Lokakuun 22.

Olen jo tälle aamua pureskellut mun kynnet, molemmista käsistä. Takana siis vähemmän kiva yö täynnä kitkua, hyssyttelyä ja kääntyilyä, ja poika heräsi sitten miehen herätyskelloon ja itkemään kun ei pääse töihin mukaan.

Äidillä oli melkoisia vaikeuksia kammeta itsensä ylös ja loihtia jonkinlainen hymyn irvikuva naamalle, väsymyksen aiheuttama kuvotus on varsin likitunkeva kumppani niinikään. Ainiin, ja poika ei ollut yhtään halailutuulella, lähinnä kitkuaminen ja kätinä tuntui asiaansopivalta (niin myös mulla, mutta kun  mies pakeni töihin).

Aamulla piti hujauttaa iso annos mangesiumia naamaan, sen verran kramppasi pohkeet viime yönä. Ja minä kun yritin säästellä tuota arvokasta purkkia siihen että palaan tankojen pariin, mutta pakko mikä pakko. Olen muuten virallisesti saavuttanut sen vaiheen raskaudessa, että anelen viikkoja kuluvaksi. En jaksaisi enää pelätä, tarkkailla, vahtia ja kiukuta.

Estääkseni mökkihöperyyden ajettiin aamulla pojan kanssa yhteensä about 40km keskustan isoon leikkipuistoon. Poika meinasi nukkua jo matkalle ja puistossa oli aivan jäätävän kylmää, ainakin äidillä, joka joutuu kohta ottamaan miehen toppihousut käyttöön. Hyppely ja juoksentely lämmikkeeksi kun on poissuljettu vaihtoehto, olenhan oman kroppani vankina oleva invalidi.

Hytistiin siellä sitten reilu puoli tuntia, äiti janoten ihmiskontaktia. Ja sainhan minä pientä small talkia. Oli ihana kävellä vanhan kotitalon kulmilla missä pari vuotta sitten asuin, kuulla autojen äänet, ihmisvilinä ja aurinkokin paistoi. Maalla ei ole leikkipuistot ihan vieressä eikä päiväkodille voi mennä kesken viikon touhuamaan. Elämän ääniä.

Kirjoittelin eilen naamakirjaan:

"Voisin tykätä kotiäitinä olosta paljon enemmän jos olisin aina näin virkeä ja hyvällä tuulella. Harmi vain kun kotiäitejä vaivaa yleensä jatkuva univelka, stressi ja kodinhoito siihen päälle. Mielestäni kotiäitiys vaatii jotain luonteenomaista, enkä koe sitä itsessäni olevan. En kestä eristyneisyyttä, väsyneenä stressinsietokykyni on nollassa, olen haaveilija enkä omaa mitään luontaista siisteystaipumusta, vaikka vuosien aikana olenkin oppinut pitämään huolta perusjutuista, mutta silti meillä on aina murusia, koirankarvaa, tiskejä pöydällä, leluja hujanhajan ja poika hilluu yökkärissä aamumuumien edessä vielä melkein kymmeneltä.

Ja tottakai jokainen voi olla kotiäiti, mutta mun stereotyyppisessa mielikuvassa liitelee sellainen essupukuinen, pullantuoksuinen äärikärsivällinen mamma jonka kotona on moitteettoman siistiä, tuoksuu tuoreet leivonnaiset ja lapset ovat siistejä ja hyväkäytöksisiä. Tosin en tiedä miksi yritän vaatia sitä itseltäni saati lapseltani, on ihan okei jos ei aina jaksa, kiukuttaa, itkettää ja silti saa kaiken toimimaan suht jouhevasti ja talossa asuu pääsääntöisesti hymyileviä ja onnellisia ihmisiä.

Nautin kyllä tästä hetkestä enemmän kuin vähään aikaan, mutta takana on tosiaan 4(!!) poikkeuksellisen hyvää yötä ja nuhainen lapsikin söi munakkaansa ja vitamiininsa hymyssäsuin ja on enemmänkin halailu ja sylittelutuulella kun kirkumis- ja tavaroidenheittelytuulella. Lyhytpinnaiselle äidille ideaalitilanne."

No, tänään oli sitten se toinen tilanne ja inhoan sitä miten lyhyt pinna minulla on väsyneenä ja pelokkaana. Pojan kiljuttua ja uhmattua ruokapöydässä, ja sen jälkeen päikkäreille mennessä sama meno vain jatkui, pääsi äidiltäkin itku ja sen jälkeen uni voitti minutkin. On tuo nyt reilun tunnin nukkunut, pääsi äiti avautumaan lukoistaan ja traumoistaan taas vähän lisää.

Alan olla henkisesti siinä paikassa, että anelen viikkoja kulumaan. Stressi vaikuttaa uniin, heräilen kääntämään kylkeä, kuulostelmaan liikkeitä, tarkistamaan pojan hengitystä, katsomaan kelloa, milloin mitäkin. Illat ovat pahimpia, ja nukkumaanmeno kun tiedän toisten nukahtavan helposti ja itse jään valvomaan pelkojeni kanssa.

Pelkään olevani huono äiti ajatusteni kanssa ja solvaan itseäni siitä, miten heikko stressinsietokyky minulla on, miten pelokas olen ja miten hirveitä ajatuksia päässäni koko ajan risteilee. Pelkään jäädä yksin kotiin, koska pelkään että jotain kamalaa tapahtuu, varsinkin jos olen kaksin pojan kanssa, entä jos saan paniikkikohtauksen ja poika joutuu sen näkemään? Entä jos pojalle käy jotain enkä kykene auttamaan yksin? Eikai kukaan normaali-ihminen ajattele noin?

Inhoan sanaa masennus, ja olen alkanut epäillä jahka olen kertaakaan ollut aidosti oma itseni vuoden 2010 jälkeen, niin kuin terveydenhoitaja viime viikolla totesi, ehkä olen vain turtunut kipuuni. Tai missä vaiheessa tämä paska sitten iski, koska olen kokenut helppoja, nautittavia ja onnellisia ajanjaksoja näihin neljään vuoteen valtavasti. Viimeisimpänä ihana parisuhde ja uusi raskaus. Nyt en vain saa siitä kiinni mitenkään, enkä uskokkaan saavani ennen kuin tämä raskaus on purettu (toki siihen päälle pelko mm. lapsivuodespykoosista, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta jne).

Minua suututtaa, olen vihainen siitä, kun en voi elää haluamaani elämää vaan tuntuu, että pelot hallitsevat sitä tällä hetkellä. Pakenen siis ihmistenilmoille ja ruikutan tänne, koska olen äärettömän yksinäinen ja seurankipeä, porukassa ei ahdista vaan olen hyväntuulinen, virkeä ja hymyilevä, enemmän oma itseni. Jätin tarkoituksella hakematta postipaketin ja tankkaamatta, onpahan syy käydä huomennakin kaupungissa.

Jatkuva oman mielentilan tarkkailu on raskasta, pelkään että tulen hulluksi enkä kestä näitä viimeisiä viikkoja ja prkl onhan se synnytyskin vielä edessä! Sitä en kestä oikein edes ajatella.

Muistan sen ihanan valon ja onnen minkä poika syntyessään toi. Mihin se on kadonnut? Missä on se energia ja hyväolo? Tuo lapsi on minulle rakkaampi kuin mikään maailmassa ja silti tuntuu, etten osaa nauttia elämästä, jokin estää. Tuo ihana poika, jota en haluaisi laskea sylistäni ja jota haluaisin suojella kaikelta pahalta. Miksi tuntuu, etten ole riittävä äiti, vaikka tiedän oikeasti sitä olevani?

En tiedä olisiko lääkitys kuitenkin paikallaan, mutta pelkään sivuvaikutuksia. Entä jos se nakkaa pääkopan entistä enemmän sekaisin? Olen lukenut karmaisevia tarinoita lääkkeidenvaihdoista ja sen jälkeisistä itsemurhista ja en todellakaan haluaisi alkaa leikkiä tuollaisilla asioilla. Toisaalta, entä jos se tuo energian takaisin, entä jos se poistaa tämän sumun ja pimeyden ja pakkoajatukset kuolemasta ja hillitsee takaumia? Entä jos se kuitenkin on se avain, jota pelkään ottaa käteeni peläten sen muuttavan minut tönköksi, hymyilemättömäksi zombiksi? Mitä muuta minätosin olen nytkään kun joudun jatkuvasti tekemään töitä sen eteen, että pidän itseni, ajatukseni ja pelkoni kasassa?

Olisi ihana olla taas minä, mulla on ikävä sitä naista, äärettömän ikävä. En halua olla tämä ruikuttava, pelokas, ahdistunut ylipainoinen sohvaperuna joksi olen muuttunut. Inhoan toistaa itseäni, mutta minkäs teet. Tämä on vaikeaa!

Kyrpii nämä 6 viikon välein olevat psykiatrsien sairaanhoitajan käynnit, nyt taitaa väliä olla enemmänkin kuin tuo 6 viikkoa. Koen keskusteluavun itselleni todella hyväksi, mutta kun sitä on niin vaikea saada! Odotan innolla mitä saan psykologin kanssa aikaan, tuosta en koe näin harvoin olevan mitään hyötyä.

Ollaan pyöritelty miehen kanssa viime päivät minun kotikonnuilleni muuttamista. Siellä olisi työmahdollisuudet paremmat, tukiverkko tiheämpi ja takuuluotettava, kiva kaupunki, mutta vaakakupissa on eksä ja pojan tapaamisten vaikeutuminen, talonmyynti ja kaikki mahdollinen mitä täällä on. Kaikki uusi ja siirtymät ovat itselleni vaikeita, oli sitten kyse iloisestakin asiasta. Olisiko se kannattavaa? Olisko siellä tarjolla samaan henkistä tukea? Tarvitsisinko sitä edes jos ympäristö olisi omaa mielenterveyttä tukeva?

Yksinäisyys on myrkkyä, ja kateus. Olen todella kateellinen miehelle, joka pääsee päivittäin töihin, saa unen helposti ja saa treenata niin halutessaan. Tämä liikkumattomuus on itselleni todella kova paikka, en olisi ikinä uskonut, että näin kova, mutta minkäs teet. Asia, joka on vuosia tuonut iloa ja onnistumista elämään, jonka varaan iso osa itsetuntoasi on rakentunut, tutut tavat, ihmiset, olemus, kaikki on viety pois. Tuntuu, että jäljellä on vain tyhjyys ja minulle vieras ihminen.

Tuo ihana mies, joka kantaisi minulle varmaan kuunkin jalkoihin jos pyytäisin. Tuntuu, että olen vain ruikuttava taakka tällä hetkellä, elän sitä hetkeä varten kun mies tulee töistä kotiin ja saan puhua jollekkin ihan arkisista asioista. Miehen lisäksi minulla on 1 sydänystävä tässä kaupungissa ja pari muuta kaveria, joita tulee nähtyä kuukauden- tai jopa puolen vuoden välein.

Itsetunto on aivan nollissa, seksi ei kiinnosta, peilikuva ahdistaa ja ällöttää. Uusia, outoja tunteita nuokin, en ole koskaan ollut tällaisen olon edessä ja sekin ärsyttää.

En ehkä aloita taas koulustressistä ja siitä, etten mitenkään valmistu jouluksi vaan hommat venyvät kevääseen tein mitä tein.

En tiedä pitäisikö itkeä vai huutaa, itkeä ei muka ole aikaa, vaikka se auttaa ja huutaminen nyt tuntuu hullunhommalta muuten vain.

Paljon on taas ajatuksia päässä, ihan liikaa. Ja minulla on liikaa aikaa miettiä niitä. Edellisessä raskaudessa fyysinen vointi oli hirveä ja sairasloma tervetullut, nyt haluaisin vain töihin hetkeksi.