Maaliskuun 8.

Hyvää naistenpäivää täältä hormonihuurujen keskeltä!

Tekisi mieli kirjoittaa oodi naisille. Koska olen pessimismiin taipuvainen ihminen saattaisin kirjoittaa kipakan vastalauseen naisten palkkauksesta, äitiyslomista, tytöttelystä, lapsiavioliitoista, tyttöjen ympärileikkauksesta ja muusta karvat pystyyn nostattavasta (tai naisten karvoista tai karvattomuudestakin toki riittäisi kirjoitettavaa myös). Mutta koska en usko naisten nousun barrikadeille tuovan vapautta tai saavuttavan maailmavaltiutta pelkästään rintaliivejä polttamalla, antamalla karvojen kasvaa ja vihaamalla miehiä niin käännän kelkkaani sen verran että totean naisena olemisen olevan aika ihanaa tässä ajassa ja paikassa, onhan muutos joka tapauksessa jatkuvaa.

Naiseus on ihana asia.

Naiskysymys on vaivannut päätäni siitä saakka kun tiesin odottavani tyttöä (ja toki ennen sitäkin); mitä minä haluan naisena olemisesta tyttärelleni opettaa, miten kitkeä huonommuuden tunteen siemenet pois, miten kannustaa, ylistää ja opastaa tätä niin että hänestä kasvaa tiedostava, älykäs, oman arvonsa tunteva, itsevarma ja upea nainen jonka ei tarvitsisi elää maailmassa jossa yksinkulkeva nainen joutuu väistämään humalaista mieslaumaa pelon takia, puolustamaan työtä hakiessaa oikeuttaan äitiyslomaan ja vastaamaan uteluihin mahdollisesta lapsimäärästä ja mitä näitä nyt on. Miten opettaa hänelle, että sinä olet arvokas ja riittävä juuri tuollaisena ja miten olla siirtämättä ennen kaikkea omia epävarmuuksia ja kipukohtia eteenpäin.

Miten opettaa tyttölapselle se, ettei sinun tarvitse olla sitä mitä media, pornoteollisuus ja yhteiskunta vaativat vaan sinulla on oikeus luoda oma todellisuutesi omien halujesi ja tarpeidesi mukaan.
Silikonitissit, olematon rasvaprosentti, tekotukka ja tekohampaat. Anna mennä vain ja toteuta itseäsi, mutta vain oman itsesi takia, ei kenenkään muun.

Haluan ylistää sitä miten ihana on olla nainen. Naisellinen nainen jolla on mahdollisuus toteuttaa itseään niin kuin haluan. Minulla on mahdollisuus ilmaista omat tunteeni, haluni, tarpeeni, harrastaa sitä mitä haluan, pukeutua juuri niin kuin haluan ja tavoitella niitä työpaikkoja joita haluan. Ja miksi ei olisi?

Ennen kaikkea on ihana olla parisuhteessa jossa minua kuullaan ja minun annetaan toteuttaa itseäni (toki pienen kitinän kanssa ajoittain). Minä en halveksu "naisten töitä" enkä toisaalta halua erotella töitä, kotihommia sun muita toisistaan missään muodossa. Jokainen tehköön asiat omien taitojensa ja kiinnostuksen kohteidensa mukaan. Sanotaan, että e-pilleri vapautti naiset. No, kovaan ääneen olen jo vuosia niitä kieltäytynyt syömästä ja lisäksi olen päättänyt tehdä lapseni nuorella iällä opinnoistani ja muiden pään pyörittelystä huolimatta. Olkoon sekin minun vapauteni. Valitsen olla sekoittamatta omaa päätäni ylimääräisillä hormoneilla.

Olen saanut kasvaa perheessä jossa ei eroteltu tyttöjä ja poikia eikä heidän toiveitaan, harrastuksiaan tai mielipiteitä sukupuolen perusteella. Minua on aina kuultu ja olen saanut olla isin tyttö, tuntea itseni arvostetuksi ja ennen kaikkea minun ei ole tarvinnut kuunnella negatiivisia kommentteja ulkonäkööni, käytökseeni tai luonteeseeni liittyen omalta isältäni. Olen saanut kasvaa sellaiseksi naiseksi kun olen halunnut. Minua on kuunneltu, ohjattu, opastettu ja rohkaistu. Minulle on ostettu mopot, kuljetettu metsissä, sählypeleissä ja annettu pitää mekkoja, juuri niin kuin olen itse halunnut. Isän rooli tytön elämässä on uskomattoman suuri. Hienon mallin kotoa saaneena en koskaan ole parisuhteissanikaan halunnut tyytyä kehenkään keskinkertaiseen.

Toivon, ettei tyttäreni tarvitsisi koskaan kuulla negatiivista huutelua ja kommentointia ulkonäköönsä liittyen, ne voivat jättää arvaamattomia haavoja ja epävarmuuden paikkoja vuosikymmeniksi. Ne nimitykset ja haukut muistaa valitettavasti lopun ikäänsä.

Joskus huutelijat kasvavat aikuisiksi ja sinne näiden kloppien siirryttyä olen saanut kuulla jopa anteeksipyyntöjä; kunnioitan sitä. Mutta valitettavasti olen saanut huomata, että niitä huutelijoita ja piiristä ulos sulkijoita on myös aikuisten joukossa. Kovin surullista. Ja ennen kaikkea töykeää.
Itse koen erittäin tärkeäksi saada kaikille seurassani oleville ihmisille hyvän mielen, haluan toivottaa kaikki tervetulleeksi luokseni enkä missään nimessä halua että kukaan tuntee olonsa epämukavaksi, epävarmaksi tai ulkopuoliseksi minun käytökseni vuoksi. Surullista, miten jotkut tieten tahtoen tekevät tätä vielä keski-iän kynnyksellä. Itse kenties sorrun jopa liialliseen flirttailuun, mutta kun se on niin ihanan piristävää!

Surullista on myös miten jotkut aikuiset ihmiset tuntuvat ajattelevan ettei ylipainoinen nainen voi olla kaunis tai haluttava, saati itsevarma! Joidenkin kohdalla se tuntuu oikein olevan bensaa liekkeihin kun joku "läski" ei piilota itseään, ei hissutte, ei suostu katomaan silmistä varjoihin ja näkymättömiin ja kehtaa vielä tuoda itseään tykö.

Minä ymmärrän toki, ettei kaikki ihmiset miellytä kaikkien silmää, onhan minulla itsellänikin tietty mieltymys mihin silmäni aina palaavat, oli kyse sitten miehistä tai naisista, avainasia kuitenkin on, etten tuo sitä julki yökkäyksin, huuteluin ja tuomalla kaikkien tietoisuuteen, ettei tuo "lihava lehmä" ole minun tyyliäni, hyi hitto. Säälittävän surkea on sellaisen miehen luonne, joka ei osaa reaktioitaan hillitä, saati kykene arvostamaan naiskauneutta sen kaikissa eri muodoissa.

Siinä vaiheessa kun huomasin, että minä voin muokata vartaloni kuvastamaan omaa arvomaailmaani ja ihannettani ja lakkasin laihduttamasta, juoksemasta ja kituuttamasta minulle avautui ihana maailma jossa minä määräsin minkä kokoinen minä halusin olla ja minä määräsin mitä vartalollani haluan tehdä. Miellyttäminen loppui ja tilalle tuli itsensä haastaminen ja rakastaminen ihan uudella tavalla. Vaikeaa oli menettää sen hallinta raskauden aikana. Jälleen +20 kilon, venymisten, arpien ja liikkumattomuuden läpikäynyt kroppa hakee edelleen mielessäni omaa paikkaansa ja paluu vaivojen poistamiseksi on käynnissä, minun oman itseni vuoksi.

En ikinä halua, että tyttäreni tarvitsisi tuntea itseään huonommaksi, ei-halutummaksi tai rumemmaksi kun joku toinen sen perusteella, paljonko hän mahdollisesti painaa tai jonkin muun ulkoisen seikan vuoksi. Itse olen saanut kuulla haukkuja niin nenästäni, luonnollisesti kuparin värisistä hiuksistani, painostani ja milloin mistäkin enkä minä unohda, vaikka olenkin itseni oppinut hyväksymään.

Minulla on ollut suuri onni kasvaa täysin erilaisten tyttöjen ja nykyään naisten, keskellä. Jokainen on aivan upea, ihana, erilainen nainen joita rakastan syvästi. Jokaisella tytöllä pitäisi olla ympärillään kirjo kaikennäköisiä ja kokoisia naisia, nimenomaan sellaisia jotka kantavat itsensä kauniisti ja ylväästi ja jotka säteilevät ympärilleen hyvää, vahvaa energiaa.

Olen aina tuntenut parisuhteissani itseni jumalattareksi. Myös sinkkuaikoina ei ole tarvinnut jäädä yksin seuraa niin halutessani. Miehiä on ollut erilaisia, tuttuja ja tuntemattomampia, vanhempiakin, omanikäisiä, urheilijoita ja nörttipoikia (ei niitä nyt ihan mahdottomasti oikeasti ole!) ja se vaihe oli kenties teininä kolhuja saaneelle naiselle jollain lailla hyväksi, vaikka en sellaiseen elämään enää haluaisikaan palata.

Naisten ei tarvitse muuttua mieheksi tullakseen kuulluksi. Ennen kaikkea minä haluan ylistää naiseutta, naisten voimaa, kauneutta ja kykyä saavuttaa unelmiaan. Olkoon jokainen nainen oman elämänsä Peppi Pitkätossu, Tuhkimo ja Maija Poppanen.

Huomenna vedän päälleni salivaatteet ja käyn vähän haistelemassa miltä se salimaailma tuntuukaan, kotona sitte vedän tukan nutturalle ja laitan villasukat ja pieruverkkarit jalkaan, viikonloppuna kenties huulipunaa ja minihameen, ihan juuri oman tunnelmani mukaan.

Kunpa osaisin edes osan oivalluksistani siirtää tyttärelleni ja totta kai myös pojalleni, jotta hänestä kasvaisi naisia (ja kaikkia ihmisiä) kunnioittava ja arvostava, kohtelias mies.

Hyvää naistenpäivää vielä kaikille!

Maaliskuun 1.

Neiti Näpsä sai eilen nimen ja huomenna tyttö täyttää jo 2kk. On ollut raskasta, siis synnytyksen jälkeen muutenkin, mutta erityisesti nyt viime päivät. On hormonit sekaisin, stressiä, uusia muuttujia, unettomuutta ja unen rajamailla harhailua, paniikkia.

Jotenkin epäusko siitä, että tässä me ollaan kaikki ja vieläpä ehjinä on vielä päällä. En sisäistä, että raskaus on nyt ohi. Pelot on jääneet päälle. Kahden viikon tauko psykologin käynneissä tuntuu päässä, ihan valtavan paljon.

Musta on ollut vaikea kiintyä, vaikeampi kuin taaperon kohdalla. Rakastan tyttöä valtavasti tottakai, huolehdin, hysterisoin, kujerran, hoidan ja teen parhaani. Silti tuntuu, etten ihan vielä ole tavoittanut sitä jotain, en tiedä mitä. Sitä on vaikea myöntää, hävettääkin. Äitiyden taakka painaa raskaana mun harteita.

Mua väsyttää tolkuttomasti, ihan hävettää sanoa näin kun tyttö nukkuu hienosti kolmen, joskus jopa neljän tunnin pätkiä. Mutta mua väsyttää silti. Kun tyttö ähisee sängyssään, minä tarkkailen. Kun se nukkuu hiljempaa, minä kyttään taas. Mua pelottaa öisin mennä katsomaan sitä, entä jos se ei hengitä. Entä jos se kuolee mun syliin. Pahinta on vauvan kylmät sormet ja hämärä yövalo joka saa ihon värin muuttumaan. Mä pelkään sitä pahinta joka yö ja se on raastavaa.

Lisäksi on arki, kaikki muu minkä läpi pitää selvitä. On kauppareissut, miehen työt, harkat ja taaperon isäpäivät, on ruualaitot, pyykkivuoret, elukat ja ihmissuhteet, muutkin kuin parisuhde (joka on niin ihana, että kipeää tekee, mutta kun sekin on oman itsen lisäksi siellä kaiken häntäpäässä, sit kun on aikaa ja jaksamista).

Taaperon kanssa on ihan erilaista, me kommunikoidaan, se nukkuu hyvin, se ei enää tunnu siltä, että se hajoaisi mun käsiin. Mä osaan taaperon kohdalla jo luottaa, omalla säikyllä tavallani. Mä koen itseni paremmaksi äidiksi taaperon kohdalla. En ole niin avuton ja peloissani. Saman pelon ja hämmennyksen ja avuttomuuden muistan taaperon vauva-ajalta ja ekan vuoden jälkeen se muistaakseni helpotti. En minä silloinkaan uskaltanut mennä katsomaan pinnasänkyyn.

Toipuminen henkisesti hirveästä raskaudesta vaatisi unta, unta, unta ja lepoa, mutta vähässä ovat ne hetket ja yleensä niitä aletaan järjestää sitten kun olo on taas ihan kamala. Ja sitä se on ollut nyt muutamat yöt. Viime viikko oli vaikea, vaikeampi kuin viikkokausiin. Alkuviikosta iski norovirus (12h tavaraa molemmista päistä) ja kuume, sen jälkeen olin niin sippi, etten enää saanut unta ja tytön herätessä syömään jäin valvomaan joka kerta pitkäksi aikaa. Olo oli kuin seinähullulla loppuviikosta, olo epätodellinen ja unen ja valveen rajamailla onnistuin säikäyttämään itseni pahasti ja kotidiagnosoin itselleni jo mm. skitsofrenian. Raskausajan suosikkipelko oli psykoosi, nyt sitten tuo. Voisi jo helpottaa, kiitos! Sen jälkeen olen tarkkaillut, kytännyt, ahdistunut ja saanut sitten paniikkikohtauksia; hereillä hyvin lieviä, unen rajamailla pakokauhuisia ja sitten pitkästä aikaa, myös unissani. Aivan kamala olo ollut, sätky, herkkä, levoton ja pelokas.

Miten ihana olisikaan kun voisi mennä sänkyyn, saisi unen päästä kiinni ja nukkuisi hyviä unia nähden levollisesti aamuun saakka, heräten virkeänä. Miltä tuntuisi kun ei tarvitsisi pelätä, pohtia omaa järkeään, kamppailla paniikkikohtauksen kanssa milloin minkäkin mitättömän rasahduksen, ajatuksen tai tuntemuksen takia. Olen niin vihainen tälle ololle kun se sai taas vallan. Unettomuus ja ensimmäiset kuukautiset synnytyksen jälkeen lienevät syynä tähän oloon pitkälti, mutta kadehdin niitä ihmisiä joilla ei ole hajuakaan tästä olosta. Miten kepeää, huoletonta ja ihanaa elämä olisi ilman tätä kamalaa kuormaa ja kuraa mitä paniikkihäiriö, masennus ja traumat tuovat nuoren ihmisen elämään. Näiden päälle vielä nämä kun yölliset kotidiagnoosit ja niiden pelko nii huh.

Paniikkikohtauksia ruuhkabussissa saava alkaa vältellä busseja jne. Paniikkikohtauksia lähes pelkästään omassa sängyssä saava ihminen alkaa jo alkuillasta pelätä nukkumaanmenon läheisyyttä, sitä kun väsyttää, mutta tietää ettei uni tule, yleensä vain kamalat ajatukset, hätä ja paniikkikohtaus eri asteisena. Omasta sängystä tulee kamala peikko, valvomisesta myrkkyä ja kierre on valmis. En ole vielä keksinyt miten saan nukkumaanmenosta, nukahtamisesta ja kaikesta siihen liittyvästä miellyttävää ja kepeää.

Pidä itsestäsi huolta- neuvo jota en muista noudattaa. Hoidan selkää ja niskaa sitten kun pää jo kipunoi, apua pyydän sitten kun jo ahdistaa paljon. Joustan, pinnistän, valvon, syön mitä sattuu, unohdan itseni muuten kuin jatkuvan itsetarkkailun osalta, en liiku, valvon ja lietson sitä pahaa oloa. Tiedän mitä mun hyvinvointini eteen tarvitsee tehdä, mutta silti en pääse siihen lähimainkaan.

Miten revetä kymmeneen eri suuntaan ja olla rikkomatta itseäni enempää siinä samalla?

Mulla on niin ikävä sitä parin vuoden takaista itseäni. Saati sitä kymmenen vuoden takaista, mutta ei nyt lähdeta tavoittelemaan liian suuria! Siihen verrattuna olen ihan kehäraakki.