Jahas, että valvomiseksihan se meni. Liekkö kellojen siirtäminen sotkenut pään, vai olisiko koko päivän kestänyt yksinäisyys sohvannurkassa koneen kanssa, odottaen että joku kodinhoidollinen kone olisi saanut hommansa valmiiksi, syyllinen olotilaan? Joka tapauksessa uni ei tule ja hermoja kiristää.
Ei ole hyvä tämä.
Tässä viimeisen kolmen tunnin aikana olen ehtinyt tehdä monta sivua ajatuksenvirtaa tekemättömistä ja tulevista asioista, rypeä menneessä ja ahdistua melkein paniikin partaalle, kirota tuon tippasevan keittiön hanan aika moneen kertaan ja tirauttaa myös turhautuneet itkut, koska muut saa nukkua ja mä valvon täällä taas yksin. Ja koska kolottaa, pissattaa ja ottaa päähän.
Onneksi on mahdollisuus julkiseen avautumiseen.
Luen itse pelkästään iloisia ja raikkaita hyvänmielenblogeja, mutta omassani haluan rypeä kurjuudessa, siitä minun osittainen helpotukseni. Valivali ja rutina, pakko saada purkaa nämä tunnot jonnekin.
Ainiin, menihän tuo vessakin taas tukkoon. Ihan varmaan piruuttaan, että huomenna keittiöremontin arvioijan tullessa täällä haisee paska ja viemäri.
Mies käski vain sulkea silmät. Joo'o, onnistuu. Tämä siis joskus reilut kolme tuntia sitten.
Miten kateellinen voi olla toiselle sen unista? Ja siitä, että se voi harrastaa mieleistään hommaa koko päivän ja itse odotan kotona kun joku saakelin Nainen.
Harrastukset on ihania, harmi kun en voi harrastaa omiani tällä hetkellä lainkaan. Voin kertoa, että miehen palatessa kotiin 10h metsästysreissultaan en ollut hyvällä päällä ja pakenin mielenosoituksellisesti suihkuun. Olihan minun päivän kohokohtani ollut se, kun jynssäsin lieden rakoja töhnästä ja otin ranskalaiset uunista.
Hyvällä päällä olin sen hetken kun taapero saapui kotiin ja pääsin voitelemaan leipiä ja ruokkimaan nälkäistä lasta, ja lukemaan kirjoja, ja hassuttelemaan vuodevaatteiden vaihdon aikana. Olin taas tarpeellinen.
Pahalla tuulella olin sitten taas löytäessäni miehen täydestä unesta yhdeksältä, vaikka täysin kusipääpäivän jälkeen olisin kaivannut, en ehkä seksiä, mutta edes hereillä olevia korvia, silitystä ja ymmärrystä, mutta mitenpä pidät ulkona itsensä väsyttäneen miehen hereillä pakolla. Nii'in, et mitenkään.
Ihanan lapsellinen olo. Tekisi mieli vähän karjua ja potkia vaikka seiniä.
Jos oisin oikein uhmakas niin lähtisin touhumaan jotain, mutta en ole. Yöllähän kuuluu nukkua. Pyörin siis sängyssä lukien, naputtaen ja kirjoittaen ja toivon, että väsyttäisi jossain vaiheessa.
Aamulla sitten pirteänä muutaman tunnin unilla poika hoitoon ja kaupungille päiväksi. Tulee varmasti todella riemukas reissu kun lähdetään valitsemaan tarvikkeita ja värejä yläkerran vessan. Ensi yönä tuskin nukutaan, koska olen silloin vieläkin yliväsyneempi kuin nyt. Kierre olisi taas ensi viikoksi taputeltu hyvin aluille. Hienoa minä.
Olen sietämätön väsyneenä, jokohan se on tullut selväksi? Vielä sietämättömämpi olen, koska olo on kurja, kipeä, yksinäinen ja tylsistynyt. Onneksi vauva potkii minkä ehtii, rajoittuu nämä asennot aika hyvin. Siinä vaiheessa kun taapero tuli samaan sänkyyn nukuttaan tunnin omassaan ja potkaistuaan minua mahaan ja kipeisiin tisseihin, joutui mies keskelle sänkyä. Sain aika ikäviä katseita omakseni. Jos minulla on kurjaa, niin voisi sitä olla muillakin, edes hitusen.
Ensi viikko on suorastastaan hurja, on kulmavärjäys, sairaanhoitajan käynti ja oi autuus, olikohan vielä neuvolakin. Pojalla on (jo kolmas?) kotiviikko, mutta mummu ja pappa saapuvat lastenvahtiavuksi, jotta edes voisin käydä koululla teeskentelemässä, että tekisin jotain. Kotonaolo kiristää, olen oman kroppani ja näiden seinien vankina. Tuuleekin taas niin, että kohta joku laho puu varmaan kaatuu talon päälle.
Hyvää yötä kaikille niille, joille nukkumisen lahja on täksi yöksi (ja muiksikin) annettu. Käyttäkää se hyödyksi. Unettomuus on kidutusta.
Ja jos nukun jossain vaiheessa hetken, niin painajaisten ja murhakuvien sijaan toivoisin näkeväni märkiä unia siitä, miten lastaan kiekkoja tankoon ja teen raskaita asioita tangon alla. Toivoisin myös saavani kokea kropassani sen tunteen, miltä tuntuu kun on vahva, kroppa ei anna periksi, sitä ei kolota ja tunnet itsesi Peppi Pitkätossuksi. Ainiin, eikä virtsa karkailisi aivastaessasi, tai kyykkyyn mennessä tuntuisi siltä, että koko toosa leviää lattialle.
sunnuntai 26. lokakuuta 2014
keskiviikko 22. lokakuuta 2014
Lokakuun 22.
Olen jo tälle aamua pureskellut mun kynnet, molemmista käsistä. Takana siis vähemmän kiva yö täynnä kitkua, hyssyttelyä ja kääntyilyä, ja poika heräsi sitten miehen herätyskelloon ja itkemään kun ei pääse töihin mukaan.
Äidillä oli melkoisia vaikeuksia kammeta itsensä ylös ja loihtia jonkinlainen hymyn irvikuva naamalle, väsymyksen aiheuttama kuvotus on varsin likitunkeva kumppani niinikään. Ainiin, ja poika ei ollut yhtään halailutuulella, lähinnä kitkuaminen ja kätinä tuntui asiaansopivalta (niin myös mulla, mutta kun mies pakeni töihin).
Aamulla piti hujauttaa iso annos mangesiumia naamaan, sen verran kramppasi pohkeet viime yönä. Ja minä kun yritin säästellä tuota arvokasta purkkia siihen että palaan tankojen pariin, mutta pakko mikä pakko. Olen muuten virallisesti saavuttanut sen vaiheen raskaudessa, että anelen viikkoja kuluvaksi. En jaksaisi enää pelätä, tarkkailla, vahtia ja kiukuta.
Estääkseni mökkihöperyyden ajettiin aamulla pojan kanssa yhteensä about 40km keskustan isoon leikkipuistoon. Poika meinasi nukkua jo matkalle ja puistossa oli aivan jäätävän kylmää, ainakin äidillä, joka joutuu kohta ottamaan miehen toppihousut käyttöön. Hyppely ja juoksentely lämmikkeeksi kun on poissuljettu vaihtoehto, olenhan oman kroppani vankina oleva invalidi.
Hytistiin siellä sitten reilu puoli tuntia, äiti janoten ihmiskontaktia. Ja sainhan minä pientä small talkia. Oli ihana kävellä vanhan kotitalon kulmilla missä pari vuotta sitten asuin, kuulla autojen äänet, ihmisvilinä ja aurinkokin paistoi. Maalla ei ole leikkipuistot ihan vieressä eikä päiväkodille voi mennä kesken viikon touhuamaan. Elämän ääniä.
Kirjoittelin eilen naamakirjaan:
"Voisin tykätä kotiäitinä olosta paljon enemmän jos olisin aina näin virkeä ja hyvällä tuulella. Harmi vain kun kotiäitejä vaivaa yleensä jatkuva univelka, stressi ja kodinhoito siihen päälle. Mielestäni kotiäitiys vaatii jotain luonteenomaista, enkä koe sitä itsessäni olevan. En kestä eristyneisyyttä, väsyneenä stressinsietokykyni on nollassa, olen haaveilija enkä omaa mitään luontaista siisteystaipumusta, vaikka vuosien aikana olenkin oppinut pitämään huolta perusjutuista, mutta silti meillä on aina murusia, koirankarvaa, tiskejä pöydällä, leluja hujanhajan ja poika hilluu yökkärissä aamumuumien edessä vielä melkein kymmeneltä.
Ja tottakai jokainen voi olla kotiäiti, mutta mun stereotyyppisessa mielikuvassa liitelee sellainen essupukuinen, pullantuoksuinen äärikärsivällinen mamma jonka kotona on moitteettoman siistiä, tuoksuu tuoreet leivonnaiset ja lapset ovat siistejä ja hyväkäytöksisiä. Tosin en tiedä miksi yritän vaatia sitä itseltäni saati lapseltani, on ihan okei jos ei aina jaksa, kiukuttaa, itkettää ja silti saa kaiken toimimaan suht jouhevasti ja talossa asuu pääsääntöisesti hymyileviä ja onnellisia ihmisiä.
Nautin kyllä tästä hetkestä enemmän kuin vähään aikaan, mutta takana on tosiaan 4(!!) poikkeuksellisen hyvää yötä ja nuhainen lapsikin söi munakkaansa ja vitamiininsa hymyssäsuin ja on enemmänkin halailu ja sylittelutuulella kun kirkumis- ja tavaroidenheittelytuulella. Lyhytpinnaiselle äidille ideaalitilanne."
No, tänään oli sitten se toinen tilanne ja inhoan sitä miten lyhyt pinna minulla on väsyneenä ja pelokkaana. Pojan kiljuttua ja uhmattua ruokapöydässä, ja sen jälkeen päikkäreille mennessä sama meno vain jatkui, pääsi äidiltäkin itku ja sen jälkeen uni voitti minutkin. On tuo nyt reilun tunnin nukkunut, pääsi äiti avautumaan lukoistaan ja traumoistaan taas vähän lisää.
Alan olla henkisesti siinä paikassa, että anelen viikkoja kulumaan. Stressi vaikuttaa uniin, heräilen kääntämään kylkeä, kuulostelmaan liikkeitä, tarkistamaan pojan hengitystä, katsomaan kelloa, milloin mitäkin. Illat ovat pahimpia, ja nukkumaanmeno kun tiedän toisten nukahtavan helposti ja itse jään valvomaan pelkojeni kanssa.
Pelkään olevani huono äiti ajatusteni kanssa ja solvaan itseäni siitä, miten heikko stressinsietokyky minulla on, miten pelokas olen ja miten hirveitä ajatuksia päässäni koko ajan risteilee. Pelkään jäädä yksin kotiin, koska pelkään että jotain kamalaa tapahtuu, varsinkin jos olen kaksin pojan kanssa, entä jos saan paniikkikohtauksen ja poika joutuu sen näkemään? Entä jos pojalle käy jotain enkä kykene auttamaan yksin? Eikai kukaan normaali-ihminen ajattele noin?
Inhoan sanaa masennus, ja olen alkanut epäillä jahka olen kertaakaan ollut aidosti oma itseni vuoden 2010 jälkeen, niin kuin terveydenhoitaja viime viikolla totesi, ehkä olen vain turtunut kipuuni. Tai missä vaiheessa tämä paska sitten iski, koska olen kokenut helppoja, nautittavia ja onnellisia ajanjaksoja näihin neljään vuoteen valtavasti. Viimeisimpänä ihana parisuhde ja uusi raskaus. Nyt en vain saa siitä kiinni mitenkään, enkä uskokkaan saavani ennen kuin tämä raskaus on purettu (toki siihen päälle pelko mm. lapsivuodespykoosista, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta jne).
Minua suututtaa, olen vihainen siitä, kun en voi elää haluamaani elämää vaan tuntuu, että pelot hallitsevat sitä tällä hetkellä. Pakenen siis ihmistenilmoille ja ruikutan tänne, koska olen äärettömän yksinäinen ja seurankipeä, porukassa ei ahdista vaan olen hyväntuulinen, virkeä ja hymyilevä, enemmän oma itseni. Jätin tarkoituksella hakematta postipaketin ja tankkaamatta, onpahan syy käydä huomennakin kaupungissa.
Jatkuva oman mielentilan tarkkailu on raskasta, pelkään että tulen hulluksi enkä kestä näitä viimeisiä viikkoja ja prkl onhan se synnytyskin vielä edessä! Sitä en kestä oikein edes ajatella.
Muistan sen ihanan valon ja onnen minkä poika syntyessään toi. Mihin se on kadonnut? Missä on se energia ja hyväolo? Tuo lapsi on minulle rakkaampi kuin mikään maailmassa ja silti tuntuu, etten osaa nauttia elämästä, jokin estää. Tuo ihana poika, jota en haluaisi laskea sylistäni ja jota haluaisin suojella kaikelta pahalta. Miksi tuntuu, etten ole riittävä äiti, vaikka tiedän oikeasti sitä olevani?
En tiedä olisiko lääkitys kuitenkin paikallaan, mutta pelkään sivuvaikutuksia. Entä jos se nakkaa pääkopan entistä enemmän sekaisin? Olen lukenut karmaisevia tarinoita lääkkeidenvaihdoista ja sen jälkeisistä itsemurhista ja en todellakaan haluaisi alkaa leikkiä tuollaisilla asioilla. Toisaalta, entä jos se tuo energian takaisin, entä jos se poistaa tämän sumun ja pimeyden ja pakkoajatukset kuolemasta ja hillitsee takaumia? Entä jos se kuitenkin on se avain, jota pelkään ottaa käteeni peläten sen muuttavan minut tönköksi, hymyilemättömäksi zombiksi? Mitä muuta minätosin olen nytkään kun joudun jatkuvasti tekemään töitä sen eteen, että pidän itseni, ajatukseni ja pelkoni kasassa?
Olisi ihana olla taas minä, mulla on ikävä sitä naista, äärettömän ikävä. En halua olla tämä ruikuttava, pelokas, ahdistunut ylipainoinen sohvaperuna joksi olen muuttunut. Inhoan toistaa itseäni, mutta minkäs teet. Tämä on vaikeaa!
Kyrpii nämä 6 viikon välein olevat psykiatrsien sairaanhoitajan käynnit, nyt taitaa väliä olla enemmänkin kuin tuo 6 viikkoa. Koen keskusteluavun itselleni todella hyväksi, mutta kun sitä on niin vaikea saada! Odotan innolla mitä saan psykologin kanssa aikaan, tuosta en koe näin harvoin olevan mitään hyötyä.
Ollaan pyöritelty miehen kanssa viime päivät minun kotikonnuilleni muuttamista. Siellä olisi työmahdollisuudet paremmat, tukiverkko tiheämpi ja takuuluotettava, kiva kaupunki, mutta vaakakupissa on eksä ja pojan tapaamisten vaikeutuminen, talonmyynti ja kaikki mahdollinen mitä täällä on. Kaikki uusi ja siirtymät ovat itselleni vaikeita, oli sitten kyse iloisestakin asiasta. Olisiko se kannattavaa? Olisko siellä tarjolla samaan henkistä tukea? Tarvitsisinko sitä edes jos ympäristö olisi omaa mielenterveyttä tukeva?
Yksinäisyys on myrkkyä, ja kateus. Olen todella kateellinen miehelle, joka pääsee päivittäin töihin, saa unen helposti ja saa treenata niin halutessaan. Tämä liikkumattomuus on itselleni todella kova paikka, en olisi ikinä uskonut, että näin kova, mutta minkäs teet. Asia, joka on vuosia tuonut iloa ja onnistumista elämään, jonka varaan iso osa itsetuntoasi on rakentunut, tutut tavat, ihmiset, olemus, kaikki on viety pois. Tuntuu, että jäljellä on vain tyhjyys ja minulle vieras ihminen.
Tuo ihana mies, joka kantaisi minulle varmaan kuunkin jalkoihin jos pyytäisin. Tuntuu, että olen vain ruikuttava taakka tällä hetkellä, elän sitä hetkeä varten kun mies tulee töistä kotiin ja saan puhua jollekkin ihan arkisista asioista. Miehen lisäksi minulla on 1 sydänystävä tässä kaupungissa ja pari muuta kaveria, joita tulee nähtyä kuukauden- tai jopa puolen vuoden välein.
Itsetunto on aivan nollissa, seksi ei kiinnosta, peilikuva ahdistaa ja ällöttää. Uusia, outoja tunteita nuokin, en ole koskaan ollut tällaisen olon edessä ja sekin ärsyttää.
En ehkä aloita taas koulustressistä ja siitä, etten mitenkään valmistu jouluksi vaan hommat venyvät kevääseen tein mitä tein.
En tiedä pitäisikö itkeä vai huutaa, itkeä ei muka ole aikaa, vaikka se auttaa ja huutaminen nyt tuntuu hullunhommalta muuten vain.
Paljon on taas ajatuksia päässä, ihan liikaa. Ja minulla on liikaa aikaa miettiä niitä. Edellisessä raskaudessa fyysinen vointi oli hirveä ja sairasloma tervetullut, nyt haluaisin vain töihin hetkeksi.
Äidillä oli melkoisia vaikeuksia kammeta itsensä ylös ja loihtia jonkinlainen hymyn irvikuva naamalle, väsymyksen aiheuttama kuvotus on varsin likitunkeva kumppani niinikään. Ainiin, ja poika ei ollut yhtään halailutuulella, lähinnä kitkuaminen ja kätinä tuntui asiaansopivalta (niin myös mulla, mutta kun mies pakeni töihin).
Aamulla piti hujauttaa iso annos mangesiumia naamaan, sen verran kramppasi pohkeet viime yönä. Ja minä kun yritin säästellä tuota arvokasta purkkia siihen että palaan tankojen pariin, mutta pakko mikä pakko. Olen muuten virallisesti saavuttanut sen vaiheen raskaudessa, että anelen viikkoja kuluvaksi. En jaksaisi enää pelätä, tarkkailla, vahtia ja kiukuta.
Estääkseni mökkihöperyyden ajettiin aamulla pojan kanssa yhteensä about 40km keskustan isoon leikkipuistoon. Poika meinasi nukkua jo matkalle ja puistossa oli aivan jäätävän kylmää, ainakin äidillä, joka joutuu kohta ottamaan miehen toppihousut käyttöön. Hyppely ja juoksentely lämmikkeeksi kun on poissuljettu vaihtoehto, olenhan oman kroppani vankina oleva invalidi.
Hytistiin siellä sitten reilu puoli tuntia, äiti janoten ihmiskontaktia. Ja sainhan minä pientä small talkia. Oli ihana kävellä vanhan kotitalon kulmilla missä pari vuotta sitten asuin, kuulla autojen äänet, ihmisvilinä ja aurinkokin paistoi. Maalla ei ole leikkipuistot ihan vieressä eikä päiväkodille voi mennä kesken viikon touhuamaan. Elämän ääniä.
Kirjoittelin eilen naamakirjaan:
"Voisin tykätä kotiäitinä olosta paljon enemmän jos olisin aina näin virkeä ja hyvällä tuulella. Harmi vain kun kotiäitejä vaivaa yleensä jatkuva univelka, stressi ja kodinhoito siihen päälle. Mielestäni kotiäitiys vaatii jotain luonteenomaista, enkä koe sitä itsessäni olevan. En kestä eristyneisyyttä, väsyneenä stressinsietokykyni on nollassa, olen haaveilija enkä omaa mitään luontaista siisteystaipumusta, vaikka vuosien aikana olenkin oppinut pitämään huolta perusjutuista, mutta silti meillä on aina murusia, koirankarvaa, tiskejä pöydällä, leluja hujanhajan ja poika hilluu yökkärissä aamumuumien edessä vielä melkein kymmeneltä.
Ja tottakai jokainen voi olla kotiäiti, mutta mun stereotyyppisessa mielikuvassa liitelee sellainen essupukuinen, pullantuoksuinen äärikärsivällinen mamma jonka kotona on moitteettoman siistiä, tuoksuu tuoreet leivonnaiset ja lapset ovat siistejä ja hyväkäytöksisiä. Tosin en tiedä miksi yritän vaatia sitä itseltäni saati lapseltani, on ihan okei jos ei aina jaksa, kiukuttaa, itkettää ja silti saa kaiken toimimaan suht jouhevasti ja talossa asuu pääsääntöisesti hymyileviä ja onnellisia ihmisiä.
Nautin kyllä tästä hetkestä enemmän kuin vähään aikaan, mutta takana on tosiaan 4(!!) poikkeuksellisen hyvää yötä ja nuhainen lapsikin söi munakkaansa ja vitamiininsa hymyssäsuin ja on enemmänkin halailu ja sylittelutuulella kun kirkumis- ja tavaroidenheittelytuulella. Lyhytpinnaiselle äidille ideaalitilanne."
No, tänään oli sitten se toinen tilanne ja inhoan sitä miten lyhyt pinna minulla on väsyneenä ja pelokkaana. Pojan kiljuttua ja uhmattua ruokapöydässä, ja sen jälkeen päikkäreille mennessä sama meno vain jatkui, pääsi äidiltäkin itku ja sen jälkeen uni voitti minutkin. On tuo nyt reilun tunnin nukkunut, pääsi äiti avautumaan lukoistaan ja traumoistaan taas vähän lisää.
Alan olla henkisesti siinä paikassa, että anelen viikkoja kulumaan. Stressi vaikuttaa uniin, heräilen kääntämään kylkeä, kuulostelmaan liikkeitä, tarkistamaan pojan hengitystä, katsomaan kelloa, milloin mitäkin. Illat ovat pahimpia, ja nukkumaanmeno kun tiedän toisten nukahtavan helposti ja itse jään valvomaan pelkojeni kanssa.
Pelkään olevani huono äiti ajatusteni kanssa ja solvaan itseäni siitä, miten heikko stressinsietokyky minulla on, miten pelokas olen ja miten hirveitä ajatuksia päässäni koko ajan risteilee. Pelkään jäädä yksin kotiin, koska pelkään että jotain kamalaa tapahtuu, varsinkin jos olen kaksin pojan kanssa, entä jos saan paniikkikohtauksen ja poika joutuu sen näkemään? Entä jos pojalle käy jotain enkä kykene auttamaan yksin? Eikai kukaan normaali-ihminen ajattele noin?
Inhoan sanaa masennus, ja olen alkanut epäillä jahka olen kertaakaan ollut aidosti oma itseni vuoden 2010 jälkeen, niin kuin terveydenhoitaja viime viikolla totesi, ehkä olen vain turtunut kipuuni. Tai missä vaiheessa tämä paska sitten iski, koska olen kokenut helppoja, nautittavia ja onnellisia ajanjaksoja näihin neljään vuoteen valtavasti. Viimeisimpänä ihana parisuhde ja uusi raskaus. Nyt en vain saa siitä kiinni mitenkään, enkä uskokkaan saavani ennen kuin tämä raskaus on purettu (toki siihen päälle pelko mm. lapsivuodespykoosista, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta jne).
Minua suututtaa, olen vihainen siitä, kun en voi elää haluamaani elämää vaan tuntuu, että pelot hallitsevat sitä tällä hetkellä. Pakenen siis ihmistenilmoille ja ruikutan tänne, koska olen äärettömän yksinäinen ja seurankipeä, porukassa ei ahdista vaan olen hyväntuulinen, virkeä ja hymyilevä, enemmän oma itseni. Jätin tarkoituksella hakematta postipaketin ja tankkaamatta, onpahan syy käydä huomennakin kaupungissa.
Jatkuva oman mielentilan tarkkailu on raskasta, pelkään että tulen hulluksi enkä kestä näitä viimeisiä viikkoja ja prkl onhan se synnytyskin vielä edessä! Sitä en kestä oikein edes ajatella.
Muistan sen ihanan valon ja onnen minkä poika syntyessään toi. Mihin se on kadonnut? Missä on se energia ja hyväolo? Tuo lapsi on minulle rakkaampi kuin mikään maailmassa ja silti tuntuu, etten osaa nauttia elämästä, jokin estää. Tuo ihana poika, jota en haluaisi laskea sylistäni ja jota haluaisin suojella kaikelta pahalta. Miksi tuntuu, etten ole riittävä äiti, vaikka tiedän oikeasti sitä olevani?
En tiedä olisiko lääkitys kuitenkin paikallaan, mutta pelkään sivuvaikutuksia. Entä jos se nakkaa pääkopan entistä enemmän sekaisin? Olen lukenut karmaisevia tarinoita lääkkeidenvaihdoista ja sen jälkeisistä itsemurhista ja en todellakaan haluaisi alkaa leikkiä tuollaisilla asioilla. Toisaalta, entä jos se tuo energian takaisin, entä jos se poistaa tämän sumun ja pimeyden ja pakkoajatukset kuolemasta ja hillitsee takaumia? Entä jos se kuitenkin on se avain, jota pelkään ottaa käteeni peläten sen muuttavan minut tönköksi, hymyilemättömäksi zombiksi? Mitä muuta minätosin olen nytkään kun joudun jatkuvasti tekemään töitä sen eteen, että pidän itseni, ajatukseni ja pelkoni kasassa?
Olisi ihana olla taas minä, mulla on ikävä sitä naista, äärettömän ikävä. En halua olla tämä ruikuttava, pelokas, ahdistunut ylipainoinen sohvaperuna joksi olen muuttunut. Inhoan toistaa itseäni, mutta minkäs teet. Tämä on vaikeaa!
Kyrpii nämä 6 viikon välein olevat psykiatrsien sairaanhoitajan käynnit, nyt taitaa väliä olla enemmänkin kuin tuo 6 viikkoa. Koen keskusteluavun itselleni todella hyväksi, mutta kun sitä on niin vaikea saada! Odotan innolla mitä saan psykologin kanssa aikaan, tuosta en koe näin harvoin olevan mitään hyötyä.
Ollaan pyöritelty miehen kanssa viime päivät minun kotikonnuilleni muuttamista. Siellä olisi työmahdollisuudet paremmat, tukiverkko tiheämpi ja takuuluotettava, kiva kaupunki, mutta vaakakupissa on eksä ja pojan tapaamisten vaikeutuminen, talonmyynti ja kaikki mahdollinen mitä täällä on. Kaikki uusi ja siirtymät ovat itselleni vaikeita, oli sitten kyse iloisestakin asiasta. Olisiko se kannattavaa? Olisko siellä tarjolla samaan henkistä tukea? Tarvitsisinko sitä edes jos ympäristö olisi omaa mielenterveyttä tukeva?
Yksinäisyys on myrkkyä, ja kateus. Olen todella kateellinen miehelle, joka pääsee päivittäin töihin, saa unen helposti ja saa treenata niin halutessaan. Tämä liikkumattomuus on itselleni todella kova paikka, en olisi ikinä uskonut, että näin kova, mutta minkäs teet. Asia, joka on vuosia tuonut iloa ja onnistumista elämään, jonka varaan iso osa itsetuntoasi on rakentunut, tutut tavat, ihmiset, olemus, kaikki on viety pois. Tuntuu, että jäljellä on vain tyhjyys ja minulle vieras ihminen.
Tuo ihana mies, joka kantaisi minulle varmaan kuunkin jalkoihin jos pyytäisin. Tuntuu, että olen vain ruikuttava taakka tällä hetkellä, elän sitä hetkeä varten kun mies tulee töistä kotiin ja saan puhua jollekkin ihan arkisista asioista. Miehen lisäksi minulla on 1 sydänystävä tässä kaupungissa ja pari muuta kaveria, joita tulee nähtyä kuukauden- tai jopa puolen vuoden välein.
Itsetunto on aivan nollissa, seksi ei kiinnosta, peilikuva ahdistaa ja ällöttää. Uusia, outoja tunteita nuokin, en ole koskaan ollut tällaisen olon edessä ja sekin ärsyttää.
En ehkä aloita taas koulustressistä ja siitä, etten mitenkään valmistu jouluksi vaan hommat venyvät kevääseen tein mitä tein.
En tiedä pitäisikö itkeä vai huutaa, itkeä ei muka ole aikaa, vaikka se auttaa ja huutaminen nyt tuntuu hullunhommalta muuten vain.
Paljon on taas ajatuksia päässä, ihan liikaa. Ja minulla on liikaa aikaa miettiä niitä. Edellisessä raskaudessa fyysinen vointi oli hirveä ja sairasloma tervetullut, nyt haluaisin vain töihin hetkeksi.
tiistai 14. lokakuuta 2014
Lokakuun 15.
Koululla 1,5 viikon jälkeen. Vessassa käyty, aamun toinen vesitonkka on nenän edessä ja kamala raskauskarsta on niistetty nenästä ulos joten täältä paukkuu kun kerrankin on aikaa!
Ensinnäkin. Kolminkertainen hurraahuuto sille, että en herännyt viime yönä valvomaan tuntikausiksi parin tunnin unien jälkeen niinkuin jokaisena muuna yönä tässä vajaan viikon aikana. Poika ei tietenkään pysynyt omassa sängyssään, mutta en antanut itseni katsoa kelloa ja todeta, että se on vasta puolen yön vaan hoin itselleni sitkeästi, että on varmaan jo kohta aamu (mitä ei sei todellakaan ollut, mutta sain unen ilman parin tunnin lukemista ja itseni rauhoittelua).
Yövalvominen on hirveää ja sen seuraukset seuraaviin päiviin, mielialaan ja ajatusmaailmaan vielä kamalammat. Miksi minä en voi saada unta niinkuin mies, kun menee sänkyyn niin naps vain, silmät kiinni ja nukutaan aamuun, ellei ahdistunut rouva herätä kyselyillään onko häkäpelti varmasti ok, onhan ovi lukossa ja missä se kissa nyt olikaan. On raskasta hokea itselleen kaikkea tekopirteää ja lohduttavaa öisin, koska ainoa mitä päässä silloin pyörii on; "kyllä se vauva liikkuu, ei, ei istukka ole irtoamassa ja kyllä, selvä iskiaskipu tuo on, ei veritulppa", "kyllä poika hengittää, voi paska, se heräilee taas", "en koskaan valmistu, hitto vesihana tippaisee, mahaakin vääntää, kädet on turrana etc. Ajatukset ja vainoharhat kasvavat vuorten kokoisiksi kun tiedostaa, että aamuun on tuntikausia aikaa ja edessä on taas päivä täynnä saamattomuutta (pyykkiä, ruuanlaittoa ja sen sellaista en laske kovin suuriksi saavutuksiksi).
Olen tehnyt esikoisen kuoleman jälkeen nukkumisesta itselleni peikon, ahdistus alkaa selvästi seitsemän maissa kun aloitetaan pojan iltatoimet ja muita työssäkäyviä alkaa väsyttää. Siinä rinnalla sitten yritän tehdä illasta itselleni positiivisen kokemuksen (on ne teet, suihkut, tv-ohjelmat ja hyvänmielen kirjat ja mies silittää). Argh. Silti pelko muutamankin huonon yön muuttumisesta kierteeksi pelottaa valtavasti. Paniikkikohtaukset vaanivat yössä, hulluksi tulemisen pelko joka ei päivisin iske, tulee todeksi öisin ja saan vakuutella itseni taas tyytyväiseksi "kaikki on hyvin, ei meillä ole hätää, rauhoitu". Haluaisin niin oppia käsittelemään noita pelkoja. Miksi illat ja yöt ovat noin vaikeita? Onko yli 4 vuoden takainen lapsenmenetys oikeasti rikkonut mun psyykkeen niin, etten enää osaa kokea väsymystä ja unta tarpeellisena tai mukavana.
Ei tuolla sängyssä pyöriminen muutenkaan ole enää mitään herkkua. Vatsallaan nukun vain jos poika ahtaa minut siihen asentoon, selällään ei voi olla viittä minuuttia kauempaa ennen kuin alkaa yökkäyttää ja polvien välissä on oltava tyyny. Lisäksi herään jokaiseen kyljenkääntöön. Ja sen lisäksi, että supistelut ja pelot pitävät seksihalut melko lahjakkaasti poissa niin en tajunnut, että lapsen ottaminen samaan huoneeseen tekee siitä lähes lopun sitten kokonaan. En vain pysty, jos huoneessa on unissaan ähräävä taapero, en mitenkään. Että sekin itsensä rauhoittamiskeino on ilmeisesti poissa kuvioista, ainakin yöaikaan ja omassa sängyssä. Kusin itseäni siinäkin sitten nilkkaan.
Viime viikko meni eksän kanssa riidellessä ja kuunnellessa miten ajattelmaton ja huono äiti olenkaan. Reissussa oli kivaa, mutta tuo tappelu vei voimia. Lapsen paikka kun on eksän mielestä ÄIDIN kanssa kotona armeijaikään saakka ja olen itsekäs kun vien pojan hoitoon 2-3pv:nä viikosta about kuudeksi tunniksi "opiskelun" takia. Ei siinä, olen jo tiedostanut, etten valmistu jouluksi ja äitiyslomalla on edessä edelleen sitä matikan opiskelua ja oparin kirjoittamista, mutta yritän sopeutua. Viimeinen opintotukikin tuli ja meni eikä mulla ole edelleenkään päälle mahtuvia mammahousuja (koska +18 kiloa eivät anna armoa).
Niiden kilojen takia en edes halua enää liikkua ihmisten ilmoilla, koska tiedostan, että maaliset tuulihousut ja kuluneet tennarit jättisuuren toppapompan kanssa eivät ole varsin seksikäs yhdistelmä ja oma olotila ahdistaa suunnattomasti. Inhoan sitä, miten suuri vaikutus tällä painonnousulla on mun mielialaan ja olotilaan. Sellanen Jabba the Hut olo koko ajan.
Muistan hämärästi miltä tuntui tuntea itsensä itsevarmaksi ja seksikkääksi, mutta vain hyvin hatarasti.
Mitkään vaatteet ei mahdu päälle ja jämäpaloilla mennään, paino on valtava ja lihakset ovat muuttuneet selluliitiksi. Meikkaus ja muu laittautuminen ei kiinnosta, koska niilläkään en kykene peittämään epävarmaa oloa ja sitä, että olo tässä kropassa on kaikkea muuta kuin hyvä. Mulla on ikävä sitä pirtsakkaa, sporttista ponnaripäätä, mun kirkkaita treenivaatteita ja sitä oloa kun jaksoi pinkoa mäkiä ylös pakarat tulessa, kauhoa altaanmittoja toisensa perään, punnertaa penkistä enemmän kuin monet miehet, latoa jalkaprässiin 300 kiloa rautaa ja tempaista kuulaa niin että napse käy. Haaveilen siitä, miten voin kevät aamuisin pukea lenkkarit jalkaan, urheilupaidan, laittaa kuulokkeet korville ja lähtä fiilistellen hölkkäämään aamukasteisia katuja pitkin. Kaipaan sitä hyvääoloa, mikä tulee kun huomaat kehityksen ja tunnet oman voimasi reisissäsi, pohkeissasi ja käsissäsi. Kaipaan sitä jäntevyyttä, itsevarmuutta, kehotietoisuutta ja sen kehon muotoa, jolla oli lihaksikkaat reidet, kiinteä takapuoli, pyöreät olkapäät, erottuvat rintalihakset ja seipäänsuora ryhti. Ihan kuin mut ois siirretty eri ihmisen vartaloon. Mulla on ikävä mua!
Mies oli viikonlopun hirvimetsällä ja metille se karkasi nytkin kun saikkua on vielä tämä viikko jäljellä. Eilen jätin pojan ensimmäistä kertaa ns. "turhaan" reiluksi tunniksi H:n hoitoon kun kävin kälyn kanssa kaupassa. Syyllisyyttä tunsin siitäkin, vaikka tiedän miten hyvin he pärjäävät ja tykkäävät olla keskenään. Silti moinen humputtelu tuntui liian raisulta ja kielletyltä.
Viikonlopun tosiaan istuin kotona, pyykkäsin, kokkasin ja istuin koneella stalkkaamassa muita ikäisiäni. Heidän viikonlopun aktiviteetteihin tuntui kuuluneen bileet, viini, kikatus ja onnellisen näköiset selfiet. En haikaile läpiyön valvomisten perään tai kännissä toikkaroimista, mutta se, että olisi edes teoreettinen mahdollisuus tehdä niin, olisi aika ihanaa. Raskaus invalidisoi ja sulkee kotiin. Vedinkin siitä miehelle sunnuntai-iltana kunnon itkupotkuraivarit ja tämä vei mut autoajelulle katselmaan hirviä (nähtiin yks) ja sen jälkeen paistoi mulle ja kotiin saapuvalle taaperolle lättyjä. Ihana lämmin ja rakastava mies ja koti, mutta silti tunnen syyllisyyttä siitäkin, enkä osaa olla onnellinen.Tekisi mieli ulvoa ja hakata päätä seinään.
Maanantaina oli neuvolakäynti, jossa sain täytettäväksi tämän kuuluisan "masennustestin" ja vaikka miten yritin vähän kaunistella vastauksia niin tulos oli erittäin korkea, keskivaikeasti masentunut ihminen. Tuntui siinä vaiheessa kun joku olisi lyönyt vatsaan. Minäkö? Joka suurimman osan ajasta koen oloni onnelliseksi, onnekkaaksi, iloiseksi ja arjessa hyvin toimivaksi ja jaksavaksi on noin "hullu"? Arvatkaa, valvoinko seuraavan yön sitä miettie? Nyt on sitten kunnon leima otassa ja syynissä ollaan. Ensi kuussa pääsen sitten psykologin juttusille, samalle, jolla kävin silloin reilu 4v takaperin ja kieltäydyin traumaterapiasta silloin. Nyt en ole niin varma kieltäydynkö. Musta on tullut esim. täysin kykenemätön lukemaan mitään uutisia liittyen lasten kaltoinkohteluun, pahoinpitelyyn, seksuaaliseen hyväksikäyttöön, siis mihinkään negatiiviseen, koska pelkkä ajatus, että joku tekisi jotain pahaa mun lapsille MITENKÄÄN saa sapen nousemaan kurkkuun ja kädet hikomaan. Mä en vain pysty ajattelemaan sitä ja jos lukisin näitä uutisia, pelkäisin enemmän ja oma avuttomuus taas kasvaisi.
Terkkari kyseli heti tottakai onko itsetuhoisia ajatuksia. "Ei, en halua kuolla, en vain osaa olla ajattelematta sitä, eikä tuota mitään vaikeuksia kuvitella miten joku oikku riistää minulta ja perheeltäni elämän ja onnen, kyllä se on kieltämättä paljon mielessä" , "jos kuolen synnytykseen niin miten taapero ja mies pärjää, eihän lapsi tule edes muistamaan äitiään? "Kyllä, pelkään usein ja olen hädissäni, koska tiedän, etten kykene suojaamaan tätä lasta vatsassani, enkä usko siihen illuusioon, että kykenisin tekemään sitä muillekaan läheisilleni, minulle se ei ole turha pelko. "ja kyllä, pelkään psyykkeeni puolesta, todella paljon ajoittain ja onnistun diagnosoimaan itselleni kaikki mielen viat ja sairaudet yön pimeydessä ja näkemään mörköjä kaikkialla huonoina päivinä". " ei, en halua kuolla, haluan pitkän ja terveen elämän mun lasten ja miehen kanssa, mutta joskus elämä tuntuu vain kohtuuttoman raskaalta ja pelottavalta". Mutta näitä päiviä on vain poikkeuksetta ne, kun unettomuus on vaivannut ja minulla on ollut todella montaa hyvää, positiivista viikkoa ja olen tuntenut itseni virkeäksi ja toimeliaaksi, iloiseksikin ja hyväksi niin pitkään, että siksi tulos järkytti.
Avauduin eilen asiasta ä-polilla. Kansliassa ollut kätilö muisti mut yli kahden vuoden takaa ja juteltiin pitkään asiasta ja mun olosta ja tottahan on, ettei testi ota huomioon lapsikuolemataustaa ja sen jälkeisen raskauksien henkistä rankkuutta. Sen jälkeen pääsinkin ihanan luottolääkärin tutkimukseen ja hän kertoi näkevänsä pirteän ja iloisen ihmisen ja hän on hoitanut minua kuitenkin jo pari vuotta ja nähdään tällä hetkellä kuukausittain. Minun oma oloni kertoo todellisen tuloksen, enkä saisi masentua testituloksesta.
Muutenkin käynti oli todella positiivinen. Hän sanoi suoraan, etten saa antaa eksän purkaa pahaa oloaan minuun ja minä en saa antaa hänen syyllistää minua naisena ja äitinä, koska naiset tekevät sitä muutenkin liikaa täysin turhista asioista. "hoida itseäsi ja lapsesi saavat siten parhaan ja hyvinvoivan äidin".
Ja vatsassa köllötteli tasan kiloinen tyttö <3 Äidin kultakimpale.
Pelkään vain, eteneekö raskaus loppuun saakka ja mikä on lopputulos? Pelkään tämän luomani paletin sortuvan stressiin ja unettomuuteen. Mulla on tavoitteet korkealla, mutta miksi pyrkisin mihinkään vähempään kun optimaaliseen onneen kaikilla elämäni osa-alueilla niin äitinä, puolisona, yksilönä, urheilijana kuin tyttärenäkin?
Ja mitä muuta taivaan alla. Meillä on hiiriä, mutta onneksi on myös kissa. Ja parin kilsan päässä meiltä nähtiin viikonloppuna 3 sutta ja siksi annoin koiran toistaiseksi eksälle hoitoon. Ja tälle iltaa olisi tiedossa hirvenlihojen laitto.
Ja kaikki vinkit siihen, miten saan pojan pysymään omassa sängyssään läpi yön otetaan vastaan! Ja miten minä opin nukkumaan niin, etten heräisi lapsen jokaiseen kyljenkääntöön?
Välillä kaikkea on vain liian paljon kannettavaksi, ja välillä elämä tuntuu ihanalta. Miksi se ei voisi tuntua vain ihanalta, ja joskus vain lievästi stressaavalta niinkuin keskivertokansalaisella?
Ensinnäkin. Kolminkertainen hurraahuuto sille, että en herännyt viime yönä valvomaan tuntikausiksi parin tunnin unien jälkeen niinkuin jokaisena muuna yönä tässä vajaan viikon aikana. Poika ei tietenkään pysynyt omassa sängyssään, mutta en antanut itseni katsoa kelloa ja todeta, että se on vasta puolen yön vaan hoin itselleni sitkeästi, että on varmaan jo kohta aamu (mitä ei sei todellakaan ollut, mutta sain unen ilman parin tunnin lukemista ja itseni rauhoittelua).
Yövalvominen on hirveää ja sen seuraukset seuraaviin päiviin, mielialaan ja ajatusmaailmaan vielä kamalammat. Miksi minä en voi saada unta niinkuin mies, kun menee sänkyyn niin naps vain, silmät kiinni ja nukutaan aamuun, ellei ahdistunut rouva herätä kyselyillään onko häkäpelti varmasti ok, onhan ovi lukossa ja missä se kissa nyt olikaan. On raskasta hokea itselleen kaikkea tekopirteää ja lohduttavaa öisin, koska ainoa mitä päässä silloin pyörii on; "kyllä se vauva liikkuu, ei, ei istukka ole irtoamassa ja kyllä, selvä iskiaskipu tuo on, ei veritulppa", "kyllä poika hengittää, voi paska, se heräilee taas", "en koskaan valmistu, hitto vesihana tippaisee, mahaakin vääntää, kädet on turrana etc. Ajatukset ja vainoharhat kasvavat vuorten kokoisiksi kun tiedostaa, että aamuun on tuntikausia aikaa ja edessä on taas päivä täynnä saamattomuutta (pyykkiä, ruuanlaittoa ja sen sellaista en laske kovin suuriksi saavutuksiksi).
Olen tehnyt esikoisen kuoleman jälkeen nukkumisesta itselleni peikon, ahdistus alkaa selvästi seitsemän maissa kun aloitetaan pojan iltatoimet ja muita työssäkäyviä alkaa väsyttää. Siinä rinnalla sitten yritän tehdä illasta itselleni positiivisen kokemuksen (on ne teet, suihkut, tv-ohjelmat ja hyvänmielen kirjat ja mies silittää). Argh. Silti pelko muutamankin huonon yön muuttumisesta kierteeksi pelottaa valtavasti. Paniikkikohtaukset vaanivat yössä, hulluksi tulemisen pelko joka ei päivisin iske, tulee todeksi öisin ja saan vakuutella itseni taas tyytyväiseksi "kaikki on hyvin, ei meillä ole hätää, rauhoitu". Haluaisin niin oppia käsittelemään noita pelkoja. Miksi illat ja yöt ovat noin vaikeita? Onko yli 4 vuoden takainen lapsenmenetys oikeasti rikkonut mun psyykkeen niin, etten enää osaa kokea väsymystä ja unta tarpeellisena tai mukavana.
Ei tuolla sängyssä pyöriminen muutenkaan ole enää mitään herkkua. Vatsallaan nukun vain jos poika ahtaa minut siihen asentoon, selällään ei voi olla viittä minuuttia kauempaa ennen kuin alkaa yökkäyttää ja polvien välissä on oltava tyyny. Lisäksi herään jokaiseen kyljenkääntöön. Ja sen lisäksi, että supistelut ja pelot pitävät seksihalut melko lahjakkaasti poissa niin en tajunnut, että lapsen ottaminen samaan huoneeseen tekee siitä lähes lopun sitten kokonaan. En vain pysty, jos huoneessa on unissaan ähräävä taapero, en mitenkään. Että sekin itsensä rauhoittamiskeino on ilmeisesti poissa kuvioista, ainakin yöaikaan ja omassa sängyssä. Kusin itseäni siinäkin sitten nilkkaan.
Viime viikko meni eksän kanssa riidellessä ja kuunnellessa miten ajattelmaton ja huono äiti olenkaan. Reissussa oli kivaa, mutta tuo tappelu vei voimia. Lapsen paikka kun on eksän mielestä ÄIDIN kanssa kotona armeijaikään saakka ja olen itsekäs kun vien pojan hoitoon 2-3pv:nä viikosta about kuudeksi tunniksi "opiskelun" takia. Ei siinä, olen jo tiedostanut, etten valmistu jouluksi ja äitiyslomalla on edessä edelleen sitä matikan opiskelua ja oparin kirjoittamista, mutta yritän sopeutua. Viimeinen opintotukikin tuli ja meni eikä mulla ole edelleenkään päälle mahtuvia mammahousuja (koska +18 kiloa eivät anna armoa).
Niiden kilojen takia en edes halua enää liikkua ihmisten ilmoilla, koska tiedostan, että maaliset tuulihousut ja kuluneet tennarit jättisuuren toppapompan kanssa eivät ole varsin seksikäs yhdistelmä ja oma olotila ahdistaa suunnattomasti. Inhoan sitä, miten suuri vaikutus tällä painonnousulla on mun mielialaan ja olotilaan. Sellanen Jabba the Hut olo koko ajan.
Muistan hämärästi miltä tuntui tuntea itsensä itsevarmaksi ja seksikkääksi, mutta vain hyvin hatarasti.
Mitkään vaatteet ei mahdu päälle ja jämäpaloilla mennään, paino on valtava ja lihakset ovat muuttuneet selluliitiksi. Meikkaus ja muu laittautuminen ei kiinnosta, koska niilläkään en kykene peittämään epävarmaa oloa ja sitä, että olo tässä kropassa on kaikkea muuta kuin hyvä. Mulla on ikävä sitä pirtsakkaa, sporttista ponnaripäätä, mun kirkkaita treenivaatteita ja sitä oloa kun jaksoi pinkoa mäkiä ylös pakarat tulessa, kauhoa altaanmittoja toisensa perään, punnertaa penkistä enemmän kuin monet miehet, latoa jalkaprässiin 300 kiloa rautaa ja tempaista kuulaa niin että napse käy. Haaveilen siitä, miten voin kevät aamuisin pukea lenkkarit jalkaan, urheilupaidan, laittaa kuulokkeet korville ja lähtä fiilistellen hölkkäämään aamukasteisia katuja pitkin. Kaipaan sitä hyvääoloa, mikä tulee kun huomaat kehityksen ja tunnet oman voimasi reisissäsi, pohkeissasi ja käsissäsi. Kaipaan sitä jäntevyyttä, itsevarmuutta, kehotietoisuutta ja sen kehon muotoa, jolla oli lihaksikkaat reidet, kiinteä takapuoli, pyöreät olkapäät, erottuvat rintalihakset ja seipäänsuora ryhti. Ihan kuin mut ois siirretty eri ihmisen vartaloon. Mulla on ikävä mua!
Mies oli viikonlopun hirvimetsällä ja metille se karkasi nytkin kun saikkua on vielä tämä viikko jäljellä. Eilen jätin pojan ensimmäistä kertaa ns. "turhaan" reiluksi tunniksi H:n hoitoon kun kävin kälyn kanssa kaupassa. Syyllisyyttä tunsin siitäkin, vaikka tiedän miten hyvin he pärjäävät ja tykkäävät olla keskenään. Silti moinen humputtelu tuntui liian raisulta ja kielletyltä.
Viikonlopun tosiaan istuin kotona, pyykkäsin, kokkasin ja istuin koneella stalkkaamassa muita ikäisiäni. Heidän viikonlopun aktiviteetteihin tuntui kuuluneen bileet, viini, kikatus ja onnellisen näköiset selfiet. En haikaile läpiyön valvomisten perään tai kännissä toikkaroimista, mutta se, että olisi edes teoreettinen mahdollisuus tehdä niin, olisi aika ihanaa. Raskaus invalidisoi ja sulkee kotiin. Vedinkin siitä miehelle sunnuntai-iltana kunnon itkupotkuraivarit ja tämä vei mut autoajelulle katselmaan hirviä (nähtiin yks) ja sen jälkeen paistoi mulle ja kotiin saapuvalle taaperolle lättyjä. Ihana lämmin ja rakastava mies ja koti, mutta silti tunnen syyllisyyttä siitäkin, enkä osaa olla onnellinen.Tekisi mieli ulvoa ja hakata päätä seinään.
Maanantaina oli neuvolakäynti, jossa sain täytettäväksi tämän kuuluisan "masennustestin" ja vaikka miten yritin vähän kaunistella vastauksia niin tulos oli erittäin korkea, keskivaikeasti masentunut ihminen. Tuntui siinä vaiheessa kun joku olisi lyönyt vatsaan. Minäkö? Joka suurimman osan ajasta koen oloni onnelliseksi, onnekkaaksi, iloiseksi ja arjessa hyvin toimivaksi ja jaksavaksi on noin "hullu"? Arvatkaa, valvoinko seuraavan yön sitä miettie? Nyt on sitten kunnon leima otassa ja syynissä ollaan. Ensi kuussa pääsen sitten psykologin juttusille, samalle, jolla kävin silloin reilu 4v takaperin ja kieltäydyin traumaterapiasta silloin. Nyt en ole niin varma kieltäydynkö. Musta on tullut esim. täysin kykenemätön lukemaan mitään uutisia liittyen lasten kaltoinkohteluun, pahoinpitelyyn, seksuaaliseen hyväksikäyttöön, siis mihinkään negatiiviseen, koska pelkkä ajatus, että joku tekisi jotain pahaa mun lapsille MITENKÄÄN saa sapen nousemaan kurkkuun ja kädet hikomaan. Mä en vain pysty ajattelemaan sitä ja jos lukisin näitä uutisia, pelkäisin enemmän ja oma avuttomuus taas kasvaisi.
Terkkari kyseli heti tottakai onko itsetuhoisia ajatuksia. "Ei, en halua kuolla, en vain osaa olla ajattelematta sitä, eikä tuota mitään vaikeuksia kuvitella miten joku oikku riistää minulta ja perheeltäni elämän ja onnen, kyllä se on kieltämättä paljon mielessä" , "jos kuolen synnytykseen niin miten taapero ja mies pärjää, eihän lapsi tule edes muistamaan äitiään? "Kyllä, pelkään usein ja olen hädissäni, koska tiedän, etten kykene suojaamaan tätä lasta vatsassani, enkä usko siihen illuusioon, että kykenisin tekemään sitä muillekaan läheisilleni, minulle se ei ole turha pelko. "ja kyllä, pelkään psyykkeeni puolesta, todella paljon ajoittain ja onnistun diagnosoimaan itselleni kaikki mielen viat ja sairaudet yön pimeydessä ja näkemään mörköjä kaikkialla huonoina päivinä". " ei, en halua kuolla, haluan pitkän ja terveen elämän mun lasten ja miehen kanssa, mutta joskus elämä tuntuu vain kohtuuttoman raskaalta ja pelottavalta". Mutta näitä päiviä on vain poikkeuksetta ne, kun unettomuus on vaivannut ja minulla on ollut todella montaa hyvää, positiivista viikkoa ja olen tuntenut itseni virkeäksi ja toimeliaaksi, iloiseksikin ja hyväksi niin pitkään, että siksi tulos järkytti.
Avauduin eilen asiasta ä-polilla. Kansliassa ollut kätilö muisti mut yli kahden vuoden takaa ja juteltiin pitkään asiasta ja mun olosta ja tottahan on, ettei testi ota huomioon lapsikuolemataustaa ja sen jälkeisen raskauksien henkistä rankkuutta. Sen jälkeen pääsinkin ihanan luottolääkärin tutkimukseen ja hän kertoi näkevänsä pirteän ja iloisen ihmisen ja hän on hoitanut minua kuitenkin jo pari vuotta ja nähdään tällä hetkellä kuukausittain. Minun oma oloni kertoo todellisen tuloksen, enkä saisi masentua testituloksesta.
Muutenkin käynti oli todella positiivinen. Hän sanoi suoraan, etten saa antaa eksän purkaa pahaa oloaan minuun ja minä en saa antaa hänen syyllistää minua naisena ja äitinä, koska naiset tekevät sitä muutenkin liikaa täysin turhista asioista. "hoida itseäsi ja lapsesi saavat siten parhaan ja hyvinvoivan äidin".
Ja vatsassa köllötteli tasan kiloinen tyttö <3 Äidin kultakimpale.
Pelkään vain, eteneekö raskaus loppuun saakka ja mikä on lopputulos? Pelkään tämän luomani paletin sortuvan stressiin ja unettomuuteen. Mulla on tavoitteet korkealla, mutta miksi pyrkisin mihinkään vähempään kun optimaaliseen onneen kaikilla elämäni osa-alueilla niin äitinä, puolisona, yksilönä, urheilijana kuin tyttärenäkin?
Ja mitä muuta taivaan alla. Meillä on hiiriä, mutta onneksi on myös kissa. Ja parin kilsan päässä meiltä nähtiin viikonloppuna 3 sutta ja siksi annoin koiran toistaiseksi eksälle hoitoon. Ja tälle iltaa olisi tiedossa hirvenlihojen laitto.
Ja kaikki vinkit siihen, miten saan pojan pysymään omassa sängyssään läpi yön otetaan vastaan! Ja miten minä opin nukkumaan niin, etten heräisi lapsen jokaiseen kyljenkääntöön?
Välillä kaikkea on vain liian paljon kannettavaksi, ja välillä elämä tuntuu ihanalta. Miksi se ei voisi tuntua vain ihanalta, ja joskus vain lievästi stressaavalta niinkuin keskivertokansalaisella?
perjantai 10. lokakuuta 2014
Lokakuun 11.
Se on virallisesti myös syksy saapunut meille kun mies herää tohkeissaan aamuyöllä tekemään eväitä ja hipelöimään pyssyjä. Koira mylvii kun heikkopää ulkona, varsinkin kun huomaa, ettei pääse mukaan vielä tällä viikolla. Tiedossa hirvikärpäsiä, verisiä vaatteita ja yksinäisiä päiviä. Saapa nähdä montako viikkoa hirvestys tänä vuonna kestää.
Suloisinta on, että saa itse jäädä pötköttelemään lämpötyynyn ja kissan kanssa sänkyyn ja nousta aamupalan tekoon vasta kun huvittaa.
Poika läksi isälleen eilen illalla ja äiti teki jälleen parhaansa rentoutuakseen ja täyttääkseen sen kamalan hiljaisuuden tyhjiön, mutta työn takana sekin oli ja uni ei meinannut tulla. On aina vaikea tottua siihen, ettei joku leiki ihania leikkejä vieressä, huuda äitiä, könyä syliin tuhisemaan tai yritä terrorisoida koko kämppää. Laitoin siis itselleni tyttöillan pystyyn, paljon kynttilöitä palamaan, lämmin suihku, teetä ja voileipiä ja rasvoja ja puteleita riviin. Illalla katsoin vielä Vain elämää ja Kumman kaa- jaksot ennen kun yritin saavuttaa unen kotivinkkejä lukemalla.
Pohdin siinä sohvalla hämyssä istuessani, että vaihtaisinko nämä iltapalavoikkarit ja pehmeän saunatakin ja vauvan potkut vatsassa esimerkiksi ympärikännissä baarissa rytkymiseen, mättöruokaan ja toilailuihin, koska joitakin vuosia sitten se oli jokaviikonloppuinen huipentuma viikolle ja siitä toipumiseen tuntui aina vain menevän pidemmän aikaa.
Enää tuo ei tunnu vaihtoehdolta, ei vaikken raskaana olisikaan. Näin on hyvä, juuri tässä Sinkkuaika oli vapauttavaa, mutta samalla kuluttavaa ja raastavaa. Viihdyn kotona pieruverkkareissa ukon kainalossa iltaisin ja tieto siitä, että seuraavana aamuna on toimintakykyinen (paitsi mitä nyt raskaus estää hölkkälenkit ja raudannostelut) ja virkeä on paljon parempaa kun humalassa kikattelu ja toikkarointi teinien keskellä.
Eilinen kauppareissu aiheutti kipeitä supistuksia melkein koko päiväksi, joten tänään en aio tehdä mitään vessansiivousta ja ruuanlaittoa vaativampaa, paitsi saatan jossain vaiheessa avata muutaman esseen ja vilkaista niitä ensi viikoksi. Viime viikko meni kotikonnuilla koko sakilla enkä edes avannut koko koululaukkua joten tekemistä riittäisi. Eniten tällä hetkellä kuitenkin kiehtoo mennä penkomaan vuosikausia kiinni olleita astiakaappeja luokkiin, Olen tehnyt sieltä jo monta löytöä ja ajattelin kartoittaa sisällön ja sen arvon kunnolla, etten tule enää yhdenkään mummelin huijaamaksi astiakaupoilla. Lisäksi vähän petivaatteiden vaihtoa, pyykinpesua ja ruuankin annan muhia hiljalleen valmiiksi niin johan siinä olisi lauantaita.
Koiraakin saa vielä kytätä. Jouduin syöttämään sille hiilitabukuurin sen vedettyä kaupungissa jotain epämääräistä koiranruokasössöä naamaansa tien laidasta. Tuolla on menossa taas jokasyksyinen koirien- ja kissojen eliminointi ilmeisesti.
Jospa sitä alkaisi itsekkin heräillä tähän päivään ja könytä huoneen puolelle. Meidän ennenaikaisesti mummoutuneiden täytyy pitää kiinni tästä aamurutiinista ja toimista, ettei ala liikaa ahdistamaan.
Suloisinta on, että saa itse jäädä pötköttelemään lämpötyynyn ja kissan kanssa sänkyyn ja nousta aamupalan tekoon vasta kun huvittaa.
Poika läksi isälleen eilen illalla ja äiti teki jälleen parhaansa rentoutuakseen ja täyttääkseen sen kamalan hiljaisuuden tyhjiön, mutta työn takana sekin oli ja uni ei meinannut tulla. On aina vaikea tottua siihen, ettei joku leiki ihania leikkejä vieressä, huuda äitiä, könyä syliin tuhisemaan tai yritä terrorisoida koko kämppää. Laitoin siis itselleni tyttöillan pystyyn, paljon kynttilöitä palamaan, lämmin suihku, teetä ja voileipiä ja rasvoja ja puteleita riviin. Illalla katsoin vielä Vain elämää ja Kumman kaa- jaksot ennen kun yritin saavuttaa unen kotivinkkejä lukemalla.
Pohdin siinä sohvalla hämyssä istuessani, että vaihtaisinko nämä iltapalavoikkarit ja pehmeän saunatakin ja vauvan potkut vatsassa esimerkiksi ympärikännissä baarissa rytkymiseen, mättöruokaan ja toilailuihin, koska joitakin vuosia sitten se oli jokaviikonloppuinen huipentuma viikolle ja siitä toipumiseen tuntui aina vain menevän pidemmän aikaa.
Enää tuo ei tunnu vaihtoehdolta, ei vaikken raskaana olisikaan. Näin on hyvä, juuri tässä Sinkkuaika oli vapauttavaa, mutta samalla kuluttavaa ja raastavaa. Viihdyn kotona pieruverkkareissa ukon kainalossa iltaisin ja tieto siitä, että seuraavana aamuna on toimintakykyinen (paitsi mitä nyt raskaus estää hölkkälenkit ja raudannostelut) ja virkeä on paljon parempaa kun humalassa kikattelu ja toikkarointi teinien keskellä.
Eilinen kauppareissu aiheutti kipeitä supistuksia melkein koko päiväksi, joten tänään en aio tehdä mitään vessansiivousta ja ruuanlaittoa vaativampaa, paitsi saatan jossain vaiheessa avata muutaman esseen ja vilkaista niitä ensi viikoksi. Viime viikko meni kotikonnuilla koko sakilla enkä edes avannut koko koululaukkua joten tekemistä riittäisi. Eniten tällä hetkellä kuitenkin kiehtoo mennä penkomaan vuosikausia kiinni olleita astiakaappeja luokkiin, Olen tehnyt sieltä jo monta löytöä ja ajattelin kartoittaa sisällön ja sen arvon kunnolla, etten tule enää yhdenkään mummelin huijaamaksi astiakaupoilla. Lisäksi vähän petivaatteiden vaihtoa, pyykinpesua ja ruuankin annan muhia hiljalleen valmiiksi niin johan siinä olisi lauantaita.
Koiraakin saa vielä kytätä. Jouduin syöttämään sille hiilitabukuurin sen vedettyä kaupungissa jotain epämääräistä koiranruokasössöä naamaansa tien laidasta. Tuolla on menossa taas jokasyksyinen koirien- ja kissojen eliminointi ilmeisesti.
Jospa sitä alkaisi itsekkin heräillä tähän päivään ja könytä huoneen puolelle. Meidän ennenaikaisesti mummoutuneiden täytyy pitää kiinni tästä aamurutiinista ja toimista, ettei ala liikaa ahdistamaan.
maanantai 6. lokakuuta 2014
Lokakuun seiska
"Miten maksimoida oma ahdinko ja saada aikaan mojova päänsärky joka varmasti vie yöunet ja vaatii koko arsenaalin käyttöönoton (tennispallo, kuuma vehnätyyny, putkirulla ja valtavasti vettä ja särkylääkettä)?
Herää liian aikaisin huonojen yöunien jälkeen purentalihakset juntturassa fyysistä pahoinvointia väsymyksestä tuntien hirveässä kiireessä. Nauti automatkalla muutama paahtoleipä ja joku sokerimössö, älä juo tottumaasi määrää vettä. Vie mies odottamaan leikkausta ja hermoile sen takia.
Lähde hakemaan poikaa isältään (syö samalla mandariini autossa) ja tappele kylmässä säässä itsesi ärtyneeksi. Sen jälkeen pojan kanssa kauppaan, vaikka itselläsi on infernaalinen vessahätä. Tee ostokset ja komenna samalla lasta koko ajan. Kotona sitten varsinaisen aamupalan tekoon, mutta älä vieläkään juo tarpeeksi vettä.
Seuraavien tuntien aikana nauti irtokarkkeja hermostukseen ja monta kuppia myrkynmustaa kahvia jotta saat huushollin kasaan, ruuan pöytään ja aamupäivän purkkiin.
Pakkaa taapero autoon ja anna sen nukkua potilaannoutoreissun aikana 15 minuuttia. Kotiintultua älä juo vettä, yritä torkkua, mutta tulet koko ajan pikkuautojen yliajamaksi ja päälle hypityksi niin jätä se viiteen minuuttiin. Sen jälkeen nauti jälleen sokeria ja sitä kahvia muutama kuppi ja unohda syöminen loppupäiväksi. Nökötä sen jälkeen sohvalla pari tuntia pintrestia selaten ja vähän väliä taaperoa ruokkien ja pikkuherran tarpeisiin vastaten (koska se haluaa kaupunkiin ostamaan vanukasta, kellariin ei saa mennä nukkumaan, koiraa on rääkättävä, sohvan taakse ei saa jäädä, vauvankengät ei mahdu jalkaan kunnolla ja nälkä ja väsy).
Kanna 13 kiloista poikaa ympäri astuntoa hyssytellen koska yliväsynyt lapsi haluaa äidin syliin vaikka jo on siinä. Tässä vaiheessa alkaa vihloa päätä sen verran, että turvaudun siihen vesituoppiin ja tennispalloon. Selkäkin sanoo auau.
Yritä saada miesväki nukkumaan, mutta koska olet viikonloput aikana siirtänyt nukkumapaikan alakertaan, ei nuoriherra halua sinne ja vaatii äidin mukaan (tässä mukaan tulee vehnätyyny ja särkylääke) ja nyyhkien nukahtaa äidin kaulanjuureen (♥ äidin rakas).
Sen jälkeen kissa huutaa sisälle, koira vaatii ruokaa ja sillä aikaa kun nämä karvaiset elukat syö, tulet raportoimaan illasta naamakirjaan ja unohdat koiran eteiseen syömään. Sillä aikaa koira kusee eteisen lattialla mikä saa niskakarvat nousemaan pystyyn ja tempaiset koiran niskasta kusilammikon kautta ulos koska tätä sisällekuseskelua on jatkunut jo prkl monta viikkoa aina satunnaisesti (onko tää protesti johonkin jota en tunnista, vilkastunut aineenvaihdunta, vanhuus, sairaus, vittuilu vai merkkailu?!) Jaksaisi alkaa tuotakin selvittää jossain vaiheessa. Lisäksi mukaan tullut ruuan näpistely pöydiltä.
Mut joo. Päätä särkee edelleen ja saa pohtimaan onko tämä jtn vakavampaa vai pelkästään stressin ja itsensä unohtamisen aikaansaamaa vaivaa?
Tässä välissä kissa on tiputtanut leivän lattialle ja koira säntää sen kimppuun. Ärähdät ja kumartuessa nappaamaan leivän, korvissa humisee ja alkaa tinnittää. Saakohan tässä vielä päivystykseen lähteä illan päälle? Vai varaisiko ajan korvienpuhdistukseen kun tinnittää melko usein muutenkin? Ja jos luulosairaus on ainoa diagnoosi niin miten tästä sitten parannutaan?
Koska olen edelleen mummojen lailla elelevä nuori nainen niin tein itselleni kasvohieronnan, toimintasuunnitelman niskavaivojen hoitoon, uniteetä ja voileivän, otin koiran sohvalle syliin ja tvstä hömpän päälle. Ei ahdista elämä enää ihan niin paljoa.
Jossain hukassa on se elinvoimainen kirkkaissa trikoissa metsässä kirmaava ponnaripää jota ei kivut kolota, peilikuva ahdista tai omat ajatukset pelota. Oon todella kateellinen ihmisille, joille raskaanaolo on mukavaa ja helppoa. "
Ylläoleva purkaus eilisillalta kun kaikki meinasi kaatua niskaan.
--
Ei suostunut taapero omaan uuteen sänkyynsä vaan potki äitiä koko yön, läpsi naamaan ja vei tyynyt. Ei oikein iskias tykännyt tuosta yhdellä kyljellä nukkumisesta ja pääkipukin palasi yöllä. Hieman meinaa väsyttää, mutta tänään en juo kahvia vaan vettä ja keskityn myös vähän itseeni. Suuntana olisi mummulareissu. Mietin sitten reissun jälkeen miten kummassa saan tuon taaperon opetettua nukahtamaan itsekseen omaan sänkyynsä ja myös pysymään siellä. Tiedossa varmaan melkoista huutoa ja räkäitkua, en tiedä vielä kumman puolelta enemmän, mutta toivon itselleni pitkää pinnaa ja hermoja.
Ainiin, aamupuntari näytti aikalailal tasan +15 kiloa lisäpainoa tän raskauden aikana. Kummako se on, että hengästyttää ja olo on raskas.
Pitäisi lähteä vielä viimeistelemään pakkaukset ja sen jälkeen makaronilaatikon lämmitykseen. Tiedossa muutama tunti autossa istumista, toivon pojalle siihen välin päiväunia.
Herää liian aikaisin huonojen yöunien jälkeen purentalihakset juntturassa fyysistä pahoinvointia väsymyksestä tuntien hirveässä kiireessä. Nauti automatkalla muutama paahtoleipä ja joku sokerimössö, älä juo tottumaasi määrää vettä. Vie mies odottamaan leikkausta ja hermoile sen takia.
Lähde hakemaan poikaa isältään (syö samalla mandariini autossa) ja tappele kylmässä säässä itsesi ärtyneeksi. Sen jälkeen pojan kanssa kauppaan, vaikka itselläsi on infernaalinen vessahätä. Tee ostokset ja komenna samalla lasta koko ajan. Kotona sitten varsinaisen aamupalan tekoon, mutta älä vieläkään juo tarpeeksi vettä.
Seuraavien tuntien aikana nauti irtokarkkeja hermostukseen ja monta kuppia myrkynmustaa kahvia jotta saat huushollin kasaan, ruuan pöytään ja aamupäivän purkkiin.
Pakkaa taapero autoon ja anna sen nukkua potilaannoutoreissun aikana 15 minuuttia. Kotiintultua älä juo vettä, yritä torkkua, mutta tulet koko ajan pikkuautojen yliajamaksi ja päälle hypityksi niin jätä se viiteen minuuttiin. Sen jälkeen nauti jälleen sokeria ja sitä kahvia muutama kuppi ja unohda syöminen loppupäiväksi. Nökötä sen jälkeen sohvalla pari tuntia pintrestia selaten ja vähän väliä taaperoa ruokkien ja pikkuherran tarpeisiin vastaten (koska se haluaa kaupunkiin ostamaan vanukasta, kellariin ei saa mennä nukkumaan, koiraa on rääkättävä, sohvan taakse ei saa jäädä, vauvankengät ei mahdu jalkaan kunnolla ja nälkä ja väsy).
Kanna 13 kiloista poikaa ympäri astuntoa hyssytellen koska yliväsynyt lapsi haluaa äidin syliin vaikka jo on siinä. Tässä vaiheessa alkaa vihloa päätä sen verran, että turvaudun siihen vesituoppiin ja tennispalloon. Selkäkin sanoo auau.
Yritä saada miesväki nukkumaan, mutta koska olet viikonloput aikana siirtänyt nukkumapaikan alakertaan, ei nuoriherra halua sinne ja vaatii äidin mukaan (tässä mukaan tulee vehnätyyny ja särkylääke) ja nyyhkien nukahtaa äidin kaulanjuureen (♥ äidin rakas).
Sen jälkeen kissa huutaa sisälle, koira vaatii ruokaa ja sillä aikaa kun nämä karvaiset elukat syö, tulet raportoimaan illasta naamakirjaan ja unohdat koiran eteiseen syömään. Sillä aikaa koira kusee eteisen lattialla mikä saa niskakarvat nousemaan pystyyn ja tempaiset koiran niskasta kusilammikon kautta ulos koska tätä sisällekuseskelua on jatkunut jo prkl monta viikkoa aina satunnaisesti (onko tää protesti johonkin jota en tunnista, vilkastunut aineenvaihdunta, vanhuus, sairaus, vittuilu vai merkkailu?!) Jaksaisi alkaa tuotakin selvittää jossain vaiheessa. Lisäksi mukaan tullut ruuan näpistely pöydiltä.
Mut joo. Päätä särkee edelleen ja saa pohtimaan onko tämä jtn vakavampaa vai pelkästään stressin ja itsensä unohtamisen aikaansaamaa vaivaa?
Tässä välissä kissa on tiputtanut leivän lattialle ja koira säntää sen kimppuun. Ärähdät ja kumartuessa nappaamaan leivän, korvissa humisee ja alkaa tinnittää. Saakohan tässä vielä päivystykseen lähteä illan päälle? Vai varaisiko ajan korvienpuhdistukseen kun tinnittää melko usein muutenkin? Ja jos luulosairaus on ainoa diagnoosi niin miten tästä sitten parannutaan?
Koska olen edelleen mummojen lailla elelevä nuori nainen niin tein itselleni kasvohieronnan, toimintasuunnitelman niskavaivojen hoitoon, uniteetä ja voileivän, otin koiran sohvalle syliin ja tvstä hömpän päälle. Ei ahdista elämä enää ihan niin paljoa.
Jossain hukassa on se elinvoimainen kirkkaissa trikoissa metsässä kirmaava ponnaripää jota ei kivut kolota, peilikuva ahdista tai omat ajatukset pelota. Oon todella kateellinen ihmisille, joille raskaanaolo on mukavaa ja helppoa. "
Ylläoleva purkaus eilisillalta kun kaikki meinasi kaatua niskaan.
--
Ei suostunut taapero omaan uuteen sänkyynsä vaan potki äitiä koko yön, läpsi naamaan ja vei tyynyt. Ei oikein iskias tykännyt tuosta yhdellä kyljellä nukkumisesta ja pääkipukin palasi yöllä. Hieman meinaa väsyttää, mutta tänään en juo kahvia vaan vettä ja keskityn myös vähän itseeni. Suuntana olisi mummulareissu. Mietin sitten reissun jälkeen miten kummassa saan tuon taaperon opetettua nukahtamaan itsekseen omaan sänkyynsä ja myös pysymään siellä. Tiedossa varmaan melkoista huutoa ja räkäitkua, en tiedä vielä kumman puolelta enemmän, mutta toivon itselleni pitkää pinnaa ja hermoja.
Ainiin, aamupuntari näytti aikalailal tasan +15 kiloa lisäpainoa tän raskauden aikana. Kummako se on, että hengästyttää ja olo on raskas.
Pitäisi lähteä vielä viimeistelemään pakkaukset ja sen jälkeen makaronilaatikon lämmitykseen. Tiedossa muutama tunti autossa istumista, toivon pojalle siihen välin päiväunia.
keskiviikko 1. lokakuuta 2014
Lokakuun toka
Olen paljon miettinyt vanhemman väestön käytöstapoja (mm. nämä ulkonäkökommentit), mutta eilen käytiin parin kuukauden tauon jälkeen anopin luona ja parempi olisi ollut jättää menemättä, ihan oman mielenrauhan takia. Ensin sain kuulla uteluita siitä, että yritänkö lihottaa hoikkaa poikaa karkilla (olimme ostaneen pienen pussin yhteiseksi kahviherkuksi mukaan) ja sen jälkeen kun sämpylät olivat pöydässä alkoi miehen äiti messuta näkemistään unista. Kyseessä on henkilö joka vahvasti uskoo enkeleihin, kummituksiin, enneuniin ja ennustaa mm. korteista. Tämä oli sitten edellisyönä nähnyt unen, jossa hän oli ollut meillä kotona, kuoleman enteiden ympäröimänä. Mukana oli ollut pikkutyttö musta rotta sylissään. Siinä hän paasasi kuka mahtaa seuraavaksi kuolla ja mitähän tämä tarkoittaa. Minulta jäi leivät ja jätskit syömättä, niin kamala pala nousi kurkkuun.
Ei siinä mitään. Jokainen uskokoon mihin haluaa ja kokee itselleen oikeaksi, mutta tässäkin tilanteessa olisi voinut toki valita kohdeyleisön hieman eri tavalla. Ensinnäkään en halua kuulla kodistani minkäänlaisia enneunia, enkä varsinkaan kuolemaan ja pikkutyttöihin liittyviä. Jos itse puhuisin äidille, joka on joutunut hautaamaan esikoispoikansa ja odottaa sen jälkeen nyt kolmatta lasta, ja tietäisin että tulossa on tyttövauva jonka äiti pelkää kuollakseen koko ajan joko lapsenmenetystä tai oman henkensä puolesta, niin minä saattaisin olla hiljaa ja pitää "enneuneni" omana tietonani. Pelkäsin eilen, etten saisi unta koko yönä, mutta kummasti uni tuli kun itkee itsestä kaikki voimanrippeet ulos.
Ja sen jälkeen taapero kapusi sänkyyn yhdeltä ja loppuyönä ei käännetty kylkeä, tisseihin ja mahaan sateli potkuja ja aamu oli taas siinä hollilla, itsellä anopin aiheuttamat painajaisunet mielessä. Ja sanoihan tämä vielä lopuksi, että älä nyt myy kaikkia poikavaatteita vielä pois, jos niille tulee käyttöä. Jätin sanomatta, että jos tämä lapsi kuolee niin sen jälkeen en tee enää yhtään, enkä usko että minusta siihen olisikaan, mullan alta tai lataamosta kun voi olla vaikea lisääntyä. Vieläkin pistelee niin vihaksi ettei tiedä miten päin olisi. Miehelle ilmoitin, etten aio mennä sinne kyläilemään ennen kuin lapsi on maailmassa ja senkin jälkeen en tiedä haluanko mennä kuulamaan manauksia ja enteitä sinne.
Tänäkään aamuna en ehtinyt vessaan, saati meikata tai kammata tukkaa. Hiki valuen puuskutin koululla ensin vessaan ja peilistä kurkkaa erittäin väsynyt, liian suureen huppariin pukeutunut kalpea nainen jolla on paniikkiponnari niskassa ja jälleen keskiraskauden tuomat finnit leuassaan, sen silmälasitkin kaipaisivat päivitystä ja kengissä on maalia. Kaukana on se haavekuva siitä hoikasta, jaksavasta uranaisesta jolla on huoliteltu nuttura, meikkipohja, huulipuna ja musta kynähame jonkun asiallisen paidan kanssa. Deudorantinkin unohdin taas ja olen litkinyt tälle aamua kohta litran vettä koska jatkuva hiki ja kuumuus!
Eilen oltiin pojan kanssa kotona ja sain varmasti oikein perusteellisen oppitunnin siitä, mitä tammikuussa on varmasti edessä. Päiväunille mentiin kirkuen, karaten, itkien, tekoitkien ja pelleillen ja sen jälkeen nukuttiin tunti ja herättiin itkuisena ja vihaisena ja mikään muu kun syli ei kelvannut ensimmäiseen puoleen tuntiin. Sen tunnin aikana minkä poika nukkui, ehdin huolitella kirjahyllyn maalauksen, kuoria ja pilkkoa perunat, tyhjentää ja täyttää tiskikoneen ja juoda kahvin. Entäs sitten tammikuussa kun vauva vaatii parituntisia tissityksiä alkuun ja isoveli kirkuu, ei nukahda itsekseen ja äiti ei ehdi tehdä osaakaan niistä kotitöistä mitä nyt. Löysin aamulla eilisen märät pyykit koneesta, mikä tarkoittaa, ettei mulla ole itselle taaskaan päällemahtuvia housuja.
Serkun vauva 5kk muuten ei herää kun yhden kerran yössä ja nukahtaa itsekseen. Meillä ei taaperokaan tee näin. Ensimmäisen 6kk poika kannettiin uneen ja silti herätyksiä oli 4-8 yössä. Päiväunia nukuttiin 20 minuutista noin tuntiin. Vuoden kohdalla alkoi hieman helpottaa ja siihen nojaan nytkin. Vauvat on ihania, mutta rehellisesti sanoen, on aivan hirveää valvoa, kantaa, valvoa ja kantaa. Kyllä se syö sitä viehätystä ja kärsivällisyyttä vaikka miten lastaan rakastaisi. Itse koin tunteistani valtavaa syyllisyyttä, olinhan saanut kauan kaipaamani elävän vauvan ja silti tuntui, etten vain jaksa. Imetys oli epäonnistunut, parisuhde lopuillaan vauvan isään ja arki tuntui pelkältä nukutustaistelulta ja valvomiselta. Olenkohan ihan hullu kun lähden tähän taas? Varsinkin kun enteet selvästi tuntuvat olevan minua vastaan taas.
Ei siinä mitään. Jokainen uskokoon mihin haluaa ja kokee itselleen oikeaksi, mutta tässäkin tilanteessa olisi voinut toki valita kohdeyleisön hieman eri tavalla. Ensinnäkään en halua kuulla kodistani minkäänlaisia enneunia, enkä varsinkaan kuolemaan ja pikkutyttöihin liittyviä. Jos itse puhuisin äidille, joka on joutunut hautaamaan esikoispoikansa ja odottaa sen jälkeen nyt kolmatta lasta, ja tietäisin että tulossa on tyttövauva jonka äiti pelkää kuollakseen koko ajan joko lapsenmenetystä tai oman henkensä puolesta, niin minä saattaisin olla hiljaa ja pitää "enneuneni" omana tietonani. Pelkäsin eilen, etten saisi unta koko yönä, mutta kummasti uni tuli kun itkee itsestä kaikki voimanrippeet ulos.
Ja sen jälkeen taapero kapusi sänkyyn yhdeltä ja loppuyönä ei käännetty kylkeä, tisseihin ja mahaan sateli potkuja ja aamu oli taas siinä hollilla, itsellä anopin aiheuttamat painajaisunet mielessä. Ja sanoihan tämä vielä lopuksi, että älä nyt myy kaikkia poikavaatteita vielä pois, jos niille tulee käyttöä. Jätin sanomatta, että jos tämä lapsi kuolee niin sen jälkeen en tee enää yhtään, enkä usko että minusta siihen olisikaan, mullan alta tai lataamosta kun voi olla vaikea lisääntyä. Vieläkin pistelee niin vihaksi ettei tiedä miten päin olisi. Miehelle ilmoitin, etten aio mennä sinne kyläilemään ennen kuin lapsi on maailmassa ja senkin jälkeen en tiedä haluanko mennä kuulamaan manauksia ja enteitä sinne.
Tänäkään aamuna en ehtinyt vessaan, saati meikata tai kammata tukkaa. Hiki valuen puuskutin koululla ensin vessaan ja peilistä kurkkaa erittäin väsynyt, liian suureen huppariin pukeutunut kalpea nainen jolla on paniikkiponnari niskassa ja jälleen keskiraskauden tuomat finnit leuassaan, sen silmälasitkin kaipaisivat päivitystä ja kengissä on maalia. Kaukana on se haavekuva siitä hoikasta, jaksavasta uranaisesta jolla on huoliteltu nuttura, meikkipohja, huulipuna ja musta kynähame jonkun asiallisen paidan kanssa. Deudorantinkin unohdin taas ja olen litkinyt tälle aamua kohta litran vettä koska jatkuva hiki ja kuumuus!
Eilen oltiin pojan kanssa kotona ja sain varmasti oikein perusteellisen oppitunnin siitä, mitä tammikuussa on varmasti edessä. Päiväunille mentiin kirkuen, karaten, itkien, tekoitkien ja pelleillen ja sen jälkeen nukuttiin tunti ja herättiin itkuisena ja vihaisena ja mikään muu kun syli ei kelvannut ensimmäiseen puoleen tuntiin. Sen tunnin aikana minkä poika nukkui, ehdin huolitella kirjahyllyn maalauksen, kuoria ja pilkkoa perunat, tyhjentää ja täyttää tiskikoneen ja juoda kahvin. Entäs sitten tammikuussa kun vauva vaatii parituntisia tissityksiä alkuun ja isoveli kirkuu, ei nukahda itsekseen ja äiti ei ehdi tehdä osaakaan niistä kotitöistä mitä nyt. Löysin aamulla eilisen märät pyykit koneesta, mikä tarkoittaa, ettei mulla ole itselle taaskaan päällemahtuvia housuja.
Serkun vauva 5kk muuten ei herää kun yhden kerran yössä ja nukahtaa itsekseen. Meillä ei taaperokaan tee näin. Ensimmäisen 6kk poika kannettiin uneen ja silti herätyksiä oli 4-8 yössä. Päiväunia nukuttiin 20 minuutista noin tuntiin. Vuoden kohdalla alkoi hieman helpottaa ja siihen nojaan nytkin. Vauvat on ihania, mutta rehellisesti sanoen, on aivan hirveää valvoa, kantaa, valvoa ja kantaa. Kyllä se syö sitä viehätystä ja kärsivällisyyttä vaikka miten lastaan rakastaisi. Itse koin tunteistani valtavaa syyllisyyttä, olinhan saanut kauan kaipaamani elävän vauvan ja silti tuntui, etten vain jaksa. Imetys oli epäonnistunut, parisuhde lopuillaan vauvan isään ja arki tuntui pelkältä nukutustaistelulta ja valvomiselta. Olenkohan ihan hullu kun lähden tähän taas? Varsinkin kun enteet selvästi tuntuvat olevan minua vastaan taas.
Lokakuun eka
Jokohan pää toimisi? Alla on kahvia, kaksi aamupalaa, panadolia ja edestakainen reissu kaupunkiin pojan silmäpolin vuoksi. 5 minuutin tutkimuksen aikana lääkäriherra totesi pojalla olevan täysin toimivat ja terveet silmät, joskin pupillien koko on erilainen, vähän kuin eriparijalat (tai tissit), ja niillä pärjäillään ilman jatkokontrolleja. Äidin mielipide asiaan voi toki olla eri, mutta minä olenkin auttamaton hysteerikko jota menetyksenpelko riipii jatkuvasti. Täytyy avautua lääkärineuvolassa sitten joskus.
Huippaa armottomasti ja sektiohaavan vierusta vihloo, mutta kieltäydyn itsepäisesti uskomasta, että eilisellä treenillä yli 3kk tauon jälkeen on mitään, korostan mitään, tekemistä asian kanssa. Uskon siis syyksi ennen yhtä sänkyyn siirtyneen taaperon aiheuttaneen niskajumin. Miten on mahdollista, että jos sängyssä on viisi tyynyä, niin silti äidin tyyny on se joka viedään?
Meillä on kotipäivä ja muumista pyörii ehkä sadannen kerran samat jaksot siihen saakka, että äiti saa tehtyä aamupäivän pakolliset kuten pyykit (koira protestikusi eteisen maton), tiskit, ruuan valmistelun ja mitä näitä nyt on. Jospa tänään olisi rauhallinen päivä, ainakin äidin mieliala on helpottunut ja aurinkoinen. Olin muuten ihan oikeassa uuden päiväkodin suhteen; pojan vahtimisessa on täysi työ. Eilen toinen oli ehtinyt livahtaa käsienpesureissulla henkilökunnan taukotilaan ja syödä pullakranssin päältä sokerit ennen kuin kukaan ehti hätiin. Näen kauhukuvia karkailevasta taaperosta päivittäin.
Ei niin että itse ehtisin aina hätiin, tulihan tuo eilenkin ulkoportaat alas mahallaan ja ehtii joka päivä uittaa pikkuautot joko jugurtissa, voissa tai muroissa.
Nähtäväksi jää, kelpaako pojalle ruoka tänään. Eilisen saldo kotona oli riiskikakku ja lusikallinen makaronia ja kalkkunakastiketta. Mulla tulee muuten nämä viikottaiset ruuat korvista ulos. Aina sitä samaa; perunaa (muusina, kokonaisena tai keitossa), on lihaa, kalkkunaa ja hyvällä tuurilla sitä kalaa ja aina pasta tai riisi. Nopeaa, helppoa ja uppoaa miesväkeen hyvin, mutta plääh, äiti ei jaksaisi. Tekisi mieli erilaisia salaatteja, wokkeja ja keittoja, mutta taitaisin olla ainoa syöjä joten pysytellään sitten tuossa perunassa (olisikohan tänään lohkoperunoiden vuoro) ja lisukkeissa.
Poika muuten rakastaa aamulypsyä. "mielenvikanen, muttei pikanen, aamulypsyyy" - raikaa monesti autossa.
Huippaa armottomasti ja sektiohaavan vierusta vihloo, mutta kieltäydyn itsepäisesti uskomasta, että eilisellä treenillä yli 3kk tauon jälkeen on mitään, korostan mitään, tekemistä asian kanssa. Uskon siis syyksi ennen yhtä sänkyyn siirtyneen taaperon aiheuttaneen niskajumin. Miten on mahdollista, että jos sängyssä on viisi tyynyä, niin silti äidin tyyny on se joka viedään?
Meillä on kotipäivä ja muumista pyörii ehkä sadannen kerran samat jaksot siihen saakka, että äiti saa tehtyä aamupäivän pakolliset kuten pyykit (koira protestikusi eteisen maton), tiskit, ruuan valmistelun ja mitä näitä nyt on. Jospa tänään olisi rauhallinen päivä, ainakin äidin mieliala on helpottunut ja aurinkoinen. Olin muuten ihan oikeassa uuden päiväkodin suhteen; pojan vahtimisessa on täysi työ. Eilen toinen oli ehtinyt livahtaa käsienpesureissulla henkilökunnan taukotilaan ja syödä pullakranssin päältä sokerit ennen kuin kukaan ehti hätiin. Näen kauhukuvia karkailevasta taaperosta päivittäin.
Ei niin että itse ehtisin aina hätiin, tulihan tuo eilenkin ulkoportaat alas mahallaan ja ehtii joka päivä uittaa pikkuautot joko jugurtissa, voissa tai muroissa.
Nähtäväksi jää, kelpaako pojalle ruoka tänään. Eilisen saldo kotona oli riiskikakku ja lusikallinen makaronia ja kalkkunakastiketta. Mulla tulee muuten nämä viikottaiset ruuat korvista ulos. Aina sitä samaa; perunaa (muusina, kokonaisena tai keitossa), on lihaa, kalkkunaa ja hyvällä tuurilla sitä kalaa ja aina pasta tai riisi. Nopeaa, helppoa ja uppoaa miesväkeen hyvin, mutta plääh, äiti ei jaksaisi. Tekisi mieli erilaisia salaatteja, wokkeja ja keittoja, mutta taitaisin olla ainoa syöjä joten pysytellään sitten tuossa perunassa (olisikohan tänään lohkoperunoiden vuoro) ja lisukkeissa.
Poika muuten rakastaa aamulypsyä. "mielenvikanen, muttei pikanen, aamulypsyyy" - raikaa monesti autossa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)