Huhtikuun 24.

Vauva halusi nousta taas kello kuusi, joskin kaiken horteen keskeltä huomasin sen sammuneen kesken kilkatuksen ja ehdin nähdä sekavia unia ennen ylösraahautumista. On ihana, että lapset on aamulla hyvällä tuulella, mutta kun äiti ei ole. Pitää pinnistellä sellainen iloinen "huoooomenta kulta", "joo, mennään pissalle". Ja sen jälkeen huutaa vauva ja siten vuoro vaihtuu aina kun yrität hoitaa toista.

Perjantaisin sitä laskee erityisen hanakasti tunteja siihen, että mies tulee kotiin (6h). Mä en ole aamuihminen, en niin mitenkään voi kuvitella olevani jaksava ja pirteä ennen kunnon aamupalaa ja kahvia, en ainakaan ennen kello kahdeksaa. Olen aina tykännyt valvoa myöhään (esim. puoleen yöhön) ja sitten herätä kahdeksan-yhdeksän aikoihin, mutta viime vuodet ovat pakottaneet täysin päinvastaiseen. En pidä siitä edelleenkään, vaikka harjoitusta tulee kokoajan.

Kilpa-auto Lauri hoitaa taaperon viihdytyksen, joka kuittasi aamupalan puolikkaalla kanamunalla ja maitohuikalla.

Tänään ei oikeasti huvita mikään. Mun ainoa henkireikäni tähän kotimaailmaan, eli siis treenaminen on poissuljettu tulehtuneiden jalkojen takia ja aamun aloitinkin linkuttamalla ja nappaamalla buranaa huiviin. Liikunta, ihana liikunta, mulla ei ole sanoja siihen mitä se ympäristö, maailma ja tekeminen mulle antaa. Mikä tunne se oli, kun palasit kotiin.

Jokaisella kerralla ja toistolla mä kasaan itseäni pala palalta kasaan. Tuo navanseutu ilmoittaa välillä itsestään, ja vaikka siellä ei lääkärien mukaan tyrää ole, niin tuon ärvöttävän vatsalihaksen reuna on silti pirun kosketusarka ajoittain ja kiinnikkeiden poistokohta sykkii kun erehdyt kääntämään kylkeä liian nopeasti.

Rahatilanne on kehno. Tai siis ainahan  se on, mutta nyt tavallista huonompi. Siispä päädyin hakemaan viikonlopuksi siivouskeikkaa paskalla palkalla, mutta sössin ilmeisesti puhelinhaastattelun SIIVOUSKEIKOILLE (vain mä pystyn tähän ihan oikeesti). Eli kiristetään vyötä lisää ja siirrellään laskujen eräpäiviä hieman lisää. Vielä pari tiukkaa kuukautta, kyllä se sitten siitä. Toivotaan.


Haluaisin lapsettoman viikonlopun. Siis sellaisen ettei mun tarvitse käydä paskalla ovi auki, että näen mitä viereisessä huoneessa tapahtuu. Sellaisen, jolloin seksiä ei tarvitse harrastaa aamulla peiton alla pikaisesti ennen kuin taapero kantaa kaikki lelunsa sänkyyn, tai niin, että molemmat eivät ole puolinukuksissa pilkkopimeässä vauvan ährätessä pinnasängyssä niin että ainakin äidin fiilikset on nolla. Tai sitten päiväuniaikaan olkkarin huonolla sohvalla olkansa yli jatkuvasti vilkuillen.

Haluaisin myös syödä joskus jonkun toisen valmistamaa ruokaa ja mieluusti niin, että se on lämmintä. Haluaisin puhua miehelle muustakin kuin kakasta ja omasta vitutuksesta. (haluaisin myös tolkkua tähän hormonitoimintaan).

Eilen meni muuten uudet silmälasit rikki. Juurikin sellaisen 7 minuuttisen pikasession aikana.

Meidän neiti vähän vajaa 4kk muuten oppi eilen nauramaan ääneen. Kesken ilmakylpyilyn ja iltakutittelun olkkarin lattialta kajahti maailman suloisin kikatus jolle ei meinannut tulla loppua. Kääntymäänkin se mokoma oppi sen jälkeen, mutta alimmainen käsi aiheuttaa vielä raivoa.

Mulla ei ole aikaa kirjoittaa. Haluaisin kyllä, mutta kaikki mun aika menee kaurapuuro-kakkavaippa-tiskikone-vihannesose-siivous-nukutus hommeliin ja olen erittäin tylsistynyt. Lapset on ihania, mutta tämä kotona kökkiminen vie multa viimeisetkin järjen rippeet. Olo on täysin syrjäytynyt. En ole nähnyt moneen viikkoon edes sitä lähintä ystävää muutaman kilsan päästä. Ketään muuta kuin mun äitiä ei tunnu kiinnostavan miten mulla/meillä menee. Ei, kiinnostaahan. Mun psykologia jolle käyn kerran viikossa oksentamassa kaiken päänsisäisen kuravellin. Olen parin viikon aikana pyytänyt kylään kaikkia tuntemiani ihmisiä, osaa jopa useamman kerran, mutta enää en kehtaa. En halua olla se säälittävä puklulta haiseva kitisijä joka anelee kahviseuraa ja puhuu kassaneidille aina liian kauan. Ottakoot muut yhteyttä kunhan elämiltään kerkeävät. Mä olen vannonut, että sitten kun mun kaverit joskus lisääntynyt niin mä käyn kahvilla, tarjoudun mukaan kauppaan tai iltalenkille, saatan tulla vain juttelemaan yhdeksi puoleksi tunniksi. Se saattaa helpottaa elämää kummasti, tuoda iloa ja jaksamista. Mä lasken vain tunteja miehen kotiinpaluuseen ja se tuntuu niin säälittävältä, eihän arki muutu miksikään, on vain joku jolle ojentaa toinen lapsista hetkeksi.

Mulla olisi aiheita kirjoittaa: lasten luonteiden erilaisuudesta, arjesta, ilosta, valosta, pakkoajatuksista ja traumoista, intohimosta harrastukseen, ystävistä ja rakkaudesta, mutta kaikki jää vain luonnosten asteelle ja pian huomaan, että luonnoksia on iso kasa, mutta mitään en saa vietyä loppuun saakka.

Erityisen kiitollinen olen tällä vaikealla kierroksella siitä, että vauva on helppo, niin paljon helpompi kuin veljensä jolle jouduin riipimään koko jaksamiseni ja temput koko ensimmäisen vuoden. Tämä neiti syö öisin harvoin, nukahtaa itsekseen lähes kaikille unille (paitsi kylässä), tykkää olla autossa, syö soseita kun konkari eikä ole oirehtinut näille parille maulle mitenkään ja viihtyy myös itsekseen lattialla/sitteriss jne. niin, että pääset vessaan, tekemään ruokaa ja viihdykkeeksi riittää äidin laulu ja hilluminen lähipiirissä ja ajoittain kujerrus ilman ihmeempiä temppuja. Unta riittää päivisin isoilla unilla 3-5h kerrallaan ja jos tyttö herää kesken unen niin ei yleensä edes itke ja hetken ihmeteltyään nukahtaa itse uudelleen. Täysin ennen kokematonta!

Mutta tämä ei poista sitä tosiasiaa, että olen yksinäinen, tylsistynyt, mulla on liikaa ajatella sitcomeja katsoessa ja pyykkiä viikatessa ja haluan jotain enemmän.

Kahvi, anna mulle voimaa viedä tämä päivä läpi hymyillen, vain hetkittäin taaperolla ärähdellen ja pidä mun näpit erossa keksipaketista. Iloitse siitä, että kun taapero puhuu huutamalla niin kuuletpahan kaiken tarkemmin ja tihutöitä se tekee vain uteliaisuuttaan. Ja kun vauva nukkuu tänäänkin poikkeuksellisesti niitä puolen tunnin unia niin se johtuu hampaista 99% varmuudella ja niillekkin unille sinun ei tarvitse sitä kantaa uneen.

Nyt sitä kahvia, ei tästä muuten tule mitään!

Huhtikuun 15.

Läski. Ruma. Sika. Oksettava. "en panis vaikka maksettais", "oink oink röhröh". "sulla on väärän värinen tukka, pisamat on rumia, miks sulla on noin paksut reidet". Kaikkea on vuosien varrella tullut kuultua. Osan kommenteista on oppinut unohtamaan, osan muistaa varmasti loppuelämänsä. Muutaman anteeksipyynnönkin olen vuosien päästä saanut kuulla, mutta tunne on jäänyt elämään pitkäksi aikaa. Enkö minä kelpaa? Miksi en ole tarpeeksi hyvä? Olisinko parempi ja hyväksyttävämpi jotenkin erilaisena ja miksi niin pitäisi olla?

Kyllä minä kelpaan. Minä olen hyvä. Tärkeä. Haluttu ja rakastettu. Minä en ole yhtä kuin minua satuttaneiden miesten tai poikien kommentit. Vuosien varrella olen saanut oppia tälle kaikelle negatiiviselle jotain päinvastaista. Jotain voimauttavaa, energiaa antavaa ja säkenöivää.

Persoonallinen, muodokas, ihana, seksikäs, kaunis, haluttu, hauska ja valloittava. Sanoa mua jumalattareksi beibi, koska sitä minä todella olen.

Olen pitkään  jo sanonut, että oli nainen minkä kokoinen tahansa niin kaunista on se, jos nainen osaa kantaa itsensä ylpeänä. Se mitä sinä tunnet sisälläsi saa ja pitää ehdottomasti näkyä ulospäin. Piilottelu ja häpeä näkyvät aivan yhtä kauas kuin itsevarmuus ja oman itsensä kunnioittaminen. Miksi valita heikkous kun voi valita voiman ja vahvuuden?

Minua surettaa, miten paljon on olemassa keski-ikäisiä naisia, joita kukaan ei koskaan ole sanonut kauniiksi. Ettei heillä koskaan ole ollut tunnetta, että sinä olet jumalaisen ihana ja himottava juuri tuollaisena. Ettei kukaan koskaan ole nostanut sinua jalustalle oman itsesi vuoksi, oli kokosi sitten mitä tahansa.

Minä olen löytänyt oman tyylini, itsevarmuuteni, arvoni ja tapani olla vaikean kautta. Kaikkien tie ei ehkä ole yhtä kivinen, mutta rohkenen väittää että todella monen naisen kohdalla tie ei ole ollut ruusun terälehdillä katettu. Naiset ovat vapaata riistaa.

"Kommenttiboksi on auki, antakaa paukkua. Mitä kaikkea minun kehittyvä naisentuntoni ja itsevarmuuteni on valmis kuulemaan, kerro se, määrittele minut, loukkaa minua ja anna minulle jotain miksi voin itseni mieltää!". Ei. Sen ei tarvitse olla niin.

Aina ylipainoinen. Niin ei tarvitse olla, mutta jos sen tien valitsisin niin se olisi minun päätökseni ja tässä vaiheessa ja tällä kokemuksella kokisin silloin olevani täysin tyytyväinen itseeni. En kuitenkaan ole sitä. En vielä. Minun sisäinen kokemukseni itsestäni ei vielä vastaa sitä ulkoista kuvaa minkä peilistä näen, jotain uupuu viel. Kilojen, jotka tulen laihduttamaan, niin niidenkään jälkeen en ole "ihannepainoinen, pieni ja siro", "naisellinen keijukainen". Niiden jälkeen minä olen edelleen iso, rehevä, äärimmäisen naisellinen, äärimmäisen kaunis omaan silmääni ja itsevarmempi kuin kenties koskaan.". Oikea nainen. Nytkin itsevarma, mutta sitten vielä kenties tyytyväisempi nainen.

Kaikki ovat oikeita naisia, mutta sitä ei saisi kenenkään naisen kohdalla määritellä kukaan muu kuin nainen itse.

Mikä on oikean naisen paino, markkina-arvo tai sovelias ulkonäkö? Tatuoitu nainen on kuvottava. Laiha nainen näyttää lapselta. Ylipainoinen nainen on likainen, itsestään huolta pitämätön sika. Lyhythiuksiset naiset on lesboja ja silikonit ottanut nainen on huora, tyrkky ja pinnallinen. Sitten olisin tyytyväinen jos olisin 20 kiloa laihempi, sitten olisin onnellinen ja kaikki pitäisivät minusta. Väärin. Eivät ne pidä kuitenkaan, aina löytyy joku joka ei sinusta pidä, oli ulkonäkösi ja painoindeksisi sitten mikä tahansa.

"liian lihaksikas", "miten sä olet noin laihtunut" "älä enää", "ethän sit taas ala laihduttamaan", "mitä sitten syöt jos et sitä ja tätä". "hyii VITTU"

"Läskiperse".

"Mennäänx paneen? "jos mä nuolen sua tuolla kioskin takana"?

Otteita naisen elämästä. Kokija tuntematon. (krrhhm).

Mä koen suunnatonta raivoa naisten esineellistämisen keskellä. Mikä, MIKÄ piru saa jotkut miehet kuvittelemaan, että kukaan nainen kaipaa heidän neuvojaa tai kommenttejaan tämän ulkonäköön littyen.

Tässä tullaan taas siihen kohteliaisuuteen ja siihen, mikä on korrektia ja mikä ei. Huonot käytöstavat ovat kuvottavia. Jos aikuinen ihminen ei osaa pitää mielipiteitään ominaan niin kenties kotikasvatus on mennyt pahasti pieleen. Kapeakatseiset ihmiset oksettavat minua. Minulla on oikeus tuntea niin. Yleensä pidän suuni kiinni.

Saan kylmiä väreitä pelimiehistä, mielistelijöistä ja lääppijöistä. Ei siinä, janoan kehuja, suorastaan rakastan niitä, mutta ilmaisutapa ja keneltä kehu tulee on avainasemassa.

Naisten halu on tabu. Ujo nainen on frigidi, paljastavasti pukeutuva on huora, mutta yhtä kaikkea miehellä on oikeus puuttua naisen ulkonäköön?

Madonna ja huora. Mikä on äidin ja naisen rooli.

Mä olen tuntenut avuttomuutta ja raivoa teininä kun ajattelemattomat pojannulikat ovat koittaneet polkea mun kehittyvää itsetuntoani maahan. Mä olen joutunut häpeämään sitä mitä minä olen silloin ollut, sitä tyttöä ja naista joksi olin vasta muovautumassa on sanallisesti haavoitettu. Edelleen lasken nykyisen itsetuntoni pelastajaksi ihanat ystävät, niin mies kuin naispuoliset jotka ovat vahvistaneet sitä, mikä olisi voinut muuten mennä murskaksi. Miellyttämisenhalu on edelleen olemassa ja siitä opettelen pois. Koen kylmää raivoa jos minut kokoni puolesta sivuutetaan kuin pilaantunut omena, jätetään huomiotta, ei oteta keskusteluun mukaan. Sen sijaan rehti kädenpuristus, äly ja kohteliaisuus kiinnittää huomion. Ei kukaan halua olla näkymätön.

Yhtä lailla olen kokenut hämmentynyttä epäuskoa miehen tarttuessa rintoihini baarissa tai seuratessaan minua painostavasti, uskomatta etten halua seuraa. Enkö ole turvassa, enkö voi luottaa ympäristööni? Onko pukeutumiseni jollain lailla haaste miehille?

Ja olen saanut imartelevaa huomiota. Kunnioitusta, rajojen kuuntelmista, kohteliasuutta. Huomioimista ja hellyyttä. Herrasmiehet ovat seksikkäitä.

Naisen vapaus on valita vaatteensa, seksikumppaninsa, painonsa. Naisen oikeus on olla tyytyväinen painoonsa, oli se mitä tahansa. Jos et ole tyytyväinen, muuta se. Hanki tietoa ja apua jos se ei onnistu yksin. Tyytyä ei tarvitse jos muutosta kaipaat.

Joku minua paljon viisaampi on sanonu, ettei minun tarvitse olla pornoteollisuuden tai yleisen kauneusihanteen mukainen nainen ollakseni oikea nainen. Haluttava, halukas, älykäs, vahva, itsenäinen, itsestään huolta pitävä, haastava, persoonallinen, äänekäs, lihaksikas. Ihan mitä minä vain olen ja halun olla. Joidenkin silmään vastenmielinen, joidenkin silmään vastustamaton. Siihen kuka kuuluu mihinkin kategoriaan, siihen minä en voi vaikuttaa. Minä olen minä. Tässä ja nyt. Tällaisena.

Tässä palataan taas äitiyden vaikeuteen. Miten opettaa tyttärelleni miten arvokas hän on, oli hänen kehittyvä ulkonäkönsä vuosien päästä sitten hoikan siro tai naisellisen pehmeä ja pyöreä. Miten opettaa, että se mitä sinä kenties kuulet ihmisten suusta ei tule määrittelemään sitä millainen nainen sinä olet. Vain sinä määrittelet sen. Sinä olet arvokas juuri sellaisena kuin sinä olet. Miten antaa vahvan itsetunnon malli herkälle ihmiselle? En soisi hänelle näin karikkoista tietä oman naiseutensa löytämiseen, mutta loppupeleissä, minä voin vaikuttaa vain niin pieneen osaan.

Ylipainoinen, oikea nainen, joka ei malta odottaa, että muutaman kilon päästä mahtuu taas sopimattoman mittaisiin hameisiinsa ja korkkareihinsa ja joka ei malta odottaa, että saa maalata kasvonsa kohtaamaan yön pimeyden ja valloittaa sen ihanien naisten kanssa.

Mä olen ymmärtänyt vuosien varrella, ettei mun tarvitse näyttää kauniilta ketään varten. Sen vuoksi mua näkee meikattuna erittäin harvoin, mutta silloinkin teen sen vain itseni vuoksi, koska tuntui siltä. Joskus se antaa suojan, kohottaa itsetuntoa tai vain piristää. Yleensä sitä ei tarvita. Mä en mene salille näyttämään hyvältä. Näytän punaiselta, märältä rätiltä. Sekin on valinta. Se on minua. Siltikin mulla on hyvä ja itsevarma olla.

Mutta minä myös rakastan vaatteita, kosmetiikkaa, kauniita alusvaatteita, mekkoja, laittautumista. Sekin on okei. Ei kenenkään muun vuoksi, vain oman itseni.

Kenties minusta on tullut kopea, ylpeä, kova, vittumainen ja luulen itsestäni liikoja. Tiedän vahvuuteni ja heikkouteni, en tarvitse toisten mielipidettä. Jos itsevarmuus on liikojen luulemista niin silloin vastapuolella täytyy olla täysi imbesilli. Minulla on oikeus olla itsevarma ja hänellä on oikeus olla törkeä ja tyhmä. Voi voi.

Kaikki naiset ovat oikeita naisia. Se on tunne sinun sisälläsi. Kaikki naiset ovat kauniita. Naisen keho on kaunis, kiehtova, kiihottava ja ihana (okei nyt musta saa tosi kivan kuvan!), joten älkää hävetkö sitä. Itsestään täytyy pitää huolta, helliä ja arvostaa. Niin mieltä kuin kroppaakin. Älkää antako toisten lannistaa sitä tunnetta. Vastaan on okei sanoa. On okei myös laittaa stoppi sopimattomalle koskettelulle.

Joko saa kaivaa bikinit esiin?