Huomenta syyskuun vika

Oi että miten hyvin sitä nukkuikaan viime yönä. On se niin harvinaista herkkua, että ei melkein arvaa huudella sitä ääneen, mutta koska tiedän, ettei niitä kovin montaa ole putkeen niin nautitaan nyt sitten tästä olotilasta. Millainenhan supernainen sitä olisi jos nukkuisi joka yö hyvin? Taaperokin pysyi omassa sängyssään melkein herätyskelloon saakka, oli tilava nukkua. Ainoa mikä haittasi unta oli miehen rohina, iskiaskivut olin selättänyt onneksi tujulla annostuksella särkylääkettä etukäteen ja peittomytyllä polvien välissä. Mies uumoili illalla juuri ennen sammumistaan mahataudin mahdollisuudella (ei taas).

Koska ihminen ei ole koskaan tyytyväinen, niin toivoisin myös olevani hieman aamuvirkumpi tai edes kaukaa viisaampi. Uni on mulle ykkönen (ainakin 8h) ja aamupala on heti toisena tärkeysjärjestyksessä (tuoppi vettä, munia ja ruisleipää, kahvi jos on horros) mitä tulee siihen, että päivistä tulee hyviä ja toimivia. Joten, seitsemän jälkeen kun kömmit alakertaan, etsit kaikille samalla vaatteita, ruokit koiraa, päästät kissaa ulos, etsit omia hukassa olevia salikamppeita ja samalla rikot munia kuppiin ja paahdat leipää niin sitä saattaa tulla hieman kiire ja kireys ääneen. Taapero ilmeisesti kuuli kiireen mun äänessä kun karjaisi haalarinsa sisältä HIMPUTTI melkoisella äänenpainolla ennen ovelle siirtymistä.

Täytynee varmaan kieltää muumit, Niisku kun on niin kova kiroilemaan että tarttuu perheen pienemmillekkin. Ja kyllä, syytän Niiskua, koska kun meillä äiti päästelee ärräpäitä niin himputtia harvemmin kuulee, voin kertoa, että ihan muut voimasanat on silloin käytössä.

Jos osaisi herätä kuudelta, tai edes puoli 7 niin sitä kuumaa kahvia ei olisi ihan pakko juoda seisaallaan pöytää siivotessa tai unohtaa pukea lapselle hanskoja jne. jne. Aina jotain.

En pysty käsittämään miten olen joskus lukioaikana voinut mennä kahdelta nukkumaan, kahdeksaksi kouluun ja eväänä ananaspurkki ja repullinen kirjoja. Ei taivas. Onko tämä sitä mummoutumista kun tarvitaan sitä syvää unta, ravitsevaa, kaavoihin kangistunutta aamupalaa, jotta vatsa toimii, pää toimii ja ihminen pysyy toimintakykyisenä iltaan saakka ilman suurempia romahduksia ja raivareita?

Tälle aamua tein yhden suurimmista kompromisseista mitä raskaanaoleva voi tehdä; skippasin vessan. Oli aika tuskallista puuskuttaa koululle jalat ristissä, mutta kaikkea ei voi saada. Ja kuten olen ehkä aiemmin maininnut, niin koulussa saan sentään asioida vessassa yksin, ja pönttökin vetää.

Syyskuinen sunnuntai

Huh ko huippaa ja öklöttää.

Onkohan toi jokaviikonloppunen maalihuurujen haistelu ihan raskaanaolevan hommaa? Pari tuntia vierähti hioen ja maalaten ja voi kuvotus mikä lemu tosta huonekalumaalista lähtee! Ja veikkaan että saan vetää ainakin 3 kerrosta ennenko lopputulos yhtään miellyttää. Ois ollu kivempi hakea ikeasta uudet kokonaan, mutta mies kieltäyty ajamasta 250 kilsaa edes takaisin ja antamaan pankkikorttia.

Ja nyt ois laatatkin yläkerran vessaan, vieläkö saadaan kaikkia hommat tulille niin avot!

Koira oli siirtänyt meidän poissaollessa jääkaapin, koska kissanruokakuppi kippasi sen taakse. Kissan hyljeksimät raksut passaa ainakin jollekkin, herralle kun on nyt ostettu uutta ruokaa jonka ois paree kelvata.

Ja kohta äidin kultapoika tulee kotia. Piti oikein riehaantua ja ostella vähän autoja ja eläimiä toiselle.

 On tässä taas tullut viikonloppu mietittyä riittävän hyvää vanhemmuutta, omaa jaksamista ja tuota mielen arpiverkostoa mikä haittaa aina aika ajoin (iltaisin ja öisin) omaa jaksamista ja koettelee mielenterveyttä niin että dingdong ja kilinkolin vain.

Ois muuten kiva saada vierahia useammin.

Syssyä

Olipas jokseenkin ahdasta nukkua, ja kuuma. Mies toisella puolella ja poikittain nukkuva taapero toisella. Löysin itseni aika monesti puolivälistä sänkyä koska heräsin jokaiseen kyljenkääntöön ja siihen, että joku potki mua naamaan (poika, ei mies). Riittäisiköhän kaksimetrinen sänky? Mihis väliin minä ahdan sitten tämän tulevan yksilön?

Päivä starttaa kirjastossa, jossa ainakin vielä on hiljaista. Täälläkin on muuten kuuma, tai sit se oon vaan minä. Siis se jollon kuuma, ei se joka sitä on. Hillun täällä hikipäässä toppi päällä koska henki ei meinaa kulkea ja latkin vettä kuin kameli. Eilispäivä män harakoille, mutta jos JOS tänään jtn pientä edistystä saataisiin taas aikaan niin saisin kokea edes jonkinmoisen pienen onnistumisentunteen.

Kivut on muuten hellittäneet melkoisesti, joko loppujenkin vatsalihasten kadottua selkäpuolelle tai sitten tukivyön ansiosta ja haaveilen sali-ilman haistelusta. Osaisikohan sitä ottaa iisisti? Jos ei edes katsoisi kyykkyrekkeihin, penkkeihin tai muihin oikeisiin paikkoihin vaan ottais käteen vaikka pinkin kahvakuulan ja muutamia kevyitä painoja ja heiluisi niiden kanssa. Tämä on vielä suunnittelun asteella, mutta saatan villiintyä jos löydän muka jostain housut jotka menee päälle. Gazoz ei taida valmistaa xxl- kokoisia treenipökiä?

Tiedostan yhä enemmän näyttäväni muumilta. Eräs kylän mies tuli eilen prismassa utelemaan että "oletpas sinä ronskissa kunnossa, koska se syntyy, onko se tyttö ja millonkas häitä tanssitaan ja älä vain päästä miestäsi sekaantumaan kehenkään ulkomaalaiseen"?? Keskustelu jatkui kalatiskillä missä mies selosti mulkunmittaisista kaloista. Onhan se kiva, että on sosiaalisia ihmisiä ja kyläläisiä kiinnostaa nuorten asiat ja kuulumiset, mutta käytöstavatkin olisi toki suotavia. Ja se, että joku tulisi joskus jollekkin miehelle sanomaan perunalaarin edessä, että oletpas lihonut. Ja sitten perään varoitellaan, että mun pitäisi pitää varani ettei ukko karkaa muiden matkaan ( olisinpa melkoisen herrasmiehen valinnut joka jättäisi raskaanaolevan kihlattunsa kuin nallin kalliolle, ja tiedän tiedän, näitäkin toki on). Niinpä, tyydyin valitsemaan vain perunoita ja hymistelemään kuin idiootti. Nainen ja naisen vartalo on edelleen julkista riistaa jota tuntuu kellä tahansa (miehellä) olevan oikeus tulla kommentoimaan, paitsi yöelämässä ja kadulla niin myös kaupassa. Milloin ollaan liian lihaksikkaita ja näytetään mieheltä, sitten kuihdutetaan ja sitten taas ollaan julmetun kokoisia. Argh. Oisko mun kokoluokkani ihan mun itsevalitsemaani?

Oikeesti tää herra on kuitenkin tosi mukava ja aluksi päätin etten avaudu aiheesta, mutta koska välttelen tota esseetä niin miksipä sitten ei. Oma systeemi saa ainakin helpotusta.

Mutta! Ainakin ollaan siinä vaiheessa raskautta, että se hoksataan nimenomaan siksi, eikä vain massiiviseksi paisumiseksi, se paisuminen on vain tämän olotilan sivutuote jonka hävittäminen ei toki koskaan ole ollut mikään pala kakkua (hahhaa, kakkua!), mutta aikanaan sekin on aina onnistunut. Lapsi ei muuten pidä yhtään siitä, että ahdoin jalkaani liian kireät tuulihousut ja pidän niitä kuin hoppari ja litistän toisen vyötärönauhan alle.

On tämä elämä ristiriitaista. Sitä on niin onnellinen, että vain itkeä tihrustaa eikä osaa olla kun kaikki on niin ällöihanaa, mutta sitten sitä on taas niin peloissaan, että ei tiedä hajoaako mieli ja miten tästä selvitään ja entä jos en jaksa ja ja ja APUA. Miksei mun mieliala voisi olla vain tyyni zen ja trallallaa. Miksi pelottelen itseäni, miksi en osaa elää hetkessä ja miksi teen omasta elämästäni tarpeettoman vaikeaa miettimällä liikaa? Tämä vie yöunet, aiheuttaa uupumusta ja ahdistusta ja se taas vie viimeisetkin unet ja noidankehä on valmis ja sieltä irrottautuminen on kamalaa.

Niin. Ehkä taas ottaisin tuon muistitikun, tutkimukset auki ja alkaisin naputtaa muutakin kuin tätä. Toki akateeminen teksti on mun suuri rakkaus (hyi olkoon) ja saan suurta tyydytystä hakatessani näppäimistöä ja analysoidessani miksi kaikki menee mönkään ja mitä pitäisi tehdä ja onhan tää kivaa ja ihanaa ja tyydyttävää ja äh, en koskaan valmistu! Saisko taipua aamu-unille tohon kirjaston penkille?

Huomenia vain kaikille Onkohan muiden päässä tällainen pyörremyrsky heti aamusta?

Syyskuun joku keskiviikko

Koululla, kahviossa, koska ajatus koko päivän ylettömästä yksinäisyydestä ja "opiskelurauhasta" tuntui musertavalta. Olisi eilen kannattanut ottaa ne päiväunet, eikä skipata niitä kahvin voimalla. Yliväsymys aiheutti lähes koko yön valvomisen jonka aiheuttamaa lamaannusta siirrän jälleen, tittidii, kahvilla!

Siinä vaiheessa, kun poika könyää viereen, etkä ole nukkunut silmäystäkään alkaa ahdistaa entistä enemmän. Sit mua potkittiin loppuyö naamaan jahka sammuin.

Ajattelin siinä vanhan talon rahinoita ja natinoita kuunnellessani ja miesten kuorsatessa (paitsi että olin julmetun kateellinen niille), että mun mielenrauhaa lisäisi huomattavasti haukkuvien koirien lisäksi vielä toimiva lukko, tai edes salpa, ulko-ovessa. Kaupunkilaistyttöä meinaa aina öisin jänskättää kun tulee pimeä aika ja tietää ulko-oven olevan melko vapaasti käytettävissä ties keille kulkijoille. (joojoo, ei meilläpäin liiku kukaan, oon kuullu sen jo). Mut ajatuksen tasolla saattaisi hysteerikkoa helpottaa.

Siispä haen edes näennäistä ihmiskontaktia jotten vallan vaivu synkkyyteen. Ja onhan niitä kun oikein etsii! Päiväkodissa sain vaihtaa pari sanaa, kaupan kassalla aamupalaleikkeleitä ja rahkoja hakiessa taas muutaman, opettajaa etsiessä (on muuten hesassa, saahan sitä etsiä) ja sit vielä kahvia hakiessa. Niin et kuulkas, ei tässä pääse edes pahasti syrjäytymään kun saa tuntea itsensä sosiaaliseksi, vaikuttavaksi yksilöksi monta kertaa eikä kello ole edes kymmentä. Tunnen itseni oikein ihmiseksi istuessani kahvion nurkassa ihmettelemässä miten nuorilta ja ujoilta kaikki näyttävät. Vielä ko löytäisi pistorasiapaikan niin tää hupi saattaisi jatkua jopa puolille päiville saakka.

Ahdistuin eilen mm. seuraavasta. Miten ikinä pääsen mihinkään itseäni kiinnostavaan ammattiin mujuessani koko ajan tässä opintojen ja mammalomien välitilassa. Paitsi että työpaikat ovat kiven alla, niin koko ajan valmistuu nuoria, tehokkaita, sosiaalisia ja osaavia ihmisiä ja mä annan junan ns. kulkea ohi tässä kahviossa istuessani ja välitilassa haahuillessani. Onneksi yrittäjyys on tuntunut jo pitkään oikein mainiolta, joskin arvaamattomalta ja epävarmalta vaihtoehdolta. Sen mahdollistaminen taas vaatisi lisää opiskelua, työkokemusta ja rahaa eli taas muutaman vuoden odottelua ja toivon mukaan edes joidenkin hanttihommien tekemistä unelmiensa mahdollistamiseksi ennen eläkeikää.

Tää koulun kahvi on muuten aivan yhtä pahaa ko huoltoasemienkin.

Entten tentten mitä sitä tekisi. Ehkä mennään mukavuusalueella, koska väsy ja aivosumu ja kiukku, talousmatematiikan tiedän kokemuksesta olevan liikaa, onhan se ollut sitä jo viimeiset 4 vuotta.

Täällä on muuten kamalan paljon sellaisia pienen pieniä ihmisheiveröitä joita kohtaan alan tuntea äidillistä hellyyttä niiden hiipparoidessa epävarmoina ympäriinsä, tiukasta kenkiinsä tuijottaen. Ehkä pitäisi läpsiä itseäni, ennen kun alan nyyhkiä maailman kurjuttaa ja epäreiluutta. Varsinkin kun itse täällä ulisen yksinäisyyttäni ja univelkaani.

Ainakin päiväkodissa äidille jäi hyvä mieli pojan ilmottaessa Eemelin olevan pojan kaveri (jospa poika ei hirveästi painisi ja purisi kaveriaan). Kunpa mun pojasta kasvaisi reilu, rehti ja rohkea yksilö jota tää maailma ei polkisi jalkoihinsa.

Mentiinpä taas sivuraiteille. Mut minkäs teet ko ulisuttaa (milloinpa muka ei)

Hienoa keskiviikkoa vaan kaikille. Jos illalla leipoisi, unohdin nimittäin mun kuumat kummut autoon ja SOKERIHIMO!

Syyskuulta

Miten huima vaikutus voi kahdella valtavalla kahvikiululla olla ihmisen ajatteluun ja tehokkuuteen! Ainiin, ja yksinäinen, kotoa käsin opiskelu aiheeseen joka ei voisi vähempää kiinnostaa on edelleen sieltä ja syvältä. On aika vaikeaa hokea itselleen ties mitä tekopirteitä motivaatiolauseita kun tekisi mieli laittaa tulet uuniin ja nakata koko roska sinne. Se, että tämä on vain pakollinen pakko, ennen kuin hamassa tulevaisuudessa ehkä pääsen tekemään sitä mitä oikeasti janoan ja haluan, ei aina helpota kun ajattelu on yhtä puuroa, pallo on hukassa, ei osaa, ei jaksa, ei kiinnosta ja tekisi edelleen mieli etsiä eropaperit ja allekirjoittaa ne. Mutta se olisi TYPERÄÄ, olen ma kuullut sanottavan aivan liian monta kertaa, täytyyhän ihmisillä nyt olla kunnollinen ammatti ennen kuin kannattaa haihatella ja unelmoida mistään muusta.

Mut ehkä tää päivä taas tästä, mullon taustalla L-koodi maraton, aion koukuttaa itseni kahviin ja välissä pidän ruokaTUNNIN (mullon tulossa kalkkunawokkia ´n it´s gonna b spicy!). Ja yhtenä pienenä valituksen aiheena voin todeta täältä verkkarilandiasta, lihomisen ja särkyjen ihmeellisestä maailmasta, että ois aika kiva saada oma kroppa takaisin, pukea se, ja viedä se tanssimaan johonkin hämyiseen baariin koko yöksi, rojahtaa humalassa sänkyyn, kääntää kylkeä ilman tuskaista ähinää. Ja rapulasta toivuttua, viedä kroppa oikein kunnolla äärirajoille ja kärsiä siitä seuraavana päivänä kävelykyvyttömyytenä johon voisin onnellisena vetää vähä mankkua, heraa ja viherjauheita.

Kappas, miten tästäkin tuli tällainen painajainen/märkä päiväuni - kuvaelma, vaikka mun piti vain kehua pikaisesti ostamaani luomukahvia ja jatkaa sen jälkeen matkailustrategioiden ja tilastojen ihmeellisessä maailmassa. Oh well. Mut L-koodi on edelleen ihan rockrock.

Ehkä meen vaan tyhjään pyykkikoneen, lataan sen uudelleen ja nuuhkuttelen puhdasta pyykkiä (huuhteluaine ♥), minkä jälkeen huomaan kellon olevan kaksi ja on aika hakea tuo elämäni rakkaus kotiin ja koska se on mun päiväni kohokohta ja tuottoisuuteni on ollut taas jtn aivan n-a-u-r-e-t-t-a-v-a-a läpi päivän, lupaan petrata heti huomenna ja ryhdistäytyä (as if).

Ensi kuusta teen kuitenkin yhden muutoksen ja saan sillä selätettyä edes osan paskamutsifiiliksistä, kultapoika viettää nimittäin päiväkodissa enää 10pv/kk ja muut ajat saa olla äidin kanssa kotona. Koska lets face it, mä en kestä ajatusta, että missaan yhtään enempää aikaa kaikelle turhalle, koska voin yhtä hyvin olla tämä sama tuottamaton yksilö ja samalla seurata tuon yhden ihanan kasvua sen sijaan, että kituutan muka täyttä viikkoa ja iltaisin ruoskin itseäni siitä, etten ole saanut mtn aikaan ja prkl taas joku muu on saanut olla mun lapsen kanssa kaiken sen kivan hereilläoloajan.

Nih.

Mä luon uraa sit joskus, vanhana. Koska nyt oon muka niin nuori ja energinen ja jaksava, vaikka oikeesti mua väsyttää aina, mullon tyrä, tukivyö ja oon lihonu niin paljon, etten edes kehtaisi mennä salille, vaikka pystyisin.

Mut mä toivon (ja salaa tiedänkin), et oon aika hyvä äiti (vaikka joku nimeltä mainitsematon muuta väittääkin) ja handlaan tän homman vähintään 9- arvosesti.
Miksi kaikkea pitää suorittaa ja arvottaa? Ei hemmetti.

Mut nyt meen. Tuottamaan.

Joko kohta on joulu?

Mokasin pojan aamupukeutumisen. Auton päällä oli 15 senttiä lunta ja meidän pihassa pakkasta joten eikun vaan talvikengät, pipot ja toppahaalarit päälle ja menoksi. Päiväkodille liukastellessa lämpenee ja siellä on ihan vesikeli. Fail. Lapsi kyllä oli riemuissaan kamppeista.

Onpa muuten ensimmäinen kerta kun näen tuossa meidän kylätiellä ihmisten ajavan rajoitusten mukaan. Kesärenkaat alla tekevät elämästä hiukan jännittävämmän ja tuovat aamutoimiin ihan eri tunnelman. Perille kuitenkin päästiin ja sain vielä viimeisen parkkipaikan kirjaston oven edestä joten pääsin lähes kuivana tänne hikoilemaan.

Oli muuten jotenkin tosi kiva herätä kun oli maa valkosena (ja se, että mies putsasi autot valmiiksi).

Mulla on soinut Joulumaa päässä koko aamun ja siinä kun ukko haaveili metille siirtymisestä niin oisin voinut laittaa villasukat jalkaan, keittää ison motin jotain inkivääriteetä ja rojahtaa kissan kanssa sohvalle katsomaan Frasieria punaisen viltin alle ja laittaa kynttilöitä palamaan. Oisko siinä huomisen suunnitelma jos tänään oon tositositosi ahkera?
 

Syyskuun 29.

Kiitos iskiaksen joka valvotti minua viime yönä, on päivä ollut jokseenkin tehoton. Kävin toki mutkan pikkukaupungissa neuvolan puolella ja Kelalla (mikä oli ihan hevonpeessä mut jonoa ei ollunna) ja sen jälkeen olen röhjöttänyt koneella haaveillen jostain iisistä enkunkurssista jottei tarvis uudistenttiä saksaa.

Laitoin myös maalaten tokan kerroksen kirjahyllyyn ja kamalalta se näyttää edelleen; ei ehkä ollut hyvä idea maalata sitä eilen kiireessä ja pimeässä mut tulipahan tehtyä.

Lähtisi hakemaan kultapojan kotiin ja sen jälkeen lohi uuniin ja muusi tulille ennen illan aktiviteetteja aka kaveriperheilyä.

Ois muuten ihana pitää illalliskutsuja jos ois enempi rahnaa, oikein silleen pitkän kaavan mukaan ja muutakin ko makaroonilaatikkoa ja vispipuurua.

Aamusivut

Sanotaan, että aamuisin olisi hyvä kirjottaa kolme sivua tekstiä, juuri sitä, mitä mielen päällä on, sitä niin sanottua ajatuksen virtaa ja mieluiten käsin.

Koska minulla on pää täynnä aina aamuisin (ja iltaisin), en osaa olla hiljaa itsekseni ja minulla on maailman kamalin käsiala niin siksi tämä blogi. Tämä ei ole ensimmäinen blogini, mutta ehkä juuri tähän elämänvaiheeseen ja pään tukkoisuuteen sopiva ajatusten purkupaikka ja oksennusallas. Aiheita varmasti riittää paljon, tai niin ainakin luulen, mutta silti tiedän, että suurin osa tästä ajatusvirrasta tulee käsittelemään lapsiperhearkea, opiskelua, treenamista tai sen puutetta, ahdistusta, masennusta, elämän suuria kysymyksiä ja ilon hetkiä. Mitä kulloinkin minun päässäni pyörii aamuisin kun avaan koneen.

Sen verran minusta, että täällä kirjoittelee 24-vuotias nainen, tammikuussa kolmannen lapsen saava ikuinen opiskelija, intohimoinen kuntosaliharrastaja ja elämäntapalaihduttaja, maalla asusteleva kotirouva ja kodinhengetär joka ajattelee liikaa, ei osaa sanoa ihmisille ei ja etsii sitä omaa kultaista keskitietään elämässä välillä kompuroiden ja raivosta huutaen, välillä hervottomasti nauraen ja liian monta rautaa tulessa leiskuen.

Tervetuloa seuraamaan mikäli sinullakin on joskus elämän punainen lanka hukassa, palikat sekaisin ja aamuisin aikaa istua kahvikupin äärellä lukemassa toisten päätöntä jorinaa.

Kirjoitatko sinä aamusivuja?