähdä painajaisia muinoin katsomista rikos- ja kauhusarjoista (enää en katso edes uutisia) tai miettimästä noita iltalehden otsikoita. Voimia viemää, naurettavaa ja turhaa, mutta pitäähän sitä ahdistua jostain jos ei vauvan liikkeistä tai muusta.

Lähdetään miehen kanssa viikonlopuksi mun kotiin ja aion syödä, saunoa, nukkua ja sukuloida ja leikkiä edes hetken, että olen normaali ja hyvinvoiva ihminen. Piste, tää on päätös!

Voe perhana tätä sotkua mikä täällä on. Mutta kuten lääkäri mulle sanoi, kotityöt odottaa kyllä. Ja eilen kirottuani terkalle tätä karmeaa odotusaikaa tämä sanoi minun saavan ajatella niin. Ei ole minun vikani, että vaaleanpunaiset lasini ovat paskana enkä voi nauttia tästä juuri ollenkaan.

Taapero muuten keksi, että jos nousee rahin päälle, yltää repiä kirjahyllyn päältä äidin kynttilät, kynät ja kaiken mihin ei ole mitään tarvetta koskea. Ja arvatkaa luistaako rahi kun sen reunalla seisotaan. Oi kyllä luistaa.

Phuhh. Laps lähtee isälleen parin tunnin päästä, siivoan sitten. Taputan itseäni olkapäälle, huolimatta ajottain kiristyneestä äänensävystä, sadoista kielloista ja komennoista oon handlannut tän päivän aika hienosti.

Marraskuun 20.

Negatiivinen. Huolestuttavan negatiivinen.

Sitä olen psykiatrisen sairaanhoitajan mielestä. "ympäröi itsesi mukavilla asioilla". No hemmetti, kyllä minä tiedän, mikä minut tekee onnelliseksi, itsevarmaksi ja saa oloni tuntumaan hyvältä, tällä hetkellä en voi tehdä esim. top3:sta juuri ainuttakaan.

1. Bodaus- Say no more. Se rakkain ja tärkein. Ei mahdollista esim. kymmenestä eri syystä.
2. Kavereiden tapaaminen- Kaikki työelämässä, kouluyhteisöä ei ole, tukiverkko minimaalinen tällä paikkakunnalla.
3. Seksi- Ei luista, ei kiinnosta, sattuu, vihloo, supistaa. Alkaa ärsyttämään.

Nukuin viime yön hyvin, mitä nyt herättelin vauvaa muutamaan kertaan. Aamu meni suht. sujuvasti, kaikille vaatteet ja ruokaa. Äiti keskustelemaan ahdistuksistaan ja peloistaan.

Negatiivinen. Niin olen, mutten voi asialla mitään ennen kuin tämä raskauskupla puhkeaa. Kauppaan hakemaan naistenlehti ja eväät ja kahvi mukaan. Kirjastolle istumaan ja "motivoimaan" itseään tekemään taas muutamia tunteja töitä yksin, 8 vuotta nuoremmat teinit ympärillä kikattaen.

Supistaakin. En kuulu tänne, mutta näillä mennään.

Tulispa jo veronpalautukset. Haluan radion ja kirkasvalolampun. Ja pitäisi muistaa täyttää ja palauttaa pojan loppuvuoden hoitopäivät.

Jatkan sarjaa ärsyttävistä asioista vaikka näin.

4. Meillä on neljältä pimeä. Ei katuvaloja. Piha on peilijäällä. Ulkoilu ei oikein anna mitään.
5. Istun illan katsomassa telkkaria, koska ei ole mitään muutakaan. Haluaisin liikkumaan.
6. Klo. 16-22 väliin ei mahdu tällä hetkellä mitään muuta kuin ruuanlaittoa, vaipanvaihtoa, no sitä telkkaria, lämmin suihku ja sit sänkyyn. Ei vastaa mun käsitystä antoisasta arjesta. Koulupäivinä se on helpompaa kestää, olenhan saanut olla yhden 6h kodin seinien ulkopuolella. Pyykkään ja tiskaan tottakai. Kerran viikossa soitan äidille. Ja notkun tottakai koneella, koska sieltä saa edes virtuaalista kanssakäymistä.
7. Mun neljästä parhaasta sydänystävästä yksi asuu kyläilyetäisyydella. Muilla on oma elämä ja nähdään pari kertaa vuodessa.
8. Joko sanoin olevani yksinäinen?
9. Opiskelen väärää alaa, mutta ei ole enää paljon!
10. Inhoan olla raskaana.

Ja koska haluan osoittaa, etten ole täysin negatiivinen idiootti ja ymmärrän, että mun elämässäni on paljon ihania asiosta (joita en varmaan osaa arvostaa tarpeeksi) niin kirjaan niitäkin 10 kohtaa.

1. Mullon maailman rakkain ja ihanin poika. Ilopilleri uhmakas jota ilman en voisi hengittää.
2. Mulla on omasta mielestäni maailman ihanin mies. Voisin hehkuttaa sivun verran.
3. Mulla on läheisiä ystäviä, joille voi puhua kaikesta.
4. On mulla ihana koirakin, lenkkeillään sit taas keväällä!
5. Mun raskaustukka on kiistatta aika upea.
6. Olen hyvä haaveilemaan.
7. Tiedän mitä haluan tehdä isona, tai ainakin minkä alan parissa.
8. Pidän aidosti omasta perheestäni ja sukulaisistani. Haluaisin asua lähempänä.
9. Rakastan joulua ja sen laittamista. Ihania muistoja ja perinteitä, jotka haluan siirtää omille lapsilleni.
10. Pidän itsestäni, elämästäni ja arjestani (poislukien nämä raskaudet, ei vaan ole mun juttu).

Marraskuun 19.

Viikon ensimmäinen koulupäivä, välissä hieronta joka tulee kyllä tarpeeseen. Koko yläselkä on kuin kiveä ja lämpöpussia saa lämmitellä monta kertaa päivässä.

Toissayö meni supistuksia valvoessa, yhdessä asennossa keikkuen. Viime yönä heräsin pukkimaan vauvaa hereille monta kertaa, satuin nimittäin törmäämään vahingossa aiemmin seuraamaani blogiin ja törmäsin siellä kohtukuolemaan. Ahdisti. Aamu onneksi alkoi suhteellisen hyvin, muistin lounaalle haarukan ja lompakon, ainoa mikä jäi uupumaan oli proteiini aamupalalta.

Odotan jo ensi viikon ultraa yli kaiken, kyllä nämä pariviikkoisetkin välit tuntuvat yön pimeydessä karmeilta ja näen mielessäni vain kiristyviä napanuoria, irtoavia istukoita ja kaikkea kamalaa. "Liikkuuko, nyt liikkui, liikkuuko tarpeeksi, miksei nyt liiku, milloin liikkui viimeksi", raskasta on. Mielessäni näen elokuvista ja tv- sarjoista luotuja kuvia lapsensa menettäneistä, jotka harhaisina kuvittelevat lapsen olevan elossa ja kaiken hyvin. Mietin vain, että jos huonosti käy niin miten hemmetissä sitä muka selviäisi järjissään siitä. Pakenisiko sitä todellisuutta jonnekkin?

Piinaviikot, muuta nämä eivät ole. Arpea on alkanut kivistellä, supistukset ovat kipeitä heti aamusta, lapsi painaa ja huolet kasaantuvat.

Sektio kauhistuttaa, eikä sitä voi itkemättä ajatella. "Entä jos kuolen sinne, taapero ei tule edes muistamaan äitiään, puhuukohan eksä musta lapselle koskaan mitään hyvää, miten ne pärjää", ja paniikki on valmis. Komplikaatiolista on mielessäni loputon eikä auta paljoa, että "tavikset" käskevät olemaan ajattelematta ikäviä ja hyvin se menee ja plaa plaa. Minun elämässäni ei ole tällä hetkellä muuta kuin saada tämä raskaus päätökseen ja molemmat pysymään hengissä. Sitä ennen ei tämä pelon puristava silmukka heltiä enkä saa rauhaa.

Ei auta, kun lapsettomat kaverit ihmettelevät miten joku voi pelätä "KAIKKEA". Jos te tietäisitte kivusta sen mitä minäkin, niin ehkä ette sanoisi noin. Kun kuolema kerran tulee lähelle ja vie lapsesi sylistäsi niin sinä opit pelkäämään, mahdollisia ja mahdottomia asioita. Turvallisuudentunne järkkyy peruuttamattomasti, enkä ole vielä tähän päivään mennessä tavannut ainuttakaan vertaistukipuolen ihmistä, joka olisi omansa saanut täysin takaisin. Meille on valitettavan normaalia nähdä painajaisia, tarkistaa kaikkien perheenjäsenten hengitystä, luottaa vain itseensä, on vaikea päästää lapsia hoitoon ja mieli luo valmiita toimintamalleja niiden kaikkein pahimpien skenaarioiden varalle, mieli valmistautuu, tahtomattaankin kaikkeen kamalaan, siitä ahdistus.

Raskaus ei ole vain "raskaus ja onnellinen synnytys ja sen jälkeen auvoista vauva-arkea", itselleni se on aina ollut elämän ja kuoleman kysymys, eikä tämä kolmas kerta ole poikkeus. Minulle nämä pelot ovat käsinkosketeltavia, koska minä olen sen läpi elänyt.

Minä en vain mene sektiosaliin hakemaan lasta helpolla ja turvallisella tavalla.

Minä muistan lopun ikääni hätäsektiota edeltäneen hädän, paniikin, synnytyspoltot, epäonnistuneen puudutuksen, avuttomuuden ja kiireen. Minä muistan heräämön, jossa kyselen itkien lastani ja saan kuulla toisen olevan teholla elvytettynä, muistan valtavan verenvuodon joka valuu sänkyyn kohdun kieltäytyessä supistumisesta, muistan hämärästi nöyryytyksen jonka aiheuttaa takapuoleen laitetut tabletit. Toinen onnistunut kerta ei paikkaa isoa haavaa, traumaa joka seuraa mukana.

Muistan päivän eristyksissä miehen kanssa kun lasta tutkitaan, muistan miten sain nähdä vastasyntyneeni kaksi kertaa, letkuissa, koneissa, kalpeana, ennen kuin toinen vietiin eri sairaalaan ja minut jätettiin yöksi itkemään. Muistan miten en osannut pyytää kipulääkettä, muistan palelun ja horkan, muistan sen etten voinut itkeä, en yskäistä, en mitään, koska sattui niin paljon. Kukaan ei tullut paikalle ennen aamuvuoroa, enkä minä osannut kysyä tai pyytää. Minä en tiennyt.

Muistan ensimmäisen aamun, sen tuskaisan puolituntisen kun yritin nousta sängystä, tärinän ja sen verilammikon mistä nousin. Muistan ensimmäisen vessareissun jossa kananmunankokoiset hyytymät tippuivat pönttöön.

Muistan sisun, kaipuun ja ikävän, pakon päästä liikkeelle. Muistan ambulanssimatkan monen sadan kilometrin päähän, muistan sairaalan vessan, hoitajat, käytävät ja vastasyntyneen letkujen keskellä. Muistan turtumuksen ja hädän.

Minä muistan joka ikinen päivä. Se on ollut minun todellisuuttani ja raskaus tuo muistot takaisin voimakkaampina kuin vuosiin. Kuolleen lapsen kuva ei katoa silmistäni ikinä. Se oli hirveää, epäreilua, traumaattista, epätodellista ja sydäntä särkevää.

Olen tullut valtavan matkan siitä päivästä, kun astuin sairaalasta vanhempieni autoon ja tuijotin sairaalan kiviseiniä. Olen tullut valtavan matkan siitä, kun kannoin pienen valkoisen arkun hautaan, mutta silti on niitä päiviä kun se tuntuu eiliseltä ja voimat uupuvat. Ei yksikään lapsistasi katoa koskaan sydämestäsi, et sinä voi unohtaa. Voit vain opetella elämään sen kanssa, se on erilaista äitiyttä, kaikki eivät edes muuta saa. Elämänmittaisen kaipuun ja ikävän, sen kanssa oppii elämään.

Minä en kestä vähättelyä. Tämä on raskasta, minun elämääni. Vaikutan ajoittain etäiseltä, kylmältä ja sietämättömältä, siksikin vetäydyn.

Viimeisen neljän vuoden aikana olen haudannut esikoispoikani, isäni on sairastunut vakavasti, sukulaisia on kuollut, olen tullut jälleen raskaaksi ja saanut lapsen, olen eronnut pitkästä suhteesta, olen ollut yksinhuoltajana ja sen jälkeen löytänyt ihanan miehen ja tullut taas raskaaksi. Samalla koko ajan opiskellen etänä, pyörittänyt arkea, riidellyt ja huolehtinut. On ollut vaikeaa.

Taapero ei ole koskaan käynyt veljensä haudalla. Tietää kyllä, että kuvissa ei ole hän vauvana ja, että isoveli on kuollut. En puhu taaperolle jatkuvasti kuolleesta veljestä. Se on minun valintani. Se on kovin erilainen kuin mitä about 98%:lla muista vertaisista. Minä haluan suojella tuota nauravaa ja ihanaa lasta, minulle kaikkein tärkeintä. En halua, että vajaa 2,5 vuotias joutuu miettimään voiko vauva hyvin. Hän saa kyllä kuulla veljestään, pääsee joskus haudallekin, mutta ei vielä. Äitinä minä olen päättänyt näin ja siitä en horju. Itseäni en voi peloilta suojella, mutta lasta voin, vielä toistaiseksi.

Tämä on minun piinani, ei lapsen. Lapsen ei kuulu kantaa äitinsä taakkaa mielessään.

Sektioon ja synnyttämään ei vain mennä. Minä olen oppinut vaatimaan. Saamaan apua ja seurantaa, mutta tiedän, että jos jotain kamalaa on tapahtumaisillaan niin kukaan ei voi sille mitään. Minä pelkään, valtavasti, enkä voi sille yhtään mitään. Voin puhua, kirjoittaa, itkeä ja huutaa, mutta tässä se vielä on. Vatsa aaltoilee, vauva liikkuu, mutta minä en voi olla varma mistään paitsi silloin, kun makaan ultrattavana. Sen puolituntisen voin hymyillä.

Minä en pelkää sektion jälkeistä kipua, itse asiassa koen suunnitellun sektion jälkeisen olon suhteellisen hyväksi, vaikka kirpoohan se toki. Pelkään vain, että komplikaatioiden (mahdollisten tai mahdottomien) vuoksi lapseni jäisivät äidittä. Sitä ajatusta minä en kestä.

Ei minun ollut edes tarkoitus kirjoittaa tästä. Mainita vain, että pelottaa, mutta padot ilmeisesti aukesivat. Minä elän päivän kerrallaan, koitan olla toiveikas, mutta miten pessimisti sitä voisi aidosti olla.

On eri asia kuulla ja pohtia, kuin kokea ja tietää.

Marraskuun 13.

Olo on jokseenkin voittamaton. Paitsi, että mulla on aamupala nro2 nenän edessä ja olen juuri saanut parkeerattua itseni koulun koneelle (jossa aion itsepintaisesti viettää ainakin seuraavat 5h), niin tämä on ollut mitä mainion viikko. Jos näin jatkuu niin mikäs tässä ollessa. Lähtölaskenta on virallisesti alkanut ja the päivä on päätetty.

Koska en voi hehkuttaa liikaa tätä mun gyneä, jolla mieluusti kävisi ilman raskauttakin juttelemassa milloin vain, niin tällä kertaa sain juuri sellaista ymmärrystä, tukea ja mielenrauhaa mitä olen viimeisen kuukauden janonnut eri tahoilta. Paitsi että minua kuunneltiin, katsottiin, halattiin ja vielä käytävällä tuettiin hartioista, niin sain osakseni ensinnäkin pahoittelut viime viikkoisen psykiatrin käytöksestä (joka siis kertoi paniikkikohtausten olevan oma vikani jne. muuta mukavaa), tarkan ultran, kivuttoman sisätutkimuksen, pelkopoli- ja synnytyksensuunnitteluajan niin myös jatkokontrollit ja tottakai, syntymäpäivän.

Kauhulla odottamani ja rukoilemani päivä on 2.1. Lyhyt- pitkä matka ja olo on siihen saakka varmasti vielä turvaton ja pelokas, mutta tukiverkko on entistä vahvempi. Me mennäään nyt päivä kerrallaan ja viikkotahtia sitä kohti. Oikein pahoja oloja varten mulla on lääkekaapissa purkki siihen, mutta jo tieto siitä, että se on siellä, on auttanut nukkumaan hyvin.

Tämän viikon saldona 0 paniikkikohtausta ja 7 kpl täydellisesti nukuttuja öitä. Joskin huomaan olevani melko lyhytpinnainen, minkä lasken kyllä ihan tämän sokerikoukun aiheuttamaksi (ja sen univelan). Ja vielä opiskelutkin on saaneet positiivista potkua hyvästä kurssiarvosanasta. Eikai tässä voi oikein valittaa.

Loppuajaksi on suunnitelmat selvillä ja maalia kohti mennään. Synnytys pelottaa, mutta nyt päästään sekin asia järjestelmään. Ärsyttää tosin olla aina tämä vaativa yksilö, joka kyselee, vaatii, penää ja huolehtii. Raskaus ja synnytys ei vain koskaan ole olleet itselleni mikään läpihuutojuttu vaan kirjaimellisesti elämän ja kuoleman kysymys. Sanotaan, ettei nainen koskaan unohda synnytyksiään. Harvinaisen totta, mä muistan kaiken sen avuttomuuden, kivun, nöyryytyksen, pelon ja paniikin. Mä muistan toisten armoilla olemisen, letkuissa makaavan lapsen ja kuolleen vauvan painon sylissäni. Ei näitä unohda ja raskaus tuo tämän kaiken taas niin lähelle.

Kutsuttiin muuten anoppi meille "vahingossa" viettään etukäteisjoulua enkä tiedä miten päästä pälkähästä. Pelkkä sen naisen näkeminen nostaa karvat pystyyn ja vielä niin lähellä the päivää. Argh. Haluan viettää sen viikonlopun vain oman perheeni kanssa.

Ja kaikkein parasta on, että poika on pysynyt 3 yötä omassa sängyssään! Ei ahtautta!

Kahvin ja konvehdin voimalla kohti koulutehtäviä! Kuukausi aikaa, olen nimittäin päättänyt lopettaa tän koulustressin joulukuun puoleenväliin.

Marraskuun 6.

Pysähdyksissä. Vähän hiljaiseloa. Palaan linjoille jahka saan taas itseni raiteille.

On ollut rankka viikko, rankin tähän saakka. Edellisviikolla luonnostelin jo ties miten positiivisia kirjoituksia hyvästä unesta ja kaikesta mahdollisesta. Tällä viikolla on sitten menty ahdistuksen kautta oikein pitkän kaavan mukaan.

Positiivista on, että viime yönä sain vihdoin nukuttua, ei tullut paniikkikohtauksia ja aamulla jaksoin tulla koululle tekemään hommia. Ruokahalukin alkaa palata. Toivon loppuviikoksi vielä enemmän helpotusta.

Odotan vain tämän raskauskuplan puhkeamista ja sitä, että saan keskittää ajatukseni muuhunkin kun jatkuvaan liikelaskentaan, valvomiseen, stressiin, panikointiin ja menetyksenpelkoon (joka on saanut ihan järjettömiä mittasuhteita). Pää on ollut kovilla, mutta apua on saatu, erittäin hyvää ja sitten sitä erittäin huonoa, taholta, jossa avun nimenomaan pitäisi olla LOISTAVAA. No, valitus on jo laitettu vireille.

30+0. 8 weeks to go!

Poika sanoi aamulla, että on ikävä äitiä kun puettiin tarhavaatteita päälle. Niin, on äidilläkin, sitä äitiä joka vielä ennen raskautta olin. Lupasin mielessäni pojalle, että sellainen minusta vielä tuleekin, jaksetaan vielä vähän aikaa tätä rumbaa. Ihana kuitenkin, kun taapero osaa kertoa miltä tuntuu, ja kiipeää syliin pitkiksi ajoiksi. Satunnaiset hoitopäivät parin kotonaoloviikon jälkeen varmaankin vaikuttavat. Ensi viikolla olisi kaksi päivää hoitoa ja toivon silloin saavani aikaiseksi taas jotain. Olen nimittäin päättänyt aloittaa mammalomani joulukuun puolivälissä, siihen saakka koitan painaa näitä vaikkei huvita tippaakaan.

Ainiin, ja odotan veronpalautuksia. Tämä kuu täysin ilman mitään tukia on melko tiukka! Makaronipata on pop.