Vaikka naistenpäivä oli eilen niin se meni sairastupaa pitäessä. Nyt
kuitenkin jupinaa naiseudesta ja ennen kaikkea naisvartalosta ja sen
ihanuudesta.
Olen erittäin fyysinen ihminen, kunnon rymyäminen ja hikeen saakka rehkiminen on parasta tekemistä housut jalassa tai ilman.
Olen paljon miettinyt häpeää ja mistä se tulee ja miksi jotkut eivät
pääse siitä koskaan eroon. Miksi jotkut häpeävät hymyään, rintojaan,
nilkkojaan, vatsaansa ja itseään pahimmassa tapauksessa koko elämän ajan
kokevansa aina itsensä epäkelvoksi ja riittämättömäksi maailmalle,
vaikka oikeasti ainoa jolle olet riittämätön olet sinä itse. Oman
pääkopan vankina olo on pahinta, sen minä tiedän kovimman kautta.
Sen verran vähän minulla on aikaa nyt päiväuniaikaan naputella, ruoka
hellalla ja hikiset treenikamppeet päällä etten ala sen syvällisemmin
avata lapsuuden ja muiden välivaiheiden merkitystä (vaikka niiden rooli
on niin äärettömän suuri. Puhutaanko pimpistä vai vaietaanko se häpeän
kautta piiloon ja unholaan, saatko ihailua oman itsesi vuoksi jne. jne.)
vaan hyppään suoraan ns. aikuiseen, päälle parikymppiseen naiseen,
kenties jo äiti-ihmiseen tai sitten ei. Ja totta kai omaan itseen ja
omaan tieheni.
Vaikeat teinivuodet ovat takana, samoin kolme
raskautta, kolme sektiota, valtavia painovaihteluita, liikkumista ja
ei-liikkumista. Itsestään huolen pitämistä ja sen unohtamista. Nyt
ollaan taas vahvasti siellä itsestä huoltapitämisen moodissa vauvavuoden
ollessa taputeltu ja muutenkin oma itse alkaa taas löytyä kaiken
ahdistuksen ja sen lieveilmiöiden alta.
Sitten siihen häpeään.
Miksi minun vartaloni olisi minulle häpeän ja piilottelun aihe kun se
voi olla suuri riemun, nautinnon ja ilon lähde. Ja valtavan kauneuden ja
voiman. Miten ihana on katsoa peiliin tuntematta itseään huonoksi tai
rumaksi, vaan sen sijaan voit ihaillen katsoa itseäsi sieltä täältä ja
ihailla mitä kaikkea upeaa sinussa on. Ja niiden kenties vähemmän
mieluisten kohtien kanssa todeta, että tuossa nuo nyt on, niitä voi
halutessaan muokata ja that´s it. Itseään ei ole pakko arvottaa
”vikojen” kautta, luullen, että sinä olet yhtä kuin ne. Kuitenkin jos
eletään sellaisessa realistisessa maailmassa jossa ihmisellä ei ole
varaa maksaa jatkuvasta itsensä veitsellä korjailusta (ei sillä että se
rikkinäistä itsetuntoa ja minäkuvaa korjaisi mitenkään) niin on pakko
etsiä ne keinot itsensä rakastamiseen muuta kautta, omasta sisimmästä ja
sen kehittämisestä. Siinä tapauksessa jos kuvittelee elämänsä
korjautuvan pysyvästi ja kaiken muuttuvan autuaaksi veitsen alla
ravauksen jälkeen, suosittelen terapiaa.
Miksi et vaikka heti
keksisi itsestäsi 10 kaunista kohtaa joita rakastat yli kaiken? Minua
surettaa erityisen paljon aikuiset naiset jotka olemuksellaan pyytelevät
olemassaoloaan anteeksi. ”kun minä nyt olen vähän tällainen ja huono ja
ruma ja tyhmä”. Aargh!
Miten suuri on se riemu kun minä istun
penkin päässä valmiina menemään tangon alle ja kun katson sitä kohti ja
vedän happea ennen nostoa. Sanoinkuvaamatonta Miten kauniina minä näen
itseni peilistä nostaessani, vetäessäni, hikoillessani ja
irvistellessäni. Siinä on jotain valtavan voimaannuttavaa ja kaunista.
Alkukantaista. Nautinnollisen räjähtävää ja polttavaa.
Nuoresta
saakka tytöt saavat kuulla hameidensa pituudesta ja soveliaasta
pukeutumisesta. ”miten voit laittaa noin isojen reisien kanssa noin
lyhyen hameen”. Koska mä voin. Minä rakastan niiden voimaa ja pyöreyttä
eikä niiden muhkurat paina minua tippaakaan. Aina voi katsoa muualle jos
sisintä jostain syystä korventaa. Tai ottaa rennien. Minä nautin omasta
kehostani ja elämästäni aivan liikaa peittääkseni itseni tai
hillitäkseni omaa olemustani.
Ainoa asia mikä minua tässä
vartalossa tällä hetkellä oikeasti häiritsee on se, ettei se toimi
optimaalisesti, ei hormonitoiminnan osalta, ei aineenvaihdunnan eikä
esim. liikkuvuuden osalta. Niiden eteen minä teen töitä päivittäin.
Miten kaunis minä olen ilman meikkiä ja saunan raikkaana ja rentona
nauraen. Ja myös silloin kun silmät on tummat, huulet punaiset ja hame
lyhyt.
Miten kaunis on naisvartalo kaikissa eri muodoissa ja eri
ikäisenä. Naisia voisia katsella päivät pitkät. Silikoneilla tai ilman,
laihoina tai lihavina. Ihania olentoja. Miksi minä olisin toisia naisia
vastaan kun voin ihaillen nostaa meitä kaikkia kohti parempaa
itsetuntoa ja olotilaa. Ei toisen näennäinen kauneus ole minulta pois,
tuntematta ihmistä on vaikea sanoa mitään muutenkaan. Sisäinen tila
ratkaisee.
Miten vahva ja upea naisen keho on. Miten suuri
voiman ja elämän lähde. Kehotuntemus omalla kohdallani on parantunut
jokaisen raskauden jälkeen, ja nautinto ja itsevarmuus siinä rinnalla.
Toki myös kehotuntemus muuttuu vahvaksi mitä enemmän kehoaan käyttää.
Miten suuri palautumiskyky naisen vartalolla onkaan. Miten voimakas
minä olen, mitä kaikkea minun kehoni kykenee tekemään kun sen vain
valjastaa käyttöönsä. Miten ihanaa on muutos ilman kiirettä. Ei kaikkea
ole pakko saada heti, vaikka mieli niin kovasti tahtoisikin. Pitää antaa
aikaa. Pitää antaa aikaa ajattelulle, prosessille, omille toiveilleen
ja niiden motiiveilla. Kenelle minä teen tätä ja miksi, mitä minä olen
valmis tekemään sen asian eteen ja ennen kaikkea, haluanko että se on
pysyvää. Itsensä kehittäminen on avain. Nuoruuden epävarmuuksien
hälveneminen on ihanaa ja uskon, että tie tästä sen suhteen vain kevenee
vuosi vuodelta.
Minun arpeni, muhkurani, makkarani, ja ns.
virheeni. Ei teitä tarvitse piilottaa. Kehoni ei ole täydellinen, mutta
silti se on. Ja minä rakastan ja arvostan sitä. Minä arvostan itseäni ja
tätä ihanaa kehoa.
Eikä kaikkia voi miellyttää, se on vain
hyväksyttävä, ihmisillä on omat ihanteensa. Sinun täytyy vain alkaa olla
oma ihanteesi, ei kenenkään muun. Itseään ei tarvitse IKINÄ muuttaa
toista miellyttääkseen, silloin täytyy vain vaihtaa seuraa.
Jokaisen naisen kuuluisi tutustua vartaloonsa ja sen ihmeisiin. Oppia
tuntemaan omat vahvuudet ja heikkoudet ja niiden korostamisen tai
häivyttämisen taito.
Ainiin. Tässä minun 10 kohdan listani. Tältä se näyttää:
- SIlmät
- Hiukset
- Rinnat
- Olkapäät
- Selkä
- Takapuoli
- Reidet
- Hymy
- Ryhti
- Pillu (oi kyllä, naiset, ottakaa se peili käteenne ja ihailkaa)
Hetken mietin että voinko kirjoitaa pillu, mutta miksenpä voisi. Onhan se nyt naiseuden ihanimpia ja ihmeellisempiä asioita.
Nyt jokainen tehkää oma! Eikä ole pakko julkaista jos ei halua ;) Kunhan vain löydätte jotain ihanaa, pientä tai isoa.
Hyvää naistenpäivää kaikille ihanille ja kauniille naisille näin jälkikäteen!
keskiviikko 9. maaliskuuta 2016
torstai 7. tammikuuta 2016
7.1. 2016
Äitiysloma alkaa olla lopuillaan ja univelasta huolimatta maanantaina alkaa uudenlainen arki ja ehkä ajatus alkaa taas luistaa ja aika antaa periksi kirjoittamiselle. Aloitetaan sillä lailla lyhyesti. Liekö näitä jorinoita enää kukaan edes lukee?
Olen tässä
päivän, tai oikeammin jo useampien päivien ajan seurannut tätä uuden vuoden kouhkaamista
sosiaalisessa mediassa ja livenä kironnut, miten minnekään ei mahdu ja hera on
prisman hyllyltä loppu. Avasin sitten sanaista arkkua virtuaalipäiväkirjalle ja
koska rakastan huomiota ja paasaamista niin ajattelin sitten jakaa tämän
itsekkin sosiaaliseen mediaan- se kun on niin kovin trendikästä (ja
koukuttavaa).
Ensinnäkin,
älkää käsittäkö väärin. Minä iloitsen suunnattomasti jokaisesta ihmisestä, joka
on löytänyt tiensä salille ja pyörii siellä nyt a4 kourassa hypistellen
käsipainoja. Kannustan myös kaikkia kiinnittämään omaan terveyteensä huomiota.
Siksi itsekin olen taas tällä tiellä. Tullakseni entistä paremmaksi minuksi. Miten
ihanan kliseistä. Saatan pian tuupertua glutamiinipurkkiini ja kompastua
treenikenkieni nauhoihin.
Enkä muuten ole
ensimmäistä kertaa pappia kyydissä tämän asian kanssa. Jo kaukana ovat ne
teinivuodet kun salilla tärinäkoneessa yritin sulattaa ikirasvaa takapuolestani
tajuamatta miten ihana takapuoli se onkaan. Siellä samalla salilla veivasin
koneessa vinoja vatsalihaksia hauisten voimalla ja hikipyyhkeellä vienosti
pyyhin uurastukseni jäljet reidenloitunnuslaitteesta. Se oli alku tälle
hommalle.
Siitä on tultu pitkä matka. On juostu, juosten kustu ja siihen päälle
polvet ruvella rullaluisteltu ja nenä klooria täynnä juoruttu porealtaassa.
Mahtuu joukkoon ryhmäliikuntaa, kotijumppaa, kahvakuulaa ja zumbaakin. Edelleen
kuitenkin muistan sen riemun ja voiman tunteen kun kotikaupungin salilla
teininä penkkasin 40-kiloa poikien kanssa. Siitä kai se kipinä jäi. Hävisi
hetkittäin kaikkien laihuusihanteiden, seurusteluiden ja jatkuvan raskaanaolon
jalkoihin, mutta sieltä se tuli esiin. ”hitto, tässä mä oon hyvä, mä rakastan
tätä,tätä haluan saada lisää”. Ihana addiktioni.
Välillä on
menty turhan kovaa. Ollaan oltu hukassa ja kokeiltu kaikenmaailman typeryyksiä
karppaamisesta pussikeittoon ja superdieettiin. Vain sen takia, että olin
epävarma ja halusin sopia johonkin muottiin tajuamatta, että olen hiton hyvä
näin. ”että paskat tuosta ja minähän haluan tehdä näin, pitäkää tunkkinne ja
syömishäiriöpropakandanne”.
Jos sitten
asiaan.
Olen
todistanut sellaisia aivopierudieettilupauksia sosiaalisessa mediassa nyt tässä
pari viikkoa enkä vain kestä mitä ihmiset tekevät itselleen. Aiempaan viitaten.
Minä tiedän mistä puhun. Kaiken sen sekoilun seurauksena olen saanut itselleni
heikon hiilihydraatin sietokyvyn, hidastuneen aineenvaihdunnan ja muuta
mukavaa. On ollut uniongelmia, ahmintahäiriötä, jojoilua kahdenkymmenen kilon
haarukassa edes sun takaisin.
Sitten tein
fiksun päätöksen. Sellaisen jonka jokaisen huonoitsetuntoisen ja ruuan kanssa
kamppailevan pitäisi tehdä. Palkkasin vähillä pennosillani itselleni
valmentajan. Opiskelin ja luin. Erehdyin ja tein uudestaan. Löysin vertaistukea.
Parasta oli kuitenkin se, että lakkasin laskemasta miten vähällä tulla toimeen
jotta olen sen ja sen kokoinen. Minä opettelin syömään. Aina olen sitä tehnyt.
Vuosikausia väärin. Sitten tutustuin itseeni, siihen mikä on minun oma
ihanteeni. Miltä minä haluan näyttää, millaiselta haluan oloni tuntuvan ja mitä
toimenpiteitä se vaatii. Tutustuin siis itseeni. Lakkasin inhoamasta. Tutustuin
aineenvaihduntaani (kuin talviunta nukkuvalla karhulla) ja opetin sen sietämään
korkeita määriä hiilihydraatteja (voi sitä suklaan ja jäätelön orgiaa) syömällä
pastaa, riisiä ja leipää.
Montako
viikkoa jaksat rahka+kahvi, pakastevihannes+muna ja sosekeitto+raejuusto
kombinaatiolla. Sitähän minäkin. Hyi olkoon. Rikot itsesi ja teet elämästäsi turhan vaikeaa ja
sitten kuvittelet olevasi huono kun ”repsahdat” eikä ole ”selkärankaa ja
itsekuria”. Täytyy varmaan kiivetä tuonne vaaran päälle megafonin kanssa.
Ainakin ilvekset ja mökkien mummot saisivat kuulla sanottavani. Onneksi on
SOME! Siellä kaikki on saatavilla tissikuvista pussikeittoon ja kuka tahansa
voi sanoa mitä vain haluaa.
ÄLÄ siis tee
turhaa hallaa hormonitoiminnallesi, lihasmassallesi, seksielämällesi,
vireystilallesi ja aivoillesi ja itke vuoden päästä kun olet lihonut takaisin +
10kg.
Tähän
vuodenaikaan tahkotaan rahaa. On konseptia ja reseptiä ja elämäntapavalmennusta.
Tämä on toki erittäin erittäin hyvä asia, kunhan se tehdään fiksusti.
Tekisi taas
mieli karjua, että syökää! Muutakin kuin mehukeittoa ja parsakaalia. Olkaa
vaikka täysin liikkumatta jos ei vain kiinnosta, mutta älkää jättäkö syömättä.
Joka ikinen kerta kun ihminen laihduttaa ja laihtuu niin AINA se vaikuttaa
aineenvaihduntaa hidastavasti ja suurien määrien ollessa kyseessä se kajoaa
myös lihasmassaan, varsinkin jos voimaharjoittelua ei ole mukana. Tämä on fakta
jonka voi tarkistaa ihan mistä vain. Ihan samalla lailla kun senkin, että
lihaskasvu vaatii AINA plussakaloreita eli siis PAINONNOUSUA, hui kauhistus
sentään. Kohta kaikki on lihavia eikä kukaan halua panna niitä. Näinpä.
Tuloksena on
sitten vetelä ja heikko ihminen, joka on henkisesti sitten siinä jamassa ettei
usko enää mihinkään, mutta laittaa aina vain kovempia panoksia peliin. Vähemmän
kaloreita, enemmän pururatalenkkejä ja huonoja valintoja.
Minä toki
kirjoitan tätä omista lähtökohdistani mikä alkaa aina rakkaudesta rautaan,
voimaan ja lihaksikkaaseen fysiikkaan. En suosittele tällaista painonottoa ja
läskibulkkia, mutta tämä on ollut tietoista ja tarkoituksenmukaista.
Suurimmaksi osaksi ainakin, kröhöm, koska kenelle minä nyt itsepäisyydessäni
myöntäisin, että lähti vähän lapasesta. Hups!
Minä en
vieläkään tiedä tapahtuuko kevään aikana mitään, vai vieläkö ollaan tukossa ja
lukossa. Kuukauden päästä olen jo
viisaampi.
Minä
suunnittelin oman dieettini. Mukaillen itselleni jo aiemmin ammattilaisen
räätälöimää ruokavaliota, mutta vielä enemmän omien mieltymysteni mukaan. Ja
minä tiedän omalta kohdaltani mitä pitäisi alkaa tapahtua. Jos ei tapahdu,
sitten muutetaan suuntaa. Vaihtoehtoja toki on, mutta se ei ole kaloreiden
alaskiskominen oman terveyden uhalla. Eihän dieettaaminen aina ole hauskaa,
mutta alkuun sen ei pitäisi tuntua juuri miltään. Ei väsytä, ei palele, treenitehot
ei kärsi huomattavasti ja sitä rataa.
Minä en tee
ruokavalioita muille. Minä en ole ammattilainen. Suosittelen kuitenkin jokaista
joka haluaa pysyviä tuloksia ja muuttaa elämänsä suuntaa ottamaan yhteyttä
ammattilaiseen ja opettelemaan asiat juurta jaksain ja pala kerrallaan. Etsikää
itsellenne sopiva tapa, laji ja valmentaja.
Ja syökää ihmiset niitä
hiilihydraatteja, sillä niillä sitä pitkillä dieeteillä nimittäin pelataan. Tunnista
omat heikkoutesi. Onko se uni/stressinhallinta/liian huono syöminen/
kehonhuolto, mitä näitä nyt on. Silloin kun ihminen tiedostaa asian, niin se
voi myös muuttaa sen haluamaansa suuntaan.
Minä olen tehnyt
tätä niin vähän aikaa etten tiedä vielä oikeasti yhtään mitään, mutta palo on
kova. Minä olen kuin muovailuvahaa. Innostuttaa, kun miettii mikä on tilanne
vuoden päästä tai kahden! Olen onnistunut löytämään paljon hyviä juttuja.
Tiedän omat vahvat lihasryhmäni, olen onnistunut hermottamaan niitä huonompia,
vetämään hyviä treenejä, tiedän palautumisaikana salilla ja levossa ja tiedän
millä lihaksilla voin runtata rumasti ja mikä vaatii höyhenen kevyttä otetta.
Maailma on
täynnä pikkusieluisia ihmisiä, jotka nauttivat toisten satuttamisesta, mutta
se, että oppisi näkemään oman arvonsa ja kauneutensa ja löytämään todellisen
itsevarmuuden on asia, jonka toivon lasteni ja eritoten tyttäreni löytävän. Se
on osa minun tehtävääni. Luoda varmuutta, ei latistaa.
Kohtaan
välillä epäilyksiä. ”Ei noin voi tehdä, ei noin voi laihtua, ja taas sinä menet
salille”. Onko se tahatonta vai tahallista, sitä en tiedä, mutta sen minä tiedän
, että niin voi tehdä ja kaikki jauhanta kasvattaa vain halua tehdä kovemmin. Minua ette
prkl polje!
Joidenkin
mielestä minä olen aina paska, teen niin tai näin. Ihmisen kuuluu tehdä sitä
mitä kohtaan sillä on intohimo, muulla ei ole väliä. Sun palo, sun halu, sun
usko, sun unelma ja tulevaisuus. Minä en koe olevani kova ihminen, vaan olen
äärimmäisen joustava ja sitkeä. Aika rouhee muija jos tällainen sanavalinta
sallitaan. Ja koska saan tytötellä itseäni niin melko hieno tyttö!
Juuri tänään
kuulin, että eikö pitäisi aloittaa vähän tiukemmin, että saisi niitä tuloksia.
Voi että. Kun ei aina jaksaisi selittää. Kun niitä tuloksia tulee kun vain
luottaa prosessiin ja tekee ne valitsemansa asiat päivät perätysten, siinä muun
elämän ohessa. Ylipäätään minun mielenmaisemaan ei mahdu ajatus siitä, että jos
voi valita paljon syömisen ja vähän syömisen ja ”nytsitäitsekuriamatafakataiootsontakasa”-
väliltä, niin joku valitsee jälkimmäisen vaihtoehdon. Tässä ei ole kyse
itsekurista, vaan itsetuntemuksesta. Ei näännyttämisestä, vaan ravitsemisesta.
Ei dieetistä, vaan välivaiheesta.
Ylipainoon
tottuneelle ”lihominen” ja syöminen eivät ole olleet ongelma, joskin tässä
vaiheessa ei olo ole enää ihan oma ja hengästyttää enemmän (ja haluan mahtua
vaatteisiini). Ylipainoiselle ihmiselle maailma näyttäytyy hyvin eri tavalla
kuin hoikalle, niin se vain on. Joillekin sinä olet näkymätön, joillekin
iljetys, joillekin pakkomielle ja joillekin naurunaihe. Mutta jos sinä olet
itsellesi arvokas, rakas ja ihana, niin ollaan oikealla tiellä. Kun kaikki
asiat tehdään sinua itseäsi varten.
Mahtuuhan tänne maailmaan meitä
monenlaisia, aivan yhtä tasa-arvoisia (yep) ihmisiä tallaamaan.
Matkan
varrella on ollut valtavasti kompastuskiviä, surua ja ahdistusta. Niiden kanssa
minä taistelen arjen rinnalla päivittäin jossain muodossa. Minä en ole voinut
valita kaikkia taistelujani, mutta minä voin valita selviytymisen ja tämän
tien. Minä olen tehnyt paljon töitä päästäkseni tähän tilaan. Minä olen
päästänyt irti ihmisistä, tehnyt syvemmän matkan itseeni kuin koskaan olisin
voinut kuvitella.
Pienten
lasten äitinä ei ole helppoa koittaa psyykata itseään puolen vuoden
kurinalaiselle jaksolle. En voi olla varma vieläkään että se onnistuu, kaikesta
hokemastani huolimatta. Mutta minä teen parhaani.
Ja tämä
harrastus, tämä intohimo rautaan on tuonut minua tähän pisteeseen. Ihan sieltä
ensimmäisistä onnistumisen tunteista lähtien. Minä rakastan hikeä ja poltetta
ja tekemisen meininkiä.
Kuten tästä
kaikesta paasauksesta näkee, se ei ole vain selän muotoa, pakaran kaarta tai
pumppia. Tämä on ennen kaikkea henkinen juttu, joka on tuonut niin paljon hyvää
tullessaan että sanat eivät riitä. Itseluottamusta, lohtua, ystäviä, euforiaa.
Minä en odota, että kaikki ymmärtäisivät mistä minä puhun, mutta niitäkin tähän
joukkoon mahtuu ja se on sanoinkuvaamattoman ihanaa.
Se mikä jostakin
on itsekästä on minulle itsetuntemusta ja hyvinvointia. Minä olen jo pitkään
opetellut pois ajattelumallista missä minä olen huono, epäkelpo ja surkea. Sitä
minä en ole. Minussa on hehkua ja voimaa ja kykyä vaikka mihin!
Minulla on
heikot ranteet, silvotut vatsalihakset, jännitysniska ja kiero selkä. Mutta
minä en ole yhtä kuin ne. Minulla on trauma, paniikkihäiriö ja pelkotiloja,
mutta minä en ole yhtä kuin ne.
Ja tässä se
tulee taas. Minä en ole pelkkä äiti. Minä olen minä johon ihmeellisellä tavalla
kietoutuu mennyt ja nykyinen, ja tuleva. Erilaiset roolit sikinsokin läjässä
aina tietämättä oikeaa suuntaa. Siinä kai se hauskuus piilee.
Minä pystyn
tähän. En ehkä joka päivä 110% tavoitteideni mukaan, mutta se on vain elämää.
Tämä on minua varten. Meitä varten. Meidän perhettä varten. Niin kauan kun
ihminen on totaalisen rikki, koko elämä tuntuu sekasotkulta. Minä laitan tähän
nyt paljon energiaa ja toivoa. Minä pystyn tähän, siihen on uskottava ja
luotettava.
Minusta ei
ole juuri kirjoittamaan kepeistä aiheista, saati lyhyesti. Minä ammennan lähteeni
elämän kipukohdista ja syvistä vesistä. Hattara ei ole minua varten. En silti
koe itseäni synkäksi ihmiseksi. Olen vahvasti tunteva, erityisherkkä ja
ristiriitoja täynnä. Ja ylipainoinen vielä juhannuksenakin , mutta rakastan
silti kehoani yli kaiken! Ja menen bikineissä lasteni kanssa uimaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)