Vauva halusi nousta taas kello kuusi, joskin kaiken horteen keskeltä huomasin sen sammuneen kesken kilkatuksen ja ehdin nähdä sekavia unia ennen ylösraahautumista. On ihana, että lapset on aamulla hyvällä tuulella, mutta kun äiti ei ole. Pitää pinnistellä sellainen iloinen "huoooomenta kulta", "joo, mennään pissalle". Ja sen jälkeen huutaa vauva ja siten vuoro vaihtuu aina kun yrität hoitaa toista.
Perjantaisin sitä laskee erityisen hanakasti tunteja siihen, että mies tulee kotiin (6h). Mä en ole aamuihminen, en niin mitenkään voi kuvitella olevani jaksava ja pirteä ennen kunnon aamupalaa ja kahvia, en ainakaan ennen kello kahdeksaa. Olen aina tykännyt valvoa myöhään (esim. puoleen yöhön) ja sitten herätä kahdeksan-yhdeksän aikoihin, mutta viime vuodet ovat pakottaneet täysin päinvastaiseen. En pidä siitä edelleenkään, vaikka harjoitusta tulee kokoajan.
Kilpa-auto Lauri hoitaa taaperon viihdytyksen, joka kuittasi aamupalan puolikkaalla kanamunalla ja maitohuikalla.
Tänään ei oikeasti huvita mikään. Mun ainoa henkireikäni tähän kotimaailmaan, eli siis treenaminen on poissuljettu tulehtuneiden jalkojen takia ja aamun aloitinkin linkuttamalla ja nappaamalla buranaa huiviin. Liikunta, ihana liikunta, mulla ei ole sanoja siihen mitä se ympäristö, maailma ja tekeminen mulle antaa. Mikä tunne se oli, kun palasit kotiin.
Jokaisella kerralla ja toistolla mä kasaan itseäni pala palalta kasaan. Tuo navanseutu ilmoittaa välillä itsestään, ja vaikka siellä ei lääkärien mukaan tyrää ole, niin tuon ärvöttävän vatsalihaksen reuna on silti pirun kosketusarka ajoittain ja kiinnikkeiden poistokohta sykkii kun erehdyt kääntämään kylkeä liian nopeasti.
Rahatilanne on kehno. Tai siis ainahan se on, mutta nyt tavallista huonompi. Siispä päädyin hakemaan viikonlopuksi siivouskeikkaa paskalla palkalla, mutta sössin ilmeisesti puhelinhaastattelun SIIVOUSKEIKOILLE (vain mä pystyn tähän ihan oikeesti). Eli kiristetään vyötä lisää ja siirrellään laskujen eräpäiviä hieman lisää. Vielä pari tiukkaa kuukautta, kyllä se sitten siitä. Toivotaan.
Haluaisin lapsettoman viikonlopun. Siis sellaisen ettei mun tarvitse käydä paskalla ovi auki, että näen mitä viereisessä huoneessa tapahtuu. Sellaisen, jolloin seksiä ei tarvitse harrastaa aamulla peiton alla pikaisesti ennen kuin taapero kantaa kaikki lelunsa sänkyyn, tai niin, että molemmat eivät ole puolinukuksissa pilkkopimeässä vauvan ährätessä pinnasängyssä niin että ainakin äidin fiilikset on nolla. Tai sitten päiväuniaikaan olkkarin huonolla sohvalla olkansa yli jatkuvasti vilkuillen.
Haluaisin myös syödä joskus jonkun toisen valmistamaa ruokaa ja mieluusti niin, että se on lämmintä. Haluaisin puhua miehelle muustakin kuin kakasta ja omasta vitutuksesta. (haluaisin myös tolkkua tähän hormonitoimintaan).
Eilen meni muuten uudet silmälasit rikki. Juurikin sellaisen 7 minuuttisen pikasession aikana.
Meidän neiti vähän vajaa 4kk muuten oppi eilen nauramaan ääneen. Kesken ilmakylpyilyn ja iltakutittelun olkkarin lattialta kajahti maailman suloisin kikatus jolle ei meinannut tulla loppua. Kääntymäänkin se mokoma oppi sen jälkeen, mutta alimmainen käsi aiheuttaa vielä raivoa.
Mulla ei ole aikaa kirjoittaa. Haluaisin kyllä, mutta kaikki mun aika menee kaurapuuro-kakkavaippa-tiskikone-vihannesose-siivous-nukutus hommeliin ja olen erittäin tylsistynyt. Lapset on ihania, mutta tämä kotona kökkiminen vie multa viimeisetkin järjen rippeet. Olo on täysin syrjäytynyt. En ole nähnyt moneen viikkoon edes sitä lähintä ystävää muutaman kilsan päästä. Ketään muuta kuin mun äitiä ei tunnu kiinnostavan miten mulla/meillä menee. Ei, kiinnostaahan. Mun psykologia jolle käyn kerran viikossa oksentamassa kaiken päänsisäisen kuravellin. Olen parin viikon aikana pyytänyt kylään kaikkia tuntemiani ihmisiä, osaa jopa useamman kerran, mutta enää en kehtaa. En halua olla se säälittävä puklulta haiseva kitisijä joka anelee kahviseuraa ja puhuu kassaneidille aina liian kauan. Ottakoot muut yhteyttä kunhan elämiltään kerkeävät. Mä olen vannonut, että sitten kun mun kaverit joskus lisääntynyt niin mä käyn kahvilla, tarjoudun mukaan kauppaan tai iltalenkille, saatan tulla vain juttelemaan yhdeksi puoleksi tunniksi. Se saattaa helpottaa elämää kummasti, tuoda iloa ja jaksamista. Mä lasken vain tunteja miehen kotiinpaluuseen ja se tuntuu niin säälittävältä, eihän arki muutu miksikään, on vain joku jolle ojentaa toinen lapsista hetkeksi.
Mulla olisi aiheita kirjoittaa: lasten luonteiden erilaisuudesta, arjesta, ilosta, valosta, pakkoajatuksista ja traumoista, intohimosta harrastukseen, ystävistä ja rakkaudesta, mutta kaikki jää vain luonnosten asteelle ja pian huomaan, että luonnoksia on iso kasa, mutta mitään en saa vietyä loppuun saakka.
Erityisen kiitollinen olen tällä vaikealla kierroksella siitä, että vauva on helppo, niin paljon helpompi kuin veljensä jolle jouduin riipimään koko jaksamiseni ja temput koko ensimmäisen vuoden. Tämä neiti syö öisin harvoin, nukahtaa itsekseen lähes kaikille unille (paitsi kylässä), tykkää olla autossa, syö soseita kun konkari eikä ole oirehtinut näille parille maulle mitenkään ja viihtyy myös itsekseen lattialla/sitteriss jne. niin, että pääset vessaan, tekemään ruokaa ja viihdykkeeksi riittää äidin laulu ja hilluminen lähipiirissä ja ajoittain kujerrus ilman ihmeempiä temppuja. Unta riittää päivisin isoilla unilla 3-5h kerrallaan ja jos tyttö herää kesken unen niin ei yleensä edes itke ja hetken ihmeteltyään nukahtaa itse uudelleen. Täysin ennen kokematonta!
Mutta tämä ei poista sitä tosiasiaa, että olen yksinäinen, tylsistynyt, mulla on liikaa ajatella sitcomeja katsoessa ja pyykkiä viikatessa ja haluan jotain enemmän.
Kahvi, anna mulle voimaa viedä tämä päivä läpi hymyillen, vain hetkittäin taaperolla ärähdellen ja pidä mun näpit erossa keksipaketista. Iloitse siitä, että kun taapero puhuu huutamalla niin kuuletpahan kaiken tarkemmin ja tihutöitä se tekee vain uteliaisuuttaan. Ja kun vauva nukkuu tänäänkin poikkeuksellisesti niitä puolen tunnin unia niin se johtuu hampaista 99% varmuudella ja niillekkin unille sinun ei tarvitse sitä kantaa uneen.
Nyt sitä kahvia, ei tästä muuten tule mitään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti