Eilen koin ihanan tunteen.
Sellaisen puhtaan intohimon ja rakkauden.
Kyykkääminen vapaalla tangolla (ja ainakin painojen kanssa) on vielä kiellettyjen listalla, mutta koska prässien ja muiden hinkuttaminen on puuduttavaa eivätkä saa kunnon vastetta aikaan niin menin sitten smithin alle.
Ja voi luoja.
Käsien asettaminen tangolla, puristus, lapojen levitys ja puristus ja tangon alle, lukot auki ja alas.
Siinä hetkessä minä tunsin eläväni. Pitkästä aikaa. Hymyilin kun riemuidiootti ja valuin hikeä joka paikkaan. Ja auts tätä kipua, ihanaa.
Olen suuttanut ihmisiä tuntemattomista syistöä, mutta myös itse kiihtynyt ja paheksunut (aiheesta) toisten äitien toimia.
Olen nauttinut elämästä, lasten kanssa ja ilman. Pieniä irtautumisen hetkiä. Huolettomia hetkiä.
Olen ollut nyt yli 5 vuotta kotona, suuren osan ajasta täysin yksin, raskaana ja peloissani. Minulla on yksinäistä ja tylsää. Firma johon olen vuosia haaveillut hakevani töihin haki äsken työntekijää. Ja minä olen äitiyslomalla ja tutkinto kesken. Soitin sinne. Käskivät pitää tulevaisuudessa paikkoja silmällä. Kiristi.
Lisäaikaa opinnoille sain ensi toukokuuhun mikä tarkoittaa sitä, että lapset joutuvat päiväkotiin tammikuussa, tuo pieni neitikin, joka on oppinut kääntymään, syömään maissianaksuja, löytänyt varpaansa, saanut ensimmäisen flunssansa ja juttelee ja seurustelee aina vain enemmän. Ensimmäinen vierastuskausikin tuli ja meni, isoveli on edelleen suurin idoli jonka tempuille nauretaan kippurassa.
Arki on löytänyt uomansa, kiristäviä ja superyksinäisiä päiviä on vähemmän, mutta on niitä yhä. Kuten tänään. Vettä sataa taas, vauva valvoi tuntemattomasta syystä pitkin yötä ja mua väsyttää ja kiristää. Ei ole ketään ketä tavata, ei ketään kuka tulisi kylään. Sohva kasvaa peffaan kiinni enkä jaksa edes siivota. Olisi ihana käyttää aivokapasiteettia muuhunkin kuin ruuan tekemiseen ja kotitöihin.
Mun paikkani on nyt täällä. Ja omalla tavallani minä nautin tästä, viimeisiä hetkiä vain olla kotona, lapset pieniä ja niin edelleen. Mutta kaipaan muutakin. Jotain omaa, intohimoista, vaativaa ja luovaa.
Puoli vuotta on mennyt. Puoli vuotta edessä, mutta mitä sen jälkeen? Kaikki on avoinna, mutta en saa tartuttua oikein mihinkään. Eniten kaipaan unta, säännöllistä unta. Ja sosiaalisia suhteita.
Edistymisen askelia, vaikkakin niin pieniä, ettei niitä aina edes meinaa huomata, mutta siellä ne ovat kuitenkin. Ja niitä tulee lisää.
Kirjoittamiselle ei juuri jää aikaa. Eipä tuota juuri ole ajatuksiaan joita jakaa, mutta kenties niidenkin aika koittaa jossain vaiheessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti