Neiti Näpsä sai eilen nimen ja huomenna tyttö täyttää jo 2kk. On ollut raskasta, siis synnytyksen jälkeen muutenkin, mutta erityisesti nyt viime päivät. On hormonit sekaisin, stressiä, uusia muuttujia, unettomuutta ja unen rajamailla harhailua, paniikkia.
Jotenkin epäusko siitä, että tässä me ollaan kaikki ja vieläpä ehjinä on vielä päällä. En sisäistä, että raskaus on nyt ohi. Pelot on jääneet päälle. Kahden viikon tauko psykologin käynneissä tuntuu päässä, ihan valtavan paljon.
Musta on ollut vaikea kiintyä, vaikeampi kuin taaperon kohdalla. Rakastan tyttöä valtavasti tottakai, huolehdin, hysterisoin, kujerran, hoidan ja teen parhaani. Silti tuntuu, etten ihan vielä ole tavoittanut sitä jotain, en tiedä mitä. Sitä on vaikea myöntää, hävettääkin. Äitiyden taakka painaa raskaana mun harteita.
Mua väsyttää tolkuttomasti, ihan hävettää sanoa näin kun tyttö nukkuu hienosti kolmen, joskus jopa neljän tunnin pätkiä. Mutta mua väsyttää silti. Kun tyttö ähisee sängyssään, minä tarkkailen. Kun se nukkuu hiljempaa, minä kyttään taas. Mua pelottaa öisin mennä katsomaan sitä, entä jos se ei hengitä. Entä jos se kuolee mun syliin. Pahinta on vauvan kylmät sormet ja hämärä yövalo joka saa ihon värin muuttumaan. Mä pelkään sitä pahinta joka yö ja se on raastavaa.
Lisäksi on arki, kaikki muu minkä läpi pitää selvitä. On kauppareissut, miehen työt, harkat ja taaperon isäpäivät, on ruualaitot, pyykkivuoret, elukat ja ihmissuhteet, muutkin kuin parisuhde (joka on niin ihana, että kipeää tekee, mutta kun sekin on oman itsen lisäksi siellä kaiken häntäpäässä, sit kun on aikaa ja jaksamista).
Taaperon kanssa on ihan erilaista, me kommunikoidaan, se nukkuu hyvin, se ei enää tunnu siltä, että se hajoaisi mun käsiin. Mä osaan taaperon kohdalla jo luottaa, omalla säikyllä tavallani. Mä koen itseni paremmaksi äidiksi taaperon kohdalla. En ole niin avuton ja peloissani. Saman pelon ja hämmennyksen ja avuttomuuden muistan taaperon vauva-ajalta ja ekan vuoden jälkeen se muistaakseni helpotti. En minä silloinkaan uskaltanut mennä katsomaan pinnasänkyyn.
Toipuminen henkisesti hirveästä raskaudesta vaatisi unta, unta, unta ja lepoa, mutta vähässä ovat ne hetket ja yleensä niitä aletaan järjestää sitten kun olo on taas ihan kamala. Ja sitä se on ollut nyt muutamat yöt. Viime viikko oli vaikea, vaikeampi kuin viikkokausiin. Alkuviikosta iski norovirus (12h tavaraa molemmista päistä) ja kuume, sen jälkeen olin niin sippi, etten enää saanut unta ja tytön herätessä syömään jäin valvomaan joka kerta pitkäksi aikaa. Olo oli kuin seinähullulla loppuviikosta, olo epätodellinen ja unen ja valveen rajamailla onnistuin säikäyttämään itseni pahasti ja kotidiagnosoin itselleni jo mm. skitsofrenian. Raskausajan suosikkipelko oli psykoosi, nyt sitten tuo. Voisi jo helpottaa, kiitos! Sen jälkeen olen tarkkaillut, kytännyt, ahdistunut ja saanut sitten paniikkikohtauksia; hereillä hyvin lieviä, unen rajamailla pakokauhuisia ja sitten pitkästä aikaa, myös unissani. Aivan kamala olo ollut, sätky, herkkä, levoton ja pelokas.
Miten ihana olisikaan kun voisi mennä sänkyyn, saisi unen päästä kiinni ja nukkuisi hyviä unia nähden levollisesti aamuun saakka, heräten virkeänä. Miltä tuntuisi kun ei tarvitsisi pelätä, pohtia omaa järkeään, kamppailla paniikkikohtauksen kanssa milloin minkäkin mitättömän rasahduksen, ajatuksen tai tuntemuksen takia. Olen niin vihainen tälle ololle kun se sai taas vallan. Unettomuus ja ensimmäiset kuukautiset synnytyksen jälkeen lienevät syynä tähän oloon pitkälti, mutta kadehdin niitä ihmisiä joilla ei ole hajuakaan tästä olosta. Miten kepeää, huoletonta ja ihanaa elämä olisi ilman tätä kamalaa kuormaa ja kuraa mitä paniikkihäiriö, masennus ja traumat tuovat nuoren ihmisen elämään. Näiden päälle vielä nämä kun yölliset kotidiagnoosit ja niiden pelko nii huh.
Paniikkikohtauksia ruuhkabussissa saava alkaa vältellä busseja jne. Paniikkikohtauksia lähes pelkästään omassa sängyssä saava ihminen alkaa jo alkuillasta pelätä nukkumaanmenon läheisyyttä, sitä kun väsyttää, mutta tietää ettei uni tule, yleensä vain kamalat ajatukset, hätä ja paniikkikohtaus eri asteisena. Omasta sängystä tulee kamala peikko, valvomisesta myrkkyä ja kierre on valmis. En ole vielä keksinyt miten saan nukkumaanmenosta, nukahtamisesta ja kaikesta siihen liittyvästä miellyttävää ja kepeää.
Pidä itsestäsi huolta- neuvo jota en muista noudattaa. Hoidan selkää ja niskaa sitten kun pää jo kipunoi, apua pyydän sitten kun jo ahdistaa paljon. Joustan, pinnistän, valvon, syön mitä sattuu, unohdan itseni muuten kuin jatkuvan itsetarkkailun osalta, en liiku, valvon ja lietson sitä pahaa oloa. Tiedän mitä mun hyvinvointini eteen tarvitsee tehdä, mutta silti en pääse siihen lähimainkaan.
Miten revetä kymmeneen eri suuntaan ja olla rikkomatta itseäni enempää siinä samalla?
Mulla on niin ikävä sitä parin vuoden takaista itseäni. Saati sitä kymmenen vuoden takaista, mutta ei nyt lähdeta tavoittelemaan liian suuria! Siihen verrattuna olen ihan kehäraakki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti