Syyskuun 14.

Suru on muuttanut minuun, muuttanut minut. Vuosi jonka piti sinetöidä uusi elämä ja uusi onni on tuonut tullessaan paljon syvällä asunutta kipua. Kipua jonka ajattelin jo räiskineeni palasiksi ja peittelleeni pimeyteen. Sieltä se silti tuli takaisin. Pimeä. Kutsumatta, yllättäen ja tuoden mukanaan paljon pahaa, sekasortoa, aaltoilevia oireita joiden alkulähde on kuitenkin sama.

Minä yllätyin kivun määrästä. Vihan määrästä. Ja ennen kaikkea pelon määrästä. Ja surusta. Syvältä kumpuavasta surusta joka saa sinut purskahtamaan itkuun kesken tiskikoneen täytön ja itkemään autossa. Sen läpi minä katson lapsiani joka päivä ja pelkään pahinta.

Kipu jäytää selkääni, vatsaani, hartioitani ja päätäni. Se herättää minut öisin täyteen pakokauhuun ja saa pelkäämään elämää. Sen haurautta. Minun heikkouttani ja voimattomuuttani. Maailma ympärillä velloo, mutta niin tekee minunkin keskukseni. Paraneminen on täyttä työtä.

Minun on saatava nähdä rintakehien kohoaminen, tuntea lämmin poski, nähdä elämän väri lasteni kasvoilla, koska muuten ei voi olla. Niitä on kaksi, mutta silti niitä on kolme. Valokuvissa ja puheissa niitä on kolme, sylissäni kuitenkin vain kaksi, ja se raastaa minua enemmän kuin vuosiin. Enkä minä halua lipua kauemmas siitä ensimmäisestä, en halua päästää irti, mutta tuntuu, että tämä vuosien sureminen sairastuttaa minut, on jo sairastuttanut, mutta kuinka parantua kun ei osaa päästää irti tutusta ja turvallisesta kivusta.

Toivoin tämän vuoden tuovan armoa, rauhaa ja kuplivaa iloa. Sen sijaan olen jatkuvasti huolissani, piiskaan itseäni, mielessäni haukun ja raatelen vartaloani ja häpeillen suljen sen kotiin. Ruoskin kipeää vartaloa siitä, ettei se ymmärrä toimia niin kuin minun mieleni sen haluaisi toimivan. Haukun sitä siitä, että kolmen lapsen jälkeen se näyttää tältä ja on pettänyt minut. Ajoittain tunnen itseni niin vanhaksi. Ajoittain tunnen kadottaneeni itseni täysin. En vain vartaloani vaan sen ihmisen joka minä olen ollut. Paha oloni saa koko ihmisen lyyhistymään ja kohtelemaan itseäni entistä huonommin.

Tämän vuoden piti antaa minulle aikaa parantaa itseäni, mutta huomaan että junnaan vain paikallani. En saa nukuttua, ei tosin nuku lapsikaan. Tunnen jatkuvasti haikeutta kaikesta kuluvasta.

Monesti tunnen epäonnistuneeni. Minulla ei ole tällä hetkellä edes kykyä luoda mieleeni turvapaikkaa kaikelta ympäröivältä. Oma haurauteni ärsyttää. Herkkyys ei, se on lahja. Kykyni tuntea paljon on rikkaus, mutta välillä se tuntuu raastavalta taakalta. Mielikuvituksesta on tullut vihollinen ja pelon aihe.

Miltä tuntuu ottaa turpaan omalta itseltään lähes päivittäin. Miltä tuntuu joka kerta lapsiasi katsoessani nähdä jotain mikä on jo mennyt, mutta joka on muuttanut sinut pysyvästi joksikin toiseksi.

Valitan, olen hermostunut ja vakava. Välillä en tunne ansaitsevani tätä ympäröivää rakkautta, koska tunnen olevani niin epäkelpo. Äiti, nainen, puoliso.Tunnen pettäneeni kaikki, kaikkein eniten itseni. Koska minä en pystynyt, minä en osannut, minä en ollut tarpeeksi vahva.

Palaan mielessäni aikaan kaksi vuotta sitten enkä tunnista näitä kahta naista samaksi.

Hoivaan nuhaisia lapsia. Täytän tiskikonetta ja kuorin perunoita kuin robotti. Minun pelastajani joiden vaatimusten alle tunnen välillä tukehtuvan. Asetin itselleni tammikuuss päätöksen. Seuraavan vuoden aikana palaan omaksi itsekseni, mutta jouduin pettymään. Ehkä seuraavan vuoden aikana. Ainakin suunnitelmia on paljon. Paljon unelmia ja tavoitteita. Koska tähän oloon minä en alistu.

Heinäkuun 9.

Eilen koin ihanan tunteen.

Sellaisen puhtaan intohimon ja rakkauden.

Kyykkääminen vapaalla tangolla (ja ainakin painojen kanssa) on vielä kiellettyjen listalla, mutta koska prässien ja muiden hinkuttaminen on puuduttavaa eivätkä saa kunnon vastetta aikaan niin menin sitten smithin alle.

Ja voi luoja.

Käsien asettaminen tangolla, puristus, lapojen levitys ja puristus ja tangon alle, lukot auki ja alas.

Siinä hetkessä minä tunsin eläväni. Pitkästä aikaa. Hymyilin kun riemuidiootti ja valuin hikeä joka paikkaan. Ja auts tätä kipua, ihanaa.

Olen suuttanut ihmisiä tuntemattomista syistöä, mutta myös itse kiihtynyt ja paheksunut (aiheesta) toisten äitien toimia.

Olen nauttinut elämästä, lasten kanssa ja ilman. Pieniä irtautumisen hetkiä. Huolettomia hetkiä.

Olen ollut nyt yli 5 vuotta kotona, suuren osan ajasta täysin yksin, raskaana ja peloissani. Minulla on yksinäistä ja tylsää. Firma johon olen vuosia haaveillut hakevani töihin haki äsken työntekijää. Ja minä olen äitiyslomalla ja tutkinto kesken. Soitin sinne. Käskivät pitää tulevaisuudessa paikkoja silmällä. Kiristi.

Lisäaikaa opinnoille sain ensi toukokuuhun mikä tarkoittaa sitä, että lapset joutuvat päiväkotiin tammikuussa, tuo pieni neitikin, joka on oppinut kääntymään, syömään maissianaksuja, löytänyt varpaansa, saanut ensimmäisen flunssansa ja juttelee ja seurustelee aina vain enemmän. Ensimmäinen vierastuskausikin tuli ja meni, isoveli on edelleen suurin idoli jonka tempuille nauretaan kippurassa.

Arki on löytänyt uomansa, kiristäviä ja superyksinäisiä päiviä on vähemmän, mutta on niitä yhä. Kuten tänään. Vettä sataa taas, vauva valvoi tuntemattomasta syystä pitkin yötä ja mua väsyttää ja kiristää. Ei ole ketään ketä tavata, ei ketään kuka tulisi kylään. Sohva kasvaa peffaan kiinni enkä jaksa edes siivota. Olisi ihana käyttää aivokapasiteettia muuhunkin kuin ruuan tekemiseen ja kotitöihin.

Mun paikkani on nyt täällä. Ja omalla tavallani minä nautin tästä, viimeisiä hetkiä vain olla kotona, lapset pieniä ja niin edelleen. Mutta kaipaan muutakin. Jotain omaa, intohimoista, vaativaa ja luovaa.

Puoli vuotta on mennyt. Puoli vuotta edessä, mutta mitä sen jälkeen? Kaikki on avoinna, mutta en saa tartuttua oikein mihinkään. Eniten kaipaan unta, säännöllistä unta. Ja sosiaalisia suhteita.

Edistymisen askelia, vaikkakin niin pieniä, ettei niitä aina edes meinaa huomata, mutta siellä ne ovat kuitenkin. Ja niitä tulee lisää.

Kirjoittamiselle ei juuri jää aikaa. Eipä tuota juuri ole ajatuksiaan joita jakaa, mutta kenties niidenkin aika koittaa jossain vaiheessa.

kesäkuun 12.

Kiitos rakkaat lapseni, teette minut hulluksi. Lisäksi mahdollistatte sen, etten tule valmistumaan ikinä.
Vauva piti hirveän huudon illalla ja se piti laulun kanssa nukuttaa syliin, en siis laske matikkaa. 

Sitten taapero tulee sisälle ja alkaa sen kanssa iltashow joka päättyy siihen, että se vihdoin nukahtaa puol yksitoista.

En sitten laskenut matikkaa kun tämä etsi taas äidin pippeliä mun navasta koko illan ja karjui miksei se saa piirtää mun vihkoon. Siihen sitten nää muut yöhulinat siihen päälle.
Molemmat nousee neljältä.
Äiti itkee. Lapset valvoo. Mies nukkuu.
Vittuako minä sinne tenttiin menen tekemään itseäni naurettavaksi. Kaksi viikkoa heitetty taas täysin hukkaan. Jos vain etsisi ne eropaperit ja toteaisi, ettei musta ole miksikään muuksi enää kuin äidiksi. Mä en jaksa yhtään mitään.
Voisitteko. Te. Vittu. Joskus. Nukkua.
Jos lapset osaisi vittuilla niin tämä olisi sitä.
Päätä särkee. Oksettaa. Tekee mieli berliinin munkkia. Itkettää.
Illalla voi sekoiluttaa aika kivasti. 

Ps. taaperolta lähti nyt päiväunet pois. Ihan sama vaikka pystyvilleen nukkuisi. 
Ja ostan pimennysverhoja niin, ettei taloa erota lepakkoluolasta.

Alkoipa tämäkin perjantai hyvästi. Ei paljon tarvitse treeneistä haaveilla, tai kurssin läpipääsystä. 
Ja jo vain. Nettikään ei toimi tähän aikaan.

Lähden paistamaan pekonia. Ja keittämään kahvia.  

klo. 5.58

Odotan niitä vuosia kun täyspäisyys on edes teoreettisella tasolla mahdollista. Tai laihtuminen. Selkäranka, motivaatio what ever. Litra kahvia, pekonia, munia ja leipää. Suuntaan suoraan ruuan luo kun väsyttää. 

Ja toki on tärkeää keskustella taaperon kanssa kuolemasta ja tyttöjen pippelien puuttumisesta, mutta kellon aika ei voisi olla huonompi. Tai siitä, ettei taapero ole vielä aikuinen. Ja miksi äidilläkin on oikea nimi ja mihin sitä käytetään. 

Tekee mieli suihkuun ja saunaan, lenkille ja nukkumaan, mutta viimeksi mainittua ei kannata enää edes yrittää. 

Toukokuun 21.

Pyörät pyörii.

Vaunujen pyörät pyörivät kun nitkutan niitä edes takaisin. Sisällä ja ulkona. Monta kertaa päivässä. Lapsi luojan kiitos nukahtaa helposti, mutta niihin edes takaisin suhaaviin renkaisiin kitetyy minun koko tämänhetkinen olemassaoloni.

Edes ja takaisin.

Aamulla ylös, ruokaa, kahvia, ruokaa, vaippoja, vaatteita, ulos, ruokaa, unta. Loputon suo. Jokainen viikko on toistensa kaltainen, jokainen päivä on tunnilleen piirtynyt mieleeni. Tiedän mitä tapahtuu kahdeksalta, kymmeneltä, yhdeltätoista, yhdeltä, kolmelta ja niin edelleen.

Eikä aurinkokaan välitä paistaa tänne että ulkona tyhjänpanttina seisominen olisi edes piirun verran mukavempaa. Ihmisiä ei näy, paitsi naapurin vanhapoika joka hakee joskus postin kun ollaan ulkona. Nostan kättä.

Olen muuttumassa äidikseni. Sohvalle torkkuvaksi, stressaantuneeksi, kireäksi ja kiivastuvaksi. Syön koko ajan.

Poistun vain terapiaan ja salille. Terapiasta on loistava hyöty, mutta tyttö oli eilenkin huutanut koko käynnin ajan perhetyötekijän luona kerrosta alempana. En voi sitä enää sinne viedä. En mitenkään.

Kiltit tytöt eivät valita eivätkä kerro jos väsyttää ja vituttaa. Minä en onneksi ole kiltti enkä tässä elämäntilanteessa erityisen mukavakaan. Olen vetänyt tässä parin päivän aikana hiekkaa pimperoon kilotolkulla ja kiristää niin pirusti.

Taapero perseili eilen nukkumaanmenon kanssa yli kaksi tuntia nukahtaen lopulta puoli kaksitoista. Kymmentä vaille kaksitoista heräsi tyttö syömään jonka jälkeen herättiin kahden tunnin välein. Kolmelta hain särkylääkettä kourallisen ja käskin miehen ruokkia tytön kun minulla ei pysynyt pullo kädessä.

Taapero tarvitsisi päiväunensa, muuten illat on pelkkää minun päälleni sylkemistä ja nyrkkien heilutusta. Huolimatta siitä että päivä suhataan ulkona. Se kirkuu, polkee jalkaa ja hajottaa paikkoja. Ajoittain minunkin tekisi mieli, mutta minä vain lisää kahvia kuppiin, katson kelloa ja lasken tunteja siihen kun mies tulee töistä kotiin, laitan piirrettyjä pyörimään jotta saan juoda aamukahvini rauhassa, mutta kuten eilen, oman aamupalani syömiseen meni kaksi tuntia. Taapero pyytää päiväkotiin useamman kerran viikossa, mutta siinä ei ole tässä vaiheessa mitään järkeä. Se ei suostu syömään muuta kuin maitoa, nakkeja ja pinaattilettuja. Se ei suostu pukemaan, pissaamaan pönttöön eikä nukkumaan. Haluaisin niin laittaa sen hoitoon, mutta välimatkat ja rahatilanne eivät anna mitenkään myöten.

Minun roolini ovat hukassa. Minun vartaloni on hukassa. Olen kohta 3kk syönyt lapusta suoraan ja melkein kaikki ruuat puntarin kautta käyttäen, mutta paino ei ole tippunut grammaakaan. Pt kehoittaa tarkistamaan kilpirauhasen, mutta ei kukaan lääkäri määrää tarkempia kokeita kuitenkaan. Treenaaminen on ihanaa. Paikka jossa voin unohtaa itseni. Minä ja rauta. Polte ja kiristys. Lihaskipu. Hiki ja helpotus.

Taaperolta kuoli kuukauden sisään isoukki ja ukki. Miehen mummolla todettiin alzheimer. Ruumiinavaustulokset vaivaavat mieltäni öisin. Maailmantuska painaa harteita. Hormonit ovat ihan sekaisin. Vuodan keskimäärin viikon välein. Ovulaatioaikaan melkein yhtä paljon kuin kuukautisten aikaa. Kohtu on kuin kivipallo. Peilistä katsoo joku muhjuinen naisenkaltainen joka on hukannut itsensä.

Viime viikonloppuna olin niin onnellinen. Talo täynnä rakkaita ystäviä, viiniä, ruokaa, tanssimista tappiin asti, heräämisen jälkeen kyljen kääntäinen ja lisää unta, äänen puhumista käheäksi. Minä tarvitsen sitä lisää. Pienen vapauden jälkeen arkeenpaluu on tuntunut hirveältä

Unohtelen päivämääriä, toivon että koulu potkisi minut pois ettei minun tarvitsisi miettiä koko asiaa. Kadehdin ihmisiä joilla on tukiverkko lähellä. Tämä symbioosivaihe on lyhyt, mutta minun pääkopalleni raskain ikinä. Kun hoidat toista, alkaa toinen tekemään tuhojaan, huutaa, riehuu ja nakkelee tavaroita, repii koiraa. Aina huutaa toinen.

En minä halua olla tällainen äiti joka kirahtelee vähän väliä, pillahtaa itkuun lapsen lyödessä ja mieli siintää koko ajan jossain muussa, en edes aina tiedä missä.

Töissä. Mutta mistä niitä muka saisi.

Kesässä, auringossa.

Ensi viikossa kun mummu ja pappa tulevat viikolla käymään.

Ensi yössä kun lapset nukkuvat ja mies asettaa kenties lämpimän kätensä alavatsalleni ja puraisee olkapäästä, kello tikittää vaativasti. Pitäisi ehtiä nukkua, mutta tätäkin tarvitaan. Lapset önisevät, kohta vauva herää.

Kaikki minun tekstini kuulostavat kamalan synkiltä, mutta valittaminen tekee tästä hippusen verran parempaa. Olohuoneesta korvanjuureen kantautuva kirkuminen ei särje korvia aivan niin paljon, oma peilikuva ei okseta aivan yhtä paljon, vauvan vaativa kätinä ja itku sinun juostessa äkkiä vessaan ja takaisin ei kiristä aivan yhtä paljon. Haluaisin mennä vessaan yksin, ovi kiinni, jäädä jopa lukemaan naistenlehden haastattelun, pestä hampaat. Mutta minä juoksen pois, nopeasti jonkun luo joka haluaa milloin mitäkin.

Minä istun keittiön pöydän ääressä, minä istun sohvan nurkassa, minä seison pihalla vaunujen vieressä. Minä menen yhdeksältä sänkyyn teeskentelemään nukkuvaa jotta ehdin maata edes hetken miehen sylissä ennen kuin tämä jo nukahtaa. Minä nousen viiden jälkeen jotta ehdin suudella miestäni ilman että kukaan näkee tai keskeyttää. Minä istun yksin tässä olohuoneessa. Tässä suuressa talossa minä kierrän huoneita, kokkaan, pesen pyykkiä, pesen vessaa, täytän tiskikonetta ja mietin, että tätäkö se tulee aina olemaan.

Asennevamma. Niin minulle eilen kerrottiin. Sitäkin, mutta ennenkaikkea minulla on tylsää ja yksinäistä. Puuduttavaa, turtaa, yksitoikkoista. Muutun eri ihmiseksi joka kerta kun lähden kotoa.

Minä rakastan lapsiani yli kaiken, mutta minä en rakasta tätä kotona oloa. Uskon, että nauttisin uusista, taidoista, hymyistä ja kertomuksista paljon enemmän jos saisin olla jotain muutakin kuin tämä potkusäkki ja palvelija.

Onneksi huomenna on jo perjantai. Ja mies tulee kotiin kuuden tunnin päästä.

Toukokuun 20.

"se on omasta päästä kiinni, ei lasten kanssa oleminen kotona ole niin vaikeaa".

Näillä sanoilla minun vanhemmuuttani kohtaan hyökättiin tänään kun sosiaalisessa mediassa menin möläyttämään miten tylsää kotona on, lapset huutavat, puurot palaa pohjaan kun menee 2h heräämisestä ennen kuin pääset sen syömään ja miten naamalle sylkevä uhmis nostaa raivon pintaan.

Tämän kommentin mulle sanoi 25- vuotias, vaikeasti masentunut mies. Kahden lapsen isä itsekkin. Minulle kyseinen kommentti oli isku vyön alle, katala, ilkeä, hyökkäävä ja halventava.

Minä en ikinä, ikinä voisi sanoa kenellekkään väsymyksestä valittavalle moista. Enkä varsinkaan ole sitä sanonut hänelle, en koskaan ennen. Mutta tänään minä sanoin. Mm. sen miten sinulla on pokkaa moiseen.

Se on ihan omasta vaatimustasosta kiinni, näin minä näen asian.

Minä kuuntelen mielelläni neuvoja ja ohjeita. Kuuntelen mummoja, kokeeneempia, kanssaäitejä, jaan ja vertaan, kyselen neuvoja. Minä suoritan, kriiseilen, kipuilen, haikailen ja haaveilen. Mutta minä olen hyvä äiti, en täydellinen, en todellakaan, mutta omalla mittapuullanikin ihan kelpo.

Mutta tässä kohtaa minulta meni hermot. Minä olen vuosia ollut hiljaa kun olen katsonut sormien läpi näiden lasten äidin raskausajan tupakoinnin, kuunnellut selityksiä ja valheita.

Olen seurannut vierestä lasten huudatusta nukkumaanmenoaikaan, kauhistellut miten bileitä pidetään lasten nukkuessa seinän takana, olen vierestä seurannut miten kaksi vain peruskoulun käynyttä, sosiaalituen avulla elävää ihmistä koittaa kasvattaa lapsia einespitsoilla ja lukitsemalla uhmaikäisen pimeään vessaan rauhoittumaan. Enkä minä ole koskaan sanonut mitään, en ikinä vaikka olen vierestä katsonut miten kyseinen perhe ei kykene edes koiraa pitämään, missä vanhemmat pelaavat yöt ja tuhlaavat rahansa ties mihin. Olen surrut sitä miten mies ei saa apua masennukseensa ja miten äiti on juonitteleva kakara, mutta en ole sanonut.

Tänään minä sanoin. Harmittelin. Ja poistin elämästäni.

Minun vanhemmuuttani vastaan ei tarvitse hyökätä, varsinkin kun tiedän olevani varsin hyvä äiti. Tarpeeksi viisas hakeakseni apua ja sitä vastaanottamaan.

Tässä oli ilmeisesti se kuuluisa kamelin selkä.

Jos ei mitään itseltään vaadi niin vanhemmuus "ei tunnu missään" ja "meillä on kyllä helppoa".

Onhan se. Kun vaatimustaso on nollassa ja päivän aktiviteetiksi riittää herääminen ja piirretyt. Töitä ei tarvitse hakea, laskuja ei tarvitse maksaa ja edes ruokaa ei tarvitse tehdä.

Entä jos haluat olla paitsi hyvä äiti, myös luoda uraa, harrastaa, kirjoittaa, nauttia ystävien seurasta, olla hyvä puoliso, tehdä ruuat itse, pitää kodin järjestyksessä, kyetä maksamaan lainat, remontoida ja edelleen, olla hyvä äiti. En tiedä. Minulla ainakin on stressiä, huutavat lapset jotka eivät suostu pukemaan itse, syömään mitään mitä on tarjolla, eivät nukahda itsekseen ja mitä näitä nyt on. Minua väsyttää ja vituttaa, monta kertaa päivässä. Eikä kukaan sanonut, että tämä olisi helppoa, vain sen, että se helpottaa. Ja siihen minä uskon.


Olkaa ihmiset armollisia toistenne suhteen.

Älkääkä arvostelko, saatat osua arkaan paikkaan ja menettää samalla jotain, mikä ei ollut yhdenkään tyhmän kommentin väärti, ei varmasti ollut.

Huhtikuun 24.

Vauva halusi nousta taas kello kuusi, joskin kaiken horteen keskeltä huomasin sen sammuneen kesken kilkatuksen ja ehdin nähdä sekavia unia ennen ylösraahautumista. On ihana, että lapset on aamulla hyvällä tuulella, mutta kun äiti ei ole. Pitää pinnistellä sellainen iloinen "huoooomenta kulta", "joo, mennään pissalle". Ja sen jälkeen huutaa vauva ja siten vuoro vaihtuu aina kun yrität hoitaa toista.

Perjantaisin sitä laskee erityisen hanakasti tunteja siihen, että mies tulee kotiin (6h). Mä en ole aamuihminen, en niin mitenkään voi kuvitella olevani jaksava ja pirteä ennen kunnon aamupalaa ja kahvia, en ainakaan ennen kello kahdeksaa. Olen aina tykännyt valvoa myöhään (esim. puoleen yöhön) ja sitten herätä kahdeksan-yhdeksän aikoihin, mutta viime vuodet ovat pakottaneet täysin päinvastaiseen. En pidä siitä edelleenkään, vaikka harjoitusta tulee kokoajan.

Kilpa-auto Lauri hoitaa taaperon viihdytyksen, joka kuittasi aamupalan puolikkaalla kanamunalla ja maitohuikalla.

Tänään ei oikeasti huvita mikään. Mun ainoa henkireikäni tähän kotimaailmaan, eli siis treenaminen on poissuljettu tulehtuneiden jalkojen takia ja aamun aloitinkin linkuttamalla ja nappaamalla buranaa huiviin. Liikunta, ihana liikunta, mulla ei ole sanoja siihen mitä se ympäristö, maailma ja tekeminen mulle antaa. Mikä tunne se oli, kun palasit kotiin.

Jokaisella kerralla ja toistolla mä kasaan itseäni pala palalta kasaan. Tuo navanseutu ilmoittaa välillä itsestään, ja vaikka siellä ei lääkärien mukaan tyrää ole, niin tuon ärvöttävän vatsalihaksen reuna on silti pirun kosketusarka ajoittain ja kiinnikkeiden poistokohta sykkii kun erehdyt kääntämään kylkeä liian nopeasti.

Rahatilanne on kehno. Tai siis ainahan  se on, mutta nyt tavallista huonompi. Siispä päädyin hakemaan viikonlopuksi siivouskeikkaa paskalla palkalla, mutta sössin ilmeisesti puhelinhaastattelun SIIVOUSKEIKOILLE (vain mä pystyn tähän ihan oikeesti). Eli kiristetään vyötä lisää ja siirrellään laskujen eräpäiviä hieman lisää. Vielä pari tiukkaa kuukautta, kyllä se sitten siitä. Toivotaan.


Haluaisin lapsettoman viikonlopun. Siis sellaisen ettei mun tarvitse käydä paskalla ovi auki, että näen mitä viereisessä huoneessa tapahtuu. Sellaisen, jolloin seksiä ei tarvitse harrastaa aamulla peiton alla pikaisesti ennen kuin taapero kantaa kaikki lelunsa sänkyyn, tai niin, että molemmat eivät ole puolinukuksissa pilkkopimeässä vauvan ährätessä pinnasängyssä niin että ainakin äidin fiilikset on nolla. Tai sitten päiväuniaikaan olkkarin huonolla sohvalla olkansa yli jatkuvasti vilkuillen.

Haluaisin myös syödä joskus jonkun toisen valmistamaa ruokaa ja mieluusti niin, että se on lämmintä. Haluaisin puhua miehelle muustakin kuin kakasta ja omasta vitutuksesta. (haluaisin myös tolkkua tähän hormonitoimintaan).

Eilen meni muuten uudet silmälasit rikki. Juurikin sellaisen 7 minuuttisen pikasession aikana.

Meidän neiti vähän vajaa 4kk muuten oppi eilen nauramaan ääneen. Kesken ilmakylpyilyn ja iltakutittelun olkkarin lattialta kajahti maailman suloisin kikatus jolle ei meinannut tulla loppua. Kääntymäänkin se mokoma oppi sen jälkeen, mutta alimmainen käsi aiheuttaa vielä raivoa.

Mulla ei ole aikaa kirjoittaa. Haluaisin kyllä, mutta kaikki mun aika menee kaurapuuro-kakkavaippa-tiskikone-vihannesose-siivous-nukutus hommeliin ja olen erittäin tylsistynyt. Lapset on ihania, mutta tämä kotona kökkiminen vie multa viimeisetkin järjen rippeet. Olo on täysin syrjäytynyt. En ole nähnyt moneen viikkoon edes sitä lähintä ystävää muutaman kilsan päästä. Ketään muuta kuin mun äitiä ei tunnu kiinnostavan miten mulla/meillä menee. Ei, kiinnostaahan. Mun psykologia jolle käyn kerran viikossa oksentamassa kaiken päänsisäisen kuravellin. Olen parin viikon aikana pyytänyt kylään kaikkia tuntemiani ihmisiä, osaa jopa useamman kerran, mutta enää en kehtaa. En halua olla se säälittävä puklulta haiseva kitisijä joka anelee kahviseuraa ja puhuu kassaneidille aina liian kauan. Ottakoot muut yhteyttä kunhan elämiltään kerkeävät. Mä olen vannonut, että sitten kun mun kaverit joskus lisääntynyt niin mä käyn kahvilla, tarjoudun mukaan kauppaan tai iltalenkille, saatan tulla vain juttelemaan yhdeksi puoleksi tunniksi. Se saattaa helpottaa elämää kummasti, tuoda iloa ja jaksamista. Mä lasken vain tunteja miehen kotiinpaluuseen ja se tuntuu niin säälittävältä, eihän arki muutu miksikään, on vain joku jolle ojentaa toinen lapsista hetkeksi.

Mulla olisi aiheita kirjoittaa: lasten luonteiden erilaisuudesta, arjesta, ilosta, valosta, pakkoajatuksista ja traumoista, intohimosta harrastukseen, ystävistä ja rakkaudesta, mutta kaikki jää vain luonnosten asteelle ja pian huomaan, että luonnoksia on iso kasa, mutta mitään en saa vietyä loppuun saakka.

Erityisen kiitollinen olen tällä vaikealla kierroksella siitä, että vauva on helppo, niin paljon helpompi kuin veljensä jolle jouduin riipimään koko jaksamiseni ja temput koko ensimmäisen vuoden. Tämä neiti syö öisin harvoin, nukahtaa itsekseen lähes kaikille unille (paitsi kylässä), tykkää olla autossa, syö soseita kun konkari eikä ole oirehtinut näille parille maulle mitenkään ja viihtyy myös itsekseen lattialla/sitteriss jne. niin, että pääset vessaan, tekemään ruokaa ja viihdykkeeksi riittää äidin laulu ja hilluminen lähipiirissä ja ajoittain kujerrus ilman ihmeempiä temppuja. Unta riittää päivisin isoilla unilla 3-5h kerrallaan ja jos tyttö herää kesken unen niin ei yleensä edes itke ja hetken ihmeteltyään nukahtaa itse uudelleen. Täysin ennen kokematonta!

Mutta tämä ei poista sitä tosiasiaa, että olen yksinäinen, tylsistynyt, mulla on liikaa ajatella sitcomeja katsoessa ja pyykkiä viikatessa ja haluan jotain enemmän.

Kahvi, anna mulle voimaa viedä tämä päivä läpi hymyillen, vain hetkittäin taaperolla ärähdellen ja pidä mun näpit erossa keksipaketista. Iloitse siitä, että kun taapero puhuu huutamalla niin kuuletpahan kaiken tarkemmin ja tihutöitä se tekee vain uteliaisuuttaan. Ja kun vauva nukkuu tänäänkin poikkeuksellisesti niitä puolen tunnin unia niin se johtuu hampaista 99% varmuudella ja niillekkin unille sinun ei tarvitse sitä kantaa uneen.

Nyt sitä kahvia, ei tästä muuten tule mitään!

Huhtikuun 15.

Läski. Ruma. Sika. Oksettava. "en panis vaikka maksettais", "oink oink röhröh". "sulla on väärän värinen tukka, pisamat on rumia, miks sulla on noin paksut reidet". Kaikkea on vuosien varrella tullut kuultua. Osan kommenteista on oppinut unohtamaan, osan muistaa varmasti loppuelämänsä. Muutaman anteeksipyynnönkin olen vuosien päästä saanut kuulla, mutta tunne on jäänyt elämään pitkäksi aikaa. Enkö minä kelpaa? Miksi en ole tarpeeksi hyvä? Olisinko parempi ja hyväksyttävämpi jotenkin erilaisena ja miksi niin pitäisi olla?

Kyllä minä kelpaan. Minä olen hyvä. Tärkeä. Haluttu ja rakastettu. Minä en ole yhtä kuin minua satuttaneiden miesten tai poikien kommentit. Vuosien varrella olen saanut oppia tälle kaikelle negatiiviselle jotain päinvastaista. Jotain voimauttavaa, energiaa antavaa ja säkenöivää.

Persoonallinen, muodokas, ihana, seksikäs, kaunis, haluttu, hauska ja valloittava. Sanoa mua jumalattareksi beibi, koska sitä minä todella olen.

Olen pitkään  jo sanonut, että oli nainen minkä kokoinen tahansa niin kaunista on se, jos nainen osaa kantaa itsensä ylpeänä. Se mitä sinä tunnet sisälläsi saa ja pitää ehdottomasti näkyä ulospäin. Piilottelu ja häpeä näkyvät aivan yhtä kauas kuin itsevarmuus ja oman itsensä kunnioittaminen. Miksi valita heikkous kun voi valita voiman ja vahvuuden?

Minua surettaa, miten paljon on olemassa keski-ikäisiä naisia, joita kukaan ei koskaan ole sanonut kauniiksi. Ettei heillä koskaan ole ollut tunnetta, että sinä olet jumalaisen ihana ja himottava juuri tuollaisena. Ettei kukaan koskaan ole nostanut sinua jalustalle oman itsesi vuoksi, oli kokosi sitten mitä tahansa.

Minä olen löytänyt oman tyylini, itsevarmuuteni, arvoni ja tapani olla vaikean kautta. Kaikkien tie ei ehkä ole yhtä kivinen, mutta rohkenen väittää että todella monen naisen kohdalla tie ei ole ollut ruusun terälehdillä katettu. Naiset ovat vapaata riistaa.

"Kommenttiboksi on auki, antakaa paukkua. Mitä kaikkea minun kehittyvä naisentuntoni ja itsevarmuuteni on valmis kuulemaan, kerro se, määrittele minut, loukkaa minua ja anna minulle jotain miksi voin itseni mieltää!". Ei. Sen ei tarvitse olla niin.

Aina ylipainoinen. Niin ei tarvitse olla, mutta jos sen tien valitsisin niin se olisi minun päätökseni ja tässä vaiheessa ja tällä kokemuksella kokisin silloin olevani täysin tyytyväinen itseeni. En kuitenkaan ole sitä. En vielä. Minun sisäinen kokemukseni itsestäni ei vielä vastaa sitä ulkoista kuvaa minkä peilistä näen, jotain uupuu viel. Kilojen, jotka tulen laihduttamaan, niin niidenkään jälkeen en ole "ihannepainoinen, pieni ja siro", "naisellinen keijukainen". Niiden jälkeen minä olen edelleen iso, rehevä, äärimmäisen naisellinen, äärimmäisen kaunis omaan silmääni ja itsevarmempi kuin kenties koskaan.". Oikea nainen. Nytkin itsevarma, mutta sitten vielä kenties tyytyväisempi nainen.

Kaikki ovat oikeita naisia, mutta sitä ei saisi kenenkään naisen kohdalla määritellä kukaan muu kuin nainen itse.

Mikä on oikean naisen paino, markkina-arvo tai sovelias ulkonäkö? Tatuoitu nainen on kuvottava. Laiha nainen näyttää lapselta. Ylipainoinen nainen on likainen, itsestään huolta pitämätön sika. Lyhythiuksiset naiset on lesboja ja silikonit ottanut nainen on huora, tyrkky ja pinnallinen. Sitten olisin tyytyväinen jos olisin 20 kiloa laihempi, sitten olisin onnellinen ja kaikki pitäisivät minusta. Väärin. Eivät ne pidä kuitenkaan, aina löytyy joku joka ei sinusta pidä, oli ulkonäkösi ja painoindeksisi sitten mikä tahansa.

"liian lihaksikas", "miten sä olet noin laihtunut" "älä enää", "ethän sit taas ala laihduttamaan", "mitä sitten syöt jos et sitä ja tätä". "hyii VITTU"

"Läskiperse".

"Mennäänx paneen? "jos mä nuolen sua tuolla kioskin takana"?

Otteita naisen elämästä. Kokija tuntematon. (krrhhm).

Mä koen suunnatonta raivoa naisten esineellistämisen keskellä. Mikä, MIKÄ piru saa jotkut miehet kuvittelemaan, että kukaan nainen kaipaa heidän neuvojaa tai kommenttejaan tämän ulkonäköön littyen.

Tässä tullaan taas siihen kohteliaisuuteen ja siihen, mikä on korrektia ja mikä ei. Huonot käytöstavat ovat kuvottavia. Jos aikuinen ihminen ei osaa pitää mielipiteitään ominaan niin kenties kotikasvatus on mennyt pahasti pieleen. Kapeakatseiset ihmiset oksettavat minua. Minulla on oikeus tuntea niin. Yleensä pidän suuni kiinni.

Saan kylmiä väreitä pelimiehistä, mielistelijöistä ja lääppijöistä. Ei siinä, janoan kehuja, suorastaan rakastan niitä, mutta ilmaisutapa ja keneltä kehu tulee on avainasemassa.

Naisten halu on tabu. Ujo nainen on frigidi, paljastavasti pukeutuva on huora, mutta yhtä kaikkea miehellä on oikeus puuttua naisen ulkonäköön?

Madonna ja huora. Mikä on äidin ja naisen rooli.

Mä olen tuntenut avuttomuutta ja raivoa teininä kun ajattelemattomat pojannulikat ovat koittaneet polkea mun kehittyvää itsetuntoani maahan. Mä olen joutunut häpeämään sitä mitä minä olen silloin ollut, sitä tyttöä ja naista joksi olin vasta muovautumassa on sanallisesti haavoitettu. Edelleen lasken nykyisen itsetuntoni pelastajaksi ihanat ystävät, niin mies kuin naispuoliset jotka ovat vahvistaneet sitä, mikä olisi voinut muuten mennä murskaksi. Miellyttämisenhalu on edelleen olemassa ja siitä opettelen pois. Koen kylmää raivoa jos minut kokoni puolesta sivuutetaan kuin pilaantunut omena, jätetään huomiotta, ei oteta keskusteluun mukaan. Sen sijaan rehti kädenpuristus, äly ja kohteliaisuus kiinnittää huomion. Ei kukaan halua olla näkymätön.

Yhtä lailla olen kokenut hämmentynyttä epäuskoa miehen tarttuessa rintoihini baarissa tai seuratessaan minua painostavasti, uskomatta etten halua seuraa. Enkö ole turvassa, enkö voi luottaa ympäristööni? Onko pukeutumiseni jollain lailla haaste miehille?

Ja olen saanut imartelevaa huomiota. Kunnioitusta, rajojen kuuntelmista, kohteliasuutta. Huomioimista ja hellyyttä. Herrasmiehet ovat seksikkäitä.

Naisen vapaus on valita vaatteensa, seksikumppaninsa, painonsa. Naisen oikeus on olla tyytyväinen painoonsa, oli se mitä tahansa. Jos et ole tyytyväinen, muuta se. Hanki tietoa ja apua jos se ei onnistu yksin. Tyytyä ei tarvitse jos muutosta kaipaat.

Joku minua paljon viisaampi on sanonu, ettei minun tarvitse olla pornoteollisuuden tai yleisen kauneusihanteen mukainen nainen ollakseni oikea nainen. Haluttava, halukas, älykäs, vahva, itsenäinen, itsestään huolta pitävä, haastava, persoonallinen, äänekäs, lihaksikas. Ihan mitä minä vain olen ja halun olla. Joidenkin silmään vastenmielinen, joidenkin silmään vastustamaton. Siihen kuka kuuluu mihinkin kategoriaan, siihen minä en voi vaikuttaa. Minä olen minä. Tässä ja nyt. Tällaisena.

Tässä palataan taas äitiyden vaikeuteen. Miten opettaa tyttärelleni miten arvokas hän on, oli hänen kehittyvä ulkonäkönsä vuosien päästä sitten hoikan siro tai naisellisen pehmeä ja pyöreä. Miten opettaa, että se mitä sinä kenties kuulet ihmisten suusta ei tule määrittelemään sitä millainen nainen sinä olet. Vain sinä määrittelet sen. Sinä olet arvokas juuri sellaisena kuin sinä olet. Miten antaa vahvan itsetunnon malli herkälle ihmiselle? En soisi hänelle näin karikkoista tietä oman naiseutensa löytämiseen, mutta loppupeleissä, minä voin vaikuttaa vain niin pieneen osaan.

Ylipainoinen, oikea nainen, joka ei malta odottaa, että muutaman kilon päästä mahtuu taas sopimattoman mittaisiin hameisiinsa ja korkkareihinsa ja joka ei malta odottaa, että saa maalata kasvonsa kohtaamaan yön pimeyden ja valloittaa sen ihanien naisten kanssa.

Mä olen ymmärtänyt vuosien varrella, ettei mun tarvitse näyttää kauniilta ketään varten. Sen vuoksi mua näkee meikattuna erittäin harvoin, mutta silloinkin teen sen vain itseni vuoksi, koska tuntui siltä. Joskus se antaa suojan, kohottaa itsetuntoa tai vain piristää. Yleensä sitä ei tarvita. Mä en mene salille näyttämään hyvältä. Näytän punaiselta, märältä rätiltä. Sekin on valinta. Se on minua. Siltikin mulla on hyvä ja itsevarma olla.

Mutta minä myös rakastan vaatteita, kosmetiikkaa, kauniita alusvaatteita, mekkoja, laittautumista. Sekin on okei. Ei kenenkään muun vuoksi, vain oman itseni.

Kenties minusta on tullut kopea, ylpeä, kova, vittumainen ja luulen itsestäni liikoja. Tiedän vahvuuteni ja heikkouteni, en tarvitse toisten mielipidettä. Jos itsevarmuus on liikojen luulemista niin silloin vastapuolella täytyy olla täysi imbesilli. Minulla on oikeus olla itsevarma ja hänellä on oikeus olla törkeä ja tyhmä. Voi voi.

Kaikki naiset ovat oikeita naisia. Se on tunne sinun sisälläsi. Kaikki naiset ovat kauniita. Naisen keho on kaunis, kiehtova, kiihottava ja ihana (okei nyt musta saa tosi kivan kuvan!), joten älkää hävetkö sitä. Itsestään täytyy pitää huolta, helliä ja arvostaa. Niin mieltä kuin kroppaakin. Älkää antako toisten lannistaa sitä tunnetta. Vastaan on okei sanoa. On okei myös laittaa stoppi sopimattomalle koskettelulle.

Joko saa kaivaa bikinit esiin?

Maaliskuun 8.

Hyvää naistenpäivää täältä hormonihuurujen keskeltä!

Tekisi mieli kirjoittaa oodi naisille. Koska olen pessimismiin taipuvainen ihminen saattaisin kirjoittaa kipakan vastalauseen naisten palkkauksesta, äitiyslomista, tytöttelystä, lapsiavioliitoista, tyttöjen ympärileikkauksesta ja muusta karvat pystyyn nostattavasta (tai naisten karvoista tai karvattomuudestakin toki riittäisi kirjoitettavaa myös). Mutta koska en usko naisten nousun barrikadeille tuovan vapautta tai saavuttavan maailmavaltiutta pelkästään rintaliivejä polttamalla, antamalla karvojen kasvaa ja vihaamalla miehiä niin käännän kelkkaani sen verran että totean naisena olemisen olevan aika ihanaa tässä ajassa ja paikassa, onhan muutos joka tapauksessa jatkuvaa.

Naiseus on ihana asia.

Naiskysymys on vaivannut päätäni siitä saakka kun tiesin odottavani tyttöä (ja toki ennen sitäkin); mitä minä haluan naisena olemisesta tyttärelleni opettaa, miten kitkeä huonommuuden tunteen siemenet pois, miten kannustaa, ylistää ja opastaa tätä niin että hänestä kasvaa tiedostava, älykäs, oman arvonsa tunteva, itsevarma ja upea nainen jonka ei tarvitsisi elää maailmassa jossa yksinkulkeva nainen joutuu väistämään humalaista mieslaumaa pelon takia, puolustamaan työtä hakiessaa oikeuttaan äitiyslomaan ja vastaamaan uteluihin mahdollisesta lapsimäärästä ja mitä näitä nyt on. Miten opettaa hänelle, että sinä olet arvokas ja riittävä juuri tuollaisena ja miten olla siirtämättä ennen kaikkea omia epävarmuuksia ja kipukohtia eteenpäin.

Miten opettaa tyttölapselle se, ettei sinun tarvitse olla sitä mitä media, pornoteollisuus ja yhteiskunta vaativat vaan sinulla on oikeus luoda oma todellisuutesi omien halujesi ja tarpeidesi mukaan.
Silikonitissit, olematon rasvaprosentti, tekotukka ja tekohampaat. Anna mennä vain ja toteuta itseäsi, mutta vain oman itsesi takia, ei kenenkään muun.

Haluan ylistää sitä miten ihana on olla nainen. Naisellinen nainen jolla on mahdollisuus toteuttaa itseään niin kuin haluan. Minulla on mahdollisuus ilmaista omat tunteeni, haluni, tarpeeni, harrastaa sitä mitä haluan, pukeutua juuri niin kuin haluan ja tavoitella niitä työpaikkoja joita haluan. Ja miksi ei olisi?

Ennen kaikkea on ihana olla parisuhteessa jossa minua kuullaan ja minun annetaan toteuttaa itseäni (toki pienen kitinän kanssa ajoittain). Minä en halveksu "naisten töitä" enkä toisaalta halua erotella töitä, kotihommia sun muita toisistaan missään muodossa. Jokainen tehköön asiat omien taitojensa ja kiinnostuksen kohteidensa mukaan. Sanotaan, että e-pilleri vapautti naiset. No, kovaan ääneen olen jo vuosia niitä kieltäytynyt syömästä ja lisäksi olen päättänyt tehdä lapseni nuorella iällä opinnoistani ja muiden pään pyörittelystä huolimatta. Olkoon sekin minun vapauteni. Valitsen olla sekoittamatta omaa päätäni ylimääräisillä hormoneilla.

Olen saanut kasvaa perheessä jossa ei eroteltu tyttöjä ja poikia eikä heidän toiveitaan, harrastuksiaan tai mielipiteitä sukupuolen perusteella. Minua on aina kuultu ja olen saanut olla isin tyttö, tuntea itseni arvostetuksi ja ennen kaikkea minun ei ole tarvinnut kuunnella negatiivisia kommentteja ulkonäkööni, käytökseeni tai luonteeseeni liittyen omalta isältäni. Olen saanut kasvaa sellaiseksi naiseksi kun olen halunnut. Minua on kuunneltu, ohjattu, opastettu ja rohkaistu. Minulle on ostettu mopot, kuljetettu metsissä, sählypeleissä ja annettu pitää mekkoja, juuri niin kuin olen itse halunnut. Isän rooli tytön elämässä on uskomattoman suuri. Hienon mallin kotoa saaneena en koskaan ole parisuhteissanikaan halunnut tyytyä kehenkään keskinkertaiseen.

Toivon, ettei tyttäreni tarvitsisi koskaan kuulla negatiivista huutelua ja kommentointia ulkonäköönsä liittyen, ne voivat jättää arvaamattomia haavoja ja epävarmuuden paikkoja vuosikymmeniksi. Ne nimitykset ja haukut muistaa valitettavasti lopun ikäänsä.

Joskus huutelijat kasvavat aikuisiksi ja sinne näiden kloppien siirryttyä olen saanut kuulla jopa anteeksipyyntöjä; kunnioitan sitä. Mutta valitettavasti olen saanut huomata, että niitä huutelijoita ja piiristä ulos sulkijoita on myös aikuisten joukossa. Kovin surullista. Ja ennen kaikkea töykeää.
Itse koen erittäin tärkeäksi saada kaikille seurassani oleville ihmisille hyvän mielen, haluan toivottaa kaikki tervetulleeksi luokseni enkä missään nimessä halua että kukaan tuntee olonsa epämukavaksi, epävarmaksi tai ulkopuoliseksi minun käytökseni vuoksi. Surullista, miten jotkut tieten tahtoen tekevät tätä vielä keski-iän kynnyksellä. Itse kenties sorrun jopa liialliseen flirttailuun, mutta kun se on niin ihanan piristävää!

Surullista on myös miten jotkut aikuiset ihmiset tuntuvat ajattelevan ettei ylipainoinen nainen voi olla kaunis tai haluttava, saati itsevarma! Joidenkin kohdalla se tuntuu oikein olevan bensaa liekkeihin kun joku "läski" ei piilota itseään, ei hissutte, ei suostu katomaan silmistä varjoihin ja näkymättömiin ja kehtaa vielä tuoda itseään tykö.

Minä ymmärrän toki, ettei kaikki ihmiset miellytä kaikkien silmää, onhan minulla itsellänikin tietty mieltymys mihin silmäni aina palaavat, oli kyse sitten miehistä tai naisista, avainasia kuitenkin on, etten tuo sitä julki yökkäyksin, huuteluin ja tuomalla kaikkien tietoisuuteen, ettei tuo "lihava lehmä" ole minun tyyliäni, hyi hitto. Säälittävän surkea on sellaisen miehen luonne, joka ei osaa reaktioitaan hillitä, saati kykene arvostamaan naiskauneutta sen kaikissa eri muodoissa.

Siinä vaiheessa kun huomasin, että minä voin muokata vartaloni kuvastamaan omaa arvomaailmaani ja ihannettani ja lakkasin laihduttamasta, juoksemasta ja kituuttamasta minulle avautui ihana maailma jossa minä määräsin minkä kokoinen minä halusin olla ja minä määräsin mitä vartalollani haluan tehdä. Miellyttäminen loppui ja tilalle tuli itsensä haastaminen ja rakastaminen ihan uudella tavalla. Vaikeaa oli menettää sen hallinta raskauden aikana. Jälleen +20 kilon, venymisten, arpien ja liikkumattomuuden läpikäynyt kroppa hakee edelleen mielessäni omaa paikkaansa ja paluu vaivojen poistamiseksi on käynnissä, minun oman itseni vuoksi.

En ikinä halua, että tyttäreni tarvitsisi tuntea itseään huonommaksi, ei-halutummaksi tai rumemmaksi kun joku toinen sen perusteella, paljonko hän mahdollisesti painaa tai jonkin muun ulkoisen seikan vuoksi. Itse olen saanut kuulla haukkuja niin nenästäni, luonnollisesti kuparin värisistä hiuksistani, painostani ja milloin mistäkin enkä minä unohda, vaikka olenkin itseni oppinut hyväksymään.

Minulla on ollut suuri onni kasvaa täysin erilaisten tyttöjen ja nykyään naisten, keskellä. Jokainen on aivan upea, ihana, erilainen nainen joita rakastan syvästi. Jokaisella tytöllä pitäisi olla ympärillään kirjo kaikennäköisiä ja kokoisia naisia, nimenomaan sellaisia jotka kantavat itsensä kauniisti ja ylväästi ja jotka säteilevät ympärilleen hyvää, vahvaa energiaa.

Olen aina tuntenut parisuhteissani itseni jumalattareksi. Myös sinkkuaikoina ei ole tarvinnut jäädä yksin seuraa niin halutessani. Miehiä on ollut erilaisia, tuttuja ja tuntemattomampia, vanhempiakin, omanikäisiä, urheilijoita ja nörttipoikia (ei niitä nyt ihan mahdottomasti oikeasti ole!) ja se vaihe oli kenties teininä kolhuja saaneelle naiselle jollain lailla hyväksi, vaikka en sellaiseen elämään enää haluaisikaan palata.

Naisten ei tarvitse muuttua mieheksi tullakseen kuulluksi. Ennen kaikkea minä haluan ylistää naiseutta, naisten voimaa, kauneutta ja kykyä saavuttaa unelmiaan. Olkoon jokainen nainen oman elämänsä Peppi Pitkätossu, Tuhkimo ja Maija Poppanen.

Huomenna vedän päälleni salivaatteet ja käyn vähän haistelemassa miltä se salimaailma tuntuukaan, kotona sitte vedän tukan nutturalle ja laitan villasukat ja pieruverkkarit jalkaan, viikonloppuna kenties huulipunaa ja minihameen, ihan juuri oman tunnelmani mukaan.

Kunpa osaisin edes osan oivalluksistani siirtää tyttärelleni ja totta kai myös pojalleni, jotta hänestä kasvaisi naisia (ja kaikkia ihmisiä) kunnioittava ja arvostava, kohtelias mies.

Hyvää naistenpäivää vielä kaikille!

Maaliskuun 1.

Neiti Näpsä sai eilen nimen ja huomenna tyttö täyttää jo 2kk. On ollut raskasta, siis synnytyksen jälkeen muutenkin, mutta erityisesti nyt viime päivät. On hormonit sekaisin, stressiä, uusia muuttujia, unettomuutta ja unen rajamailla harhailua, paniikkia.

Jotenkin epäusko siitä, että tässä me ollaan kaikki ja vieläpä ehjinä on vielä päällä. En sisäistä, että raskaus on nyt ohi. Pelot on jääneet päälle. Kahden viikon tauko psykologin käynneissä tuntuu päässä, ihan valtavan paljon.

Musta on ollut vaikea kiintyä, vaikeampi kuin taaperon kohdalla. Rakastan tyttöä valtavasti tottakai, huolehdin, hysterisoin, kujerran, hoidan ja teen parhaani. Silti tuntuu, etten ihan vielä ole tavoittanut sitä jotain, en tiedä mitä. Sitä on vaikea myöntää, hävettääkin. Äitiyden taakka painaa raskaana mun harteita.

Mua väsyttää tolkuttomasti, ihan hävettää sanoa näin kun tyttö nukkuu hienosti kolmen, joskus jopa neljän tunnin pätkiä. Mutta mua väsyttää silti. Kun tyttö ähisee sängyssään, minä tarkkailen. Kun se nukkuu hiljempaa, minä kyttään taas. Mua pelottaa öisin mennä katsomaan sitä, entä jos se ei hengitä. Entä jos se kuolee mun syliin. Pahinta on vauvan kylmät sormet ja hämärä yövalo joka saa ihon värin muuttumaan. Mä pelkään sitä pahinta joka yö ja se on raastavaa.

Lisäksi on arki, kaikki muu minkä läpi pitää selvitä. On kauppareissut, miehen työt, harkat ja taaperon isäpäivät, on ruualaitot, pyykkivuoret, elukat ja ihmissuhteet, muutkin kuin parisuhde (joka on niin ihana, että kipeää tekee, mutta kun sekin on oman itsen lisäksi siellä kaiken häntäpäässä, sit kun on aikaa ja jaksamista).

Taaperon kanssa on ihan erilaista, me kommunikoidaan, se nukkuu hyvin, se ei enää tunnu siltä, että se hajoaisi mun käsiin. Mä osaan taaperon kohdalla jo luottaa, omalla säikyllä tavallani. Mä koen itseni paremmaksi äidiksi taaperon kohdalla. En ole niin avuton ja peloissani. Saman pelon ja hämmennyksen ja avuttomuuden muistan taaperon vauva-ajalta ja ekan vuoden jälkeen se muistaakseni helpotti. En minä silloinkaan uskaltanut mennä katsomaan pinnasänkyyn.

Toipuminen henkisesti hirveästä raskaudesta vaatisi unta, unta, unta ja lepoa, mutta vähässä ovat ne hetket ja yleensä niitä aletaan järjestää sitten kun olo on taas ihan kamala. Ja sitä se on ollut nyt muutamat yöt. Viime viikko oli vaikea, vaikeampi kuin viikkokausiin. Alkuviikosta iski norovirus (12h tavaraa molemmista päistä) ja kuume, sen jälkeen olin niin sippi, etten enää saanut unta ja tytön herätessä syömään jäin valvomaan joka kerta pitkäksi aikaa. Olo oli kuin seinähullulla loppuviikosta, olo epätodellinen ja unen ja valveen rajamailla onnistuin säikäyttämään itseni pahasti ja kotidiagnosoin itselleni jo mm. skitsofrenian. Raskausajan suosikkipelko oli psykoosi, nyt sitten tuo. Voisi jo helpottaa, kiitos! Sen jälkeen olen tarkkaillut, kytännyt, ahdistunut ja saanut sitten paniikkikohtauksia; hereillä hyvin lieviä, unen rajamailla pakokauhuisia ja sitten pitkästä aikaa, myös unissani. Aivan kamala olo ollut, sätky, herkkä, levoton ja pelokas.

Miten ihana olisikaan kun voisi mennä sänkyyn, saisi unen päästä kiinni ja nukkuisi hyviä unia nähden levollisesti aamuun saakka, heräten virkeänä. Miltä tuntuisi kun ei tarvitsisi pelätä, pohtia omaa järkeään, kamppailla paniikkikohtauksen kanssa milloin minkäkin mitättömän rasahduksen, ajatuksen tai tuntemuksen takia. Olen niin vihainen tälle ololle kun se sai taas vallan. Unettomuus ja ensimmäiset kuukautiset synnytyksen jälkeen lienevät syynä tähän oloon pitkälti, mutta kadehdin niitä ihmisiä joilla ei ole hajuakaan tästä olosta. Miten kepeää, huoletonta ja ihanaa elämä olisi ilman tätä kamalaa kuormaa ja kuraa mitä paniikkihäiriö, masennus ja traumat tuovat nuoren ihmisen elämään. Näiden päälle vielä nämä kun yölliset kotidiagnoosit ja niiden pelko nii huh.

Paniikkikohtauksia ruuhkabussissa saava alkaa vältellä busseja jne. Paniikkikohtauksia lähes pelkästään omassa sängyssä saava ihminen alkaa jo alkuillasta pelätä nukkumaanmenon läheisyyttä, sitä kun väsyttää, mutta tietää ettei uni tule, yleensä vain kamalat ajatukset, hätä ja paniikkikohtaus eri asteisena. Omasta sängystä tulee kamala peikko, valvomisesta myrkkyä ja kierre on valmis. En ole vielä keksinyt miten saan nukkumaanmenosta, nukahtamisesta ja kaikesta siihen liittyvästä miellyttävää ja kepeää.

Pidä itsestäsi huolta- neuvo jota en muista noudattaa. Hoidan selkää ja niskaa sitten kun pää jo kipunoi, apua pyydän sitten kun jo ahdistaa paljon. Joustan, pinnistän, valvon, syön mitä sattuu, unohdan itseni muuten kuin jatkuvan itsetarkkailun osalta, en liiku, valvon ja lietson sitä pahaa oloa. Tiedän mitä mun hyvinvointini eteen tarvitsee tehdä, mutta silti en pääse siihen lähimainkaan.

Miten revetä kymmeneen eri suuntaan ja olla rikkomatta itseäni enempää siinä samalla?

Mulla on niin ikävä sitä parin vuoden takaista itseäni. Saati sitä kymmenen vuoden takaista, mutta ei nyt lähdeta tavoittelemaan liian suuria! Siihen verrattuna olen ihan kehäraakki.

helmikuun 25.

Äidin 25-vuotisneuvola

"Kaksivitonen nuori nainen. Sanoo tuntevansa itsenä ikivanhaksi. Kuolemanpelkoinen. Istuu tuolin laidalla vähän säikkynä.

3:n lapsen kantaminen jättänyt vatsalihakset pysyvästi erilleen, mahaan liikaa nahkaa. Hiusraja harventunut jälleen väliaikaisesti. Puree kynsiä. Suositellaan keskivartaloa vahvistavia liikkeitä sekä kampaajakäyntiä.

Puhuu paljon, sekoilee sanoissaan ja nauraa kovaan ääneen. Selvästi iloinen kohdatessaan aikuiskontaktin. Kenties hieman liian innokas.

Kertoo kipeästä selästään, niskoistaan, huimauksestaan ja purentaongelmistaan. Päätäkin särkee usein, ja iskiasta. Suositellaan kehonhuoltoa. Aikoo sitten joskus paneutua asiaan.

Kärsii paniikkihäiriöstä ja traumoista. Lapsuudessa kovia kipukohtia. Pelkää epäonnistuvansa äitinä ja pilaavan lapsensa. 

Kokee suuria onnentunteita, mutta purskahtelee itkuun milloin mistäkin. Hieman hukassa omassa elämässään. Miettii voiko väsymykseen seota ja saako lapselle huutaa. Saa ammattiapua.

Opinnot kesken mikä viittaa kenties laiskuuteen ja saamattomuuteen.

Hiukset nutturalla, iho kelmeä ja vaatteet puklusssa, ylipainoa. Mahdollisesti menettänyt kiinnostuksensa itsestään huolehtimiseen. Ruokaympyrä kenties unohtunut. Syö tylsyyteen ja tunteisiin. Ei löydä aikaa liikkua, ottaa mieluummin päikkäreitä.

Väittää olevansa sinut itsensä kanssa, mutta kadehtii lapsettomien ystäviensä vartaloa ajoittain ja suunnittelee jatkuvasti aloittavansa dieetin ja ryhdistäytyvänsä. On varannut ajan personal traineriltä. Pohtii vieläkö mies himoitsee kulahtanutta puolisoaan. 

Ikäkriisissään laskee silmänympäryksen ryppyjä ja puristelee toistuvasti omia reisiään ja pohtii saako koskaan oman vartalonsa hallintaa takaisin. Ei osaa antaa armoa itselleen.

Kärsii unettomuudesta ja todennäköisesti stressaa itsensä ennenaikaiseen hautaan ylisuorittamisella, perfektionismillä ja liialla ajattelulla. Vaikeuksia antaa asioiden olla. Toisaalta unohtelee koko ajan asioita joten mietittävää ei kerry liikaa.

Kokee olonsa monesti ulkopuoliseksi joukossa ja ajattelee muiden olevan "kanoja ja lampaita". Jonkinasteinen hahmottamishäiriö kyseessä sopeutumisvaikeuksien lisäksi. Puheessa vilisee muutenkin paljon eläimiä; "vuotaa kuin pistetty sika, en tiedä olenko lintu vai kala ja taapero on ihan apina". Kertoo silti väsyneensä talon omiin eläimiin.  

 Kielenkäyttö monipuolista ja vuolasta. Kenties liiankin avoin henkilö. Tuntee voimakkaasti kaikki tunteet. Taipuvainen melankoliaan ja ahdistukseen. Kertoo kaamoksen ja kuun asentojen vaikuttavan oloonsa. Jonkinasteinen puunhalaaja.

Kykeneväinen oppimaan uutta ja multitaskaamaan. Vauvan syöttäminen ja kirkuvan uhmiksen kanssa kamppailu sujuu kuin vettä vain. Myös ruualaitto ja lasten viihdyttäminen yhtä aikaa onnistuvat kohtalaisesti. Tekee aina ruuat itse, paitsi jos mummu tekee. 

On oppinut hoitamaan niin ärhäkän vaippaihottuman kuin peräpukamatkin, hoitamaan verestävät rinnat ehjiksi ja lämmittämään maidon niin nopeasti ettei taapero ehdi yöllä herätä toimitukseen.

Osaa ulkoa melkoisen määrän lastenlauluja ja laulaa niitä myös yksinollessaan. Onneksi on jo ammattiavun piirissä.

On oppinut luopumaan yksityisyydestään esim. vessareissulla sekä keksimään mitä moninaisempia vastauksia taaperon kysymyksiin.

Ei kuulema löydä aikaa parisuhteelle ja jos löytäisikin niin mies kuulema on jo unessa tai joku lapsista hereillä. Toivoo tilanteeseen muutosta esim. kylpyläviikonlopun muodossa.

Pessimistinen luonne jota on vaikea miellyttää. Väsyneenä ja nälkäisenä kimmastuu ja tiuskii perheelleen. Ei kestä alkoholia hyvin ja väittää lopettaneensa sen käytön tyystin, mutta suunnittelee jatkuvasti lähtevänsä tanssimaan "niinkuin ennen vanhaan". Moista ei suositella missään nimessä, kunto voi pettää jo aikaisessa vaiheessa iltaa.

Säikähtää välillä omaa nauruaan, koska väittää sen olevan niin harvinainen tapahtuma. Kertoo selviävänsä päivistä kofeiinin ja sokerin voimalla sekä laskemalla tunteja miehen kotiintuloon. Selvästi taipuvainen läheisriippuvuuteen sekä nautintoaineiden väärinkäyttöön.

Kontrollikäynti puolen vuoden päähän jolloin tarkistetaan henkinen kunto ja keskustellaan mahdollisesta lääkityksestä ja kehotetaan viimeistään tuossa vaiheessa jättämään lapset isälle ja ottamaan omaa aikaa." 

helmikuun 20.

Minä luovutin. Tai kenties se ei ole oikea sana. Minä luovuin. Vapaaehtoisesti, vaikkakin pitkin hampain. Luopuminen tarpeettomasta ja valtavaa ahdistusta ja stressiä lisäävistä asioista on mun prioriteettilistan kärjessä tällä hetkellä. Olen alkanut antaa itselleni armoa, puhua hellästi, antaa anteeksi riittämättömyyteni ja joskus lyhyen pinnani. Olen antanut itselleni luvan olla heikko ja rikki. Antanut luvan toipumiselle ja parantumiselle. Oman itseni takaisin saamiselle. 

Minä siis luovuin.

Ensin taaperon päivähoitopaikasta ja sen jälkeen omista opinnoistani ainakin ensi syksyyn. Ja annoin koiran osittaishoitoon eksälle. Ja päätin olla tekemättä kahta ruokaa joka päivä.

Mä olen alkanut ymmärtää, etten mä voi vaatia itseltäni sitä kaikkea mitä taaperon ollessa vauva. Nyt se ei enää ole vauva. Se on vaativa, uhmakas ja energinen. Vaatii arjessa oman ison paikkansa, kovaan ääneen ja taukomatta. Eikä se nuku enää päiväunia ja tulee öisin viereen omasta sängystään, mutta vauva se ei enää ole. Iso persoona, hän. Omaksi itsekseen muovautuva.

Tämä toinen vauva puolestaan on tyytyväinen, rauhallinen ja paremmin nukkuvaa sorttia kuin isoveljensä. Sitä ei ole pakko hytkyttää sylissä tuntikausia oma selkä katki vain sen takia, että kun niin tein taaperonkin aikana. On monta asiaa, jotka nyt on mahdollista tehdä toisin, vauvakin kun on iha oma ihana persoonansa. Jonka nimeksi taitaa lopulta tulla juuri se, minkä laitoksella ensimmäisenä iltana miehelle hihkaisin. Pakkastyttö näyttää juuri sen nimiseltä, miksi sitä siis muuttamaan. 

Vaikka ylisuorittaja ja se vaativa ihminen mun sisällä huutaa, että purista purista, kyllä sää jaksat ja mikset muka jaksaisi, perhanan vässykkä, niin olen oppinut olemaan kuuntelematta sitä tiukkapipoa. Kuuntelen mieluummin sitä naista, äitiä ja ihmistä joka ei oikeasti voisi vähempää kiinnostaa opiskelu tai valmistuminen. Tai täydellisyys toisten toiveiden ja vaatimusten mukaan. Mun perheen onnellisuus ja mun oma jaksaminen on tärkeintä tällä hetkellä. En täysin vielä paikallista mistä nämä supermutsipaineet tulee, mutta jäljillä ollaan, niinkuin monen muunkin mun päätä vuosia sekoittaneen asian kanssa.

Mä haluan uppoutua tähän vauvakuplaan ja arjen pyörittämiseen. Tehdä tämän homman niin hyvin kuin osaan, enkä aina tuntea läsnäolon puutetta, vajavaisuutta tai syyllisyyttä. Mä haluan nauttia mun lapsista. Piirtää autoja iltaisin taaperon kanssa ja lukea kirjoja, käydä kylvyssä. Mä haluan keinua vauvan kanssa poski poskea vasten keittiössä, ihastella sen punertavaa takatukkaa ja nuuhkia sen poskia. Mä haluan ehtiä ihastelemaan hymyjä, valokuvaamaan ja kirjoittamaan enemmän. Mä haluan keskittyä näihin arkipäiviin ilman, että mun mieli koko ajan miettii mitä jää tekemättä ja miten en illalla kuitenkaan enää jaksa tai halua kirjoittaa asiatekstejä tai laskea. Mä en halua uhrata mun jaksamista ja toimintakykyä koulun ja valmistumisen takia. 

Mä haluan keskittyä olennaiseen. Sämpylätalkoisiin taaperon kanssa, porkkanoiden raastamiseen yhdessä, sohvalla pötköttelyyn kun siihen lankeaa mahdollisuus. Mä haluan poistaa paineen mun elämästä ja elää tässä hetkessä, olla "vain äiti" vielä hetken. Kevätkin on kohta jo täällä, piha on peilijäällä ja luokkien katolla ei kohta enää ole lunta. Pakkastyttökin on kohta jo 2kk! 

Ja vaikka meillä on välillä tussilla maalatut sohvatyynyt (tänään), kaikki rääkyvät yhtä aikaa (eilen ja tänään), paskakasat kaatuvat niskaan (päivittäin) ja joka ilta särkee päätä väsymyksestä, huimaa ja oksettaa niin en mä tätä vaihtaisi.

Paitsi ehkä hetkittäin silloin kun kannat kirkuvaa taaperoa joka ei halua mitään, mutta samalla haluaa kaiken ja väsyttää niin että pyöryttää ja paniikkikohtaus meinaa tulla kaiken sekamelskan takia. Ärsyttää toki, että selviän päivistä miehen töissäollessa kofeiinin ja sokeriherkkujen avulla, mutta muutosta siihenkin tulee sitten jossain vaiheessa, ehkä jo ensi kuussa. Ja elo muuttuu lähes helpoksi niinä päivinä kun meitä on kaksi hoitamassa tätä härdelliä.

Mä haluan nauttia mukavuudesta. Nyt mulla on mahdollisuus viihtyä ja takertua mukavuudenhaluun. Pitää jalassa vanhoja legginssejä, kumppareita, ylisuurta rönttömekkoa ja olla tukka nutturalla ja unohtaa pestä aamuisin hampaat. Ne satunnaiset laittautumisen hetket tuntuvat sitten oikein juhlallisilta. Ja mukavuudenhalua mulle on myös toimiva ja kivuton kroppa minkä eteen alan tehdä pikkuhiljaa töitä- en kaikkea kerralla ahnehtien ja heti vanhaan tahtiin palaten, vaan hiljakseen, omaa aikaa pari tuntia muutamia kertoja viikossa. Minä, musiikki ja rauta. Hiki ja polte. On ollut ikävä.

Niinä parina päivänä kun taapero on isällään haluan nauttia siistin kodin illuusiosta, käydä vauvan kanssa äitivauvakerhossa ja tutustua tuohon vauvaan ihan omana yksikkönään ja antaa koko huomioni tuolle pienelle ihmeelle johon kiintyminen on ollut pelottavaa ja hitaampaa kuin edellisellä kerralla.

Viikonloppuisin haluan nähdä ystäviä ja kestitä. Nauraa ja iloita. Nukkuakkin pidempään ja valvoa miehen kanssa vähän liian myöhään. Saunoa ja ulkoilla. Viikonloput on ihania!

Mun on osattava päästää näistä stressitekijöistä ja saada tämä lähes päivittäin oireita antava paniikkihäiriö hallintaani. Musta on ihana huomata, että mulla onkin niitä työkaluja ja apuja ja lisää tulee koko ajan. Se mustuus ja hätä eivät ole enää päällimmäisiä mielessä koko aikaa.

Kyllä tämä tästä. Me ollaan turvassa ja ehkä alan kevään mittaan uskoa siihen yhä enemmän ja enemmän. Mun ei ole pakko uuvuttaa itseäni kaiken alle, mä en pysty hallitsemaan kaikkea ja kaikkia, mä en voi kantaa kaikkien murheita harteillani ja antaa oman hyvinvointini ja perheeni hyvinvoinnin kadota sen takia, että mä haalin itselleni liikaa, vaadin itseltäni kaikkea mahdollista ja mahdotonta. En sen takia, että minä haluan suorittaa, saavuttaa ja olla täyden kympin tyyppi koko ajan kaikessa ja kaikille. Ei se niin vain voi mennä ja mun on pakko oppia hellittämään. Mun on laskettava rimaa, kaikkeen ei vain yltää jos omat voimavarat meinaa loppua sen keskellä. 

Mulle tärkeää on ulkoilla lasten kanssa kevätauringossa (jota ei näy), tehdä ruuat itse, mieluiten useammaksi päiväksi kerrallaan, saada raha-asiat balanssiin. Ja tuohon raha-asioihin liittyen mä toivon, ettei ensi kuussa tulisi yhtään eläinlääkärikäyntiä, ei vakuutusmaksuja tai sairaalamaksuja. Näin saattaisi jäädä leivälle muutakin kuin pelkkä ylähuuli. 

Mä haluan ne muutamat vapaat tunnit päivässä käyttää remonteista haaveiluun, lukemiseen, ystävän kanssa jutteluun, miehen sylissä makaamiseen, olemiseen, suihkussa seisomiseen enkä siihen, että itkien lasken matikkaa tai kahlaan lähdemateriaaleja lävitse. Mä joudun tekemään monen asian kanssa sen välttämättömän (vaipat, ruuat, pissatukset ja raivarit, tiskit, pyykit ja elukat), mutta sitten sen "vapaa-ajan" en soisi kuluvan stressaamiseen enkä turhaan huolehtimiseen.

Me mennään tänään pohjanmaalle. Minun mummu täyttää 70. Ja minä maanantaina 25. Sukulointia tiedossa pitkän kaavan mukaan. En malta odottaa.

Tänä viikonloppuna mä hellitän sen verran, että käyn illalla hierojalla yhden parituntisen, otan mukaan myös uimapuvun ja jonkun hyvän kirjan ja tapaan paria ystävää vielä sunnuntaina kahvin merkeissä. Parasta terapiaa, liikunta ja ystävät.

Hyvää viikonloppua kaikille. Mä jatkan nyt pakkaamista.

helmikuun 16.

Mä haluaisin kirjoittaa enemmän hymyistä, vauvan suloisista äänistä ja viuhtovista käsistä.

Haluaisin kirjoittaa enemmän taaperon nokkelista lausahduksista ja uusista taidoista. Mä haluaisin kirjoittaa siitä miten mä osaan ajoittain nauraa niin että meinaan tikahtua.

Ja siitä miten suuresti mä rakastan, siitä intohimosta minkä arkisin joutuu tukahduttamaan, mikä meinaa jäädä väsymyksen ja kommunikaatiokatkosten alle. Tuosta ihanasta miehestä joka hyräilee mut uneen jos on tarvis.

Haluaisin kertoa siitä miten suloiselta vauvan poski tuoksuu ja miten komeat reissimakkarat sillä jo on.  Ja siitä, miten mua liikuttaa kun isä ja tytär painavat nenänsä vastakkain ja miten pienenä tytär lepää isänsä isoissa käsissä.

Ja siitä, miten taapero tulee ja halaa tiukasti "mun äiti, äiti on aikuinen".

Mä haluaisin kirjoittaa enemmän niistä ihanan hitaista aamuista ja herkullisesta ruuasta, unelmista ja haaveista, kenties ottaa kuviakin. Ja siitä miten mua itkettää kun katson tuota täydellistä tyttöä kun se nukkuu tai kun se hymyilee mulle koko naamallaan. Ja siitä kun taapero herää itkien uniltaan ja pyytää, että äiti laula.

Mä haluisin, että mun elämä olisi vain noita onnenhetkiä, rauhallisia ja katkeamattomia yöunia, hyvin käyttäytyviä lapsia, ei huolia tai pelkoja, niiden sijaan energiaa ja valoa. Siinä arjessa ei olisi itseä kammostuttavia ajatuksia, ei paniikkihäiriötä tai masennusta, ei sinnittelyä, ei näitä huonoja päiviä monien ihanien päätteeksi.

Eilen olon laukaisi liian myöhäinen kahvinjuonti ja hillittömät sokeriöverit läpi viikonlopun. Siinä ihanassa arjessa mä olisin sellainen millainen olin nytkin koko viikonlopun ja itseasiassa jo useamman viikon putkeen ennen kuin iski levottomuus. Traumaterapia auttaa, mutta paljon on työtä tehtävänä, sillä näiden olojen juuret eivät ole vain viime vuosien tapahtumissa, vaan vielä paljon kauempana. On rankkaa pilkkoa koko elämänsä niin kauas kuin muistaa niin pienen pieniin osiin, analysoida, pohtia, säikähtää ja oivaltaa, mutta sen jälkeen sitä aina uskoo parempaan tulevaan, saa työkaluja, ymmärrystä ja luvan olla rikki.

Koska mä olen stressaantunut ja peloissani niin mun on pakko kirjoittaa siitäkin. Mä pelkään, että mulla on milloin imusolmukesyöpä, aivokasvain, silmäsairaus tai ihosyöpä. Aina se on jotakin, aina jotain pahaa, kuolettavaa ja kaikennielevää. Herään siihen pakokauhuun unen rajamailta, varmana, että henki lähtee, tai järki. Varmana, etten ehkä näe lasteni kasvavan enkä saa viettää pitkää elämää tuon ihanan miehen kanssa. Enkä mä osaa hiljentää sitä ahdistusta ja pelkoa. Aina iltaisin ne tuntuvat ottavan hallitsemattomasti vallan. En vielä täysin käsitä miksi mun olo on nyt tallainen, niin paljon samankaltainen kun esikoisen kuoltua ja elämän ollessa ihan toivottoman tuntuista hätää, paniikkia ja pelkoa, mutta eiköhän se tässä selvinne jossain vaiheessa. Ei mulla ole kiire. Koulunkin laitan katkolle, vaikka se luovuttamiselta tuntuukin, mutta en mä jaksa ajaa itseäni piippuun yhden opinnäytetyön ja laskemisen takia, en nyt kun haluan toipua ja nauttia mun perheestä. Tulkoon se koulu ja valmistuminen sitten kun sen aika on. Mä haluan keskittyä siihen, että saan itseni takaisin ja lapset saa sellaisen äidin joka iloitsee, nauraa, touhuaa ja on läsnä, ei pelkojen pyörteessä.

Haluaisin kirjoittaa siitä, miten ihana oli käydä koiran kanssa lammen jäällä lenkillä ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin. Miten vapaana se juoksi, eikä se ärsyttänyt mua yhtään. Eikä sitä tarvinnut pelastaa taaperon kynsistä. Ja miten aurinko paistoi ja hanki kimmelsi. Ja siitä, miten kaunista täällä meilläpäin on.

Mutta toistaalta mä haluan kirjoittaa niistä pimeistäkin päivistä, väsymyksestä joka saa olon tuntumaan krapulaiselta ja hyvin nukutunkin yön jälkeen väsy iskee jo muutaman tunnin jälkeen. Mä haluan kirjoittaa riittämättömyydestä, siitä miten hampaat kiristyy kun ei pääse yksin vessaan, taapero haluaa nousta viideltä, roikkuu lahkeessa ja testaa jokaisen rajan kymmenen kertaa. Siitä miten joskus, edes vartin ajan sun ei tarvitsisi olla äiti ja vastata jonkun kutsuun.

Mä haluan kirjoittaa pelosta. Siitä miten pelkää, että saa paniikkikohtauksen lasten kanssa ollessa, siitä miten vihainen mä olen kun tällainen ahdistuneisuus, pelko ja hätä varjostaa meidän perhe-elämää ja sitä onnea mikä tässä jo on, mutta joka mun osalta jää jonkin kauhun verhon ja epävarmuuden peittoon. Mä haluan kirjoittaa toipumisesta, hyvistä yöunista ja tasapainosta, mutta ne antavat vielä odottaa itseään, vaikka eteenpäin koko ajan mennään. Toipuminen. Tuntuu hassulta toipua jostain joka on ollut osa itseä niin pitkään. Mitä sitä edes on ilman pelkoja ja ahdistusta? Onko se osa mun identiteettiä, jatkuva huolehtiminen ja kuolemanpelko? Eihän sen tarvitse olla niin.

"mikä on se paha joka seuraavaksi iskee, onkohan mulla jokin vakava sairaus, oonkohan oikeesti hullu"? Mä inhoan näitä päiviä kun tarkkailet itseäsi koko ajan ja olet varma, että jotain on vialla. Inhoan näitä päiviä kun kaikki vaikuttaa toivottomalta ja pelkältä kuoleman odottamiselta. Inhoan kun en iltaisin jaksa kun maata sohvalla ja toimia sieltä käsin. Se ei vastaa sitä ideaaliäitiä mikä mulla on mielessäni.

No, tänään oli tällainen pohjavire, huomenna varmaan jo eri tunnelma. Ei tule itsestään tämä hormonitoiminta takaisin. Jospa neiti nukkuisi taas yhden pidemmän pätkän jonka aikana olisi toivottavaa, että äitikin saisi nukuttua.

Helmikuun 4.

Äitiyden avainsanat tällä hetkellä.

Pelko

Välillä pelkään itseäni. Sitä miten väsynyt olen. Sitä miten vihainen olen. Sitä miten en aina tunnista itseäni tämän arjen keskellä. Pelkään menettäväni itseni äitiyteen ja kadottavani omat intohimoni ja otteeni elämään. Pelkään myös tulevani hulluksi/ sairastuvani vakavasti ja lasten jäävän ilman äitiä.

Pelkään lasten puolesta koko ajan, ja se vie äärettömästi voimia.

Pelkään epäonnistumista, kaikilla elämäni osa-alueilla.

Pelkään etten saa omaa itseäni enää takaisin, omaa mieltä, omaa vartaloa, motivaatiota ja iloa.

Katkeruus

Olen ajoittain todella katkera ja karvas ihminen. Olen kateellinen miehelle tämän harrastuksista ja omasta ajasta. Eihän sen tarvitse viettää tässä sirkuksessa kun muutama hassu tunti hereilläoloajastaan ennen kun se menee jo nukkumaan.

Olen katkera, koska olen katkera. Epämiellyttävä ihminen jolla on ajoittain niin tuskaisen vaikeaa kotona, etten edes soisi toiselle tämän harrastuksia ja menoja, haluan että molemmat kärsivät tämän saman tylsyyden ja vaikeuden. Koska mulla ei ole niin ei saa olla sullakaan (omaa elämää, hyvää oloa ja kivaa).Mulla ei kohta ole muuta omaa kun vessassakäynti ja taaperon ollessa kotona ei edes sitä. Ihanan lapsellista.

Olen katkera siitä, millaiseksi väsymys minut tekee.  Ja millaiseksi esikoisen kuolema minut muutti. Ja nyt viimeisimpänä millaiseksi tämä raskaus minut muutti. En oikeasti ole tallainen, vaan koen olevani iloinen, hauska, fiksu, lempeä, rakastava ja vahva. Missä se henkilö sitten on? En tiedä, mutta toivon perkeleen paljon, että se alkaa näyttäytyä hieman enemmän kevään aikana! Jos en itse siedä itseäni niin miten joku muu sitten sietäisi?

En halua olla marttyyriäiti. Sellaisiakin tiedän ihan liikaa eikä se ole tie jolle haluan lähteä.

Viha

Ei lastaan voi vihata, ajattelin ennen, vaikka taaperon vauva-aika ja vuoden kestänyt nukkumattomuus siihen jo viitteitä antoikin. Nyt Neiti Näpsän synnyttyä ja jo raskausaikana olen saanut huomata, että ainakin jotain hyvin paljon vihaan verrattavaa voi ainakin tuntea lapsen riehuessa, huutaessa, rikkoessa, lyödessä ja sen ollessa, no lapsi. Äärimmäinen vitutus, sitä se ainakin on.

Avuttomuus

Avuttomuus lapsen riehuessa ja ollessa uhmakohtauksen vallassa. Avuttomuus lapsen itkiessä lohduttomasti. Ratkaisut ovat tähän saakka löytyneet, mutta entä sitten kun joku päivä eteen tuleekin jotain mitä äiti ei voi sanoittaa, selittää eikä lohdutukset/laulu/syli enää auta. Surettaa olla heikko.

Häpeä

Liittyy vahvasti yllämainittuihin. Minua hävettää suunnattomasti taantua uhmaikäisen tasolle. Huutaa lapselle, menettää maltti niin että itseäkin kauhistuttaa. Olen saanut herätä omaan raivooni ihan eri tavalla tytön synnyttyä. Varsinkin kun kasvatusperiaatteisiin kuuluu, ettei lasta kuriteta fyysisesti, mutta entä jos jollain hetkellä kun vain kuppi kaatuu niin sitä lasta ottaakin esim. tukasta kiinni? Iltalehtien hirmutarinoiden lukeminen on saanut pelkäämään entistä enemmän "hirviötä sisälläni", josta valeäiti on kirjoittanut jo aikaisemminkin. Mihin kaikkeen ihminen saattaakaan pystyä, osaanko hallita itseni ja tunteeni/reaktioni. Kontrollin menettämisen pelko, jota paniikkihäiriö entisestään voimistaa. Häpeän olla vihainen lapselleni, mutta taaperon rääkätessä koiraa, yrittäessä satuttaa pikkusiskoa tai sotkiessa/särkiessä jotain tahallaan en aina vain saa itseäni kiinni ajoissa ja ehdin huutaa, kivahtaa ja sanoa kovemmin mitä edes oli tarkoitus.

Kateus

Aika lailla samaan kategoriaan tuon katkeruuden kanssa. Olen kateellinen miehelle siitä, miten sillä ei ole huono omatunto siitä, että se ensin viettää päivät töissä, sen jälkeen tekee pihahommat ja sitten vielä kolmena päivänä vielä painelee harrastuksiin lähes neljäksi tunniksi kerrallaan. Jos mä alan ottamaan vuoropäivinä esim. 2h omaa aikaa niin sekin tuntuu jo "liialta" ja kodin hylkäämiseltä ja turhalta ja mitä nyt vielä (ainakin lasten hylkäämiseltä). Arvolleni on sopivaa tiskata, leipoa, vaihtaa vaippoja, katsoa telkkarin paskaohjelmia ja sen jälkeen mennä vihaisena nukkumaan. Olen kateellinen miten paljon helpommin mieheltä käy tuo oman ajan ottaminen. Lisäksi tuntuu, että hän ajattelee minun vain lorvivan kotona pyykki- ja tiskikoneen välissä ja nukkumassa toistuvia päiväunia.

Kiukku

Päivittäin mukana, yleensä iltaisin. Hyvin monesti johtuu myös sukulaisista ja siitä, annanko polkea itseäni vai pidänkö pääni ja olen kusipää muiden silmissä. Kiukuttaa myös kun aikataulut mättää, unohdan jotain tärkeää, en saa haluamaani ja joudun joustamaan/odottamaan. Olen kirpeä kiukkupussi, onneksi aina vain lyhyitä hetkiä kerrallaan.

Väsymys 

En kenties ole vieläkään tajunnut miten raskas ja väsyttävä raskaus oikeasti oli. Miten palasina minä oikeasti olin ja lähellä totaalista loppunpalamista. Nytkin olen väsynyt, mutta eri tavalla. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että unta, lepoa ja rentoutumista tarvittaisiin. Ja paljon. Kohta ei sitten pian jaksakkaan ja elämä on taas yhtä itkun tuherrusta ja ahdistusta. En ole saanut vielä tarpeeksi etäisyyttä raskauteen ja en uskalla hirveästi muistella miten pimeässä paikassa elin ja olin koko ajan. Se ahdistuksen, pelon ja unettomuuden määrä ja niiden kamalien ajatusten määrä oli ihan hirveä. Väsymys saa aikaan sietämättömän kierteen eikä se helpota paniikkihäiriötä yhtään. Miten synkkä sitä olikaan, miten hirveitä ajatuksia sitä risteili päässä omista rakkaistaan. En edes sen uskonut moisen olevan mahdollista. Onneksi se on ohi, raskaus nimittäin ja olokin alkaa päivä päivältä normalisoitua. En osaa käsittää miten epäilin, märehdin, ahdistuin, panikoiduin, miten hukassa ja kipeä olin. Hävettää sekin, mutta onneksi valoa taas näkyy, ja toivoa, luottamusta ja uskoa. Niihin on nojattava.

Riittämättömyys

Riittääkö rakkauteni kaikille lapsille? Riittääkö syli, aika ja hellyys? Riitänkö minä tällaisena, vajavaisena puolisona, äitinä, tyttärenä ja ystävänä. Riitänkö itselleni? Tuntuu, etten pysty täyttämään kaikkia näitä rooleja niinkuin haluan. Ensin olen äiti, sen jälkeen puoliso? Sen jälkeen on epäselvää ja sumeaa aluetta. Sen jälkeen olen minä? Vai pitäisikö sen olla ensimmäisenä? Helvetin itsekkäältä se ainakin tuntuu, vaikka jos minä en aseta itseäni ykköseksi niin ei sitä kukaan muukaan tee.

Yhteys 

Parisuhteen yhteys. Keskusteluyhteys. Se on siellä, mutta kommunikaatio-ongelmat kehittyvät ja kasaantuvat nopeasti. Välillä tuntuu, että sitä yhteyttä saa hakemalla hakea kun ei olle moneen päivään kunnolla nähty, on puhuttu lähes vain lapsista, tiuskahdettu ja mökötetty. Pelkään epäonnistumista tämän kaiken keskellä. Entinen suhde kaatuin taaperon vauva vuoden aikana ja pelottaa, että toistan ne samat virheet kuin silloinkin. Vaikka järjellä tiedän, ettei lapsi ollu syy eroon, eikä meille käy niin, mutta se pelottaa silti. Se yhteyden menetys, meidän menettäminen ja kadottaminen johonkin "vain vanhemmuuden" syövereihin. Edellinen suhde kaatui kunnioituksen puutteeseen, tottumiseen, turtumiseen, vihaan, katkeruuteen ja siihen, ettei kumpikaan ymmärtänyt sitä vuosien saatossa muuttunutta kumppania. Rakkaus loppui ja se jos mikä on pelottavaa.

Enää ei ole aikaa loikoilla sylikkäin tuntikausia, hassutella ja jutella (kaipaisin enemmän keskustelua, mutta se vaatisi aikaa, jota ei yhtäkkiä olekaan). Haluisin pystyä olemaan enemmän läsnä, kuunnella enemmän, ymmärtää enemmän. Taisteluatahtoa ja halua on, mutta kun olisi vielä aikaakin enemmän kuin vartti sen parisuhteen hoitamiseen päivittäin.

Onni

Nappasin eilen jonkun viisaamman blogista ajatuksen; "kaikki päivät eivät ole ruusuilla tanssimista, mutta jokainen päivä on onnen täyteinen". Ja niin se on. Kaikesta väsymyksestä ja negatiivisista tunteista huolimatta, minä olen onnellinen. Joka päivä, monta kertaa. Mun on hyvä olla, kun vauva katsoo mua, puristaa tiukasti sormesta ja saan haistella sen päätä. Ihan rauhassa, sohvalla. Kiintyä ja ihmetellä.

Mulla on hyvä, kun taapero painautuu raskaana mun syliin, väsyneenä ja saan silittää sen tukkaa kun se nukahtaa. Mulla on hyvä kun se nauraa, leikkii ja höpöttää.

Mulla on hyvä, kun aina iltaisin saan käpertyä miehen syliin, nauraa, helliä tai sitten itkeä ja täristä. Mä saan olla minä eikä toinen horju minnekkään. Siinä se on, ja aina aamuisin se antaa suukon ennen kuin lähtee töihin (ja syöttää tytön mikä on ehdottoman ihanaa).

Se on sellainen harvasanainen suomalainen mies, mutta se on kuin kallio. Sillä on maailman hellimmät kädet, vahvin syli ja lämpimin sydän. Se tekee mielestäni liikaa töitä, ei valita turhasta ja se on ehdottomasti luottamuksen arvoinen.

Rakkaus

Minä rakastan. Aivan valtavasti. Rakkauteni lapsiin on jotain käsittämättömän syvää ja ihanaa, mutta myös se, millaisessa parisuhteessa minulla on onni olla. Olen löytänyt ihmisen, jonka kanssa saan olla minä, kiukkuinen ja rikki olon siltä tuntuessa ja niin paljon muuta. Olen suhteessa, jossa olen tasavertainen, arvokas ja rakastettu, hemmoteltu ja hellitty. Myös kiireen keskellä minua muistetaan suukottaa, puristaa ja halata. Aina iltaisin omalla vuorollani saan käpertyä lämpimään syliin ja minusta pidetään kiinni, vaikka toinen jo nukkuisikin. Olen kova vaatimaan huomiota ja siitä on vaikea luopua taas muuttuneen arjen keskellä.

Enkä aina muista ettei toinen osaa lukea ajatuksia ja sitten sulkeuden kun toinen ei tajua mitä haen takaa/haluan. Haluan myös vatvoa ja puhua, kenties liikaakin, mutta puhuminen ja analysoiminen on mulla avain hyvään oloon.

Kiitollisuus

Olen äärettömän kiitollinen. Lapsista, miehestä, perheestä. Kodista, terveydestä ja elämästä. Joka päivä minä muistan miten onnekas olen kun katselen noita ihmeitä. En minä muuta kaipaa.

Ei kieltämättä näytä kovin positiiviselta, varsinkaan kun tänään(kin) on herätty puoli 6. Tänään olisi kouluun paluu ja se tekee oman olon raivoisaksi. Mistä perhanasta minä siihen sontaan etsin vielä ajan tämän kaiken keskellä, motivaatiosta puhumattakaan.

Kaikista noista negatiivista sanoista huolimatta nuo kolme viimeisintä tuntuvat kumoavan aiemmat muut. Niiden voima jo yksissään nousee esiin niin voimakkaasti, että tekisi mieli pyyhkiä muut pois.

Kai ne sitten ovat ne kantavat voimat; rakkaus, onni ja kiitollisuus.

Ei kaikki ole paskaa, tää on vain "tää vaihe" joka kohta jo toiseksi sellaiseksi muuttuu, mutta toivon, että nuo kolme pysyvät, aina. Tiedän millainen äiti ja puoliso haluan olla. Haluaisin olla enemmän läsnä, junnata vähemmän negatiivisissa ajatuksissa, olla iloisempi, virkeämpi ja tasapainoisempi. Haluan sen oman minän takaisin, pala palalta, viikko viikolta.

Tässä lapsia kasvattaessa sitä huomaa vain joka päivä, miten paljon kasvettavaa minulla itselläni vielä on. On vaikea kohdata omat heikkoudet ja vajavaisuutensa ihmisenä, naisena ja äitinä, mutta eteenpäin mennään.  Ja toisaalta, onko minulla muka kiire olla jotenkin valmis? Läsnäoloa, hetkessä elämistä, keskittymistä. Sitä tarvitsen. Ja kärsivällisyyttä. Ehdottomasti sitä.

Neiti nukkuu joten lähtisi aamupalan tekoon pikkuhiljaa. Jaksaa sitten sinne kaupunkiin ja kohti kirjastoa ja kampusta.

Helmikuun 2.

Neiti Näpsä tänään jo kuukauden. Painoakin jo himpun päälle neljä kiloa.

Mä en muistanut miten äärettömän kauniita pienet vauvat on. Miten rakkaiksi ne tulevat, vaikka miten koittaisi tunteitaan hillitä menetyksenpelon takia. En muistanut miten ne nukahtamaisillaan kuulostavat ihan narisevalta ovelta. En sitä miten suloisia ne ovat kun nälkä vaivaa, mutta raivo ei vielä iske. Miten suloista on vauvan venyttely, katse, pään liike olkapäätä vasten. Tuoksu. Ja miten suloinen on tuo selvästi punertava untuva neidin takaraivolla. Inhottavaa on se, että Neiti on mahavaivainen ja ährää tuntikausia kakkaansa iltaisin.

En myöskään muistanut, miten kivuliasta on herätä keskimäärin 1,5h välein. Enkä ollut tajunnut miten kovaääniseksi voi taapero muuttua, miten kotitöiden lista voi näyttää loputtomalta ja pää on ihan puuroa. Mummu ja pappa viettivät meillä viime viikolla useamman päivän; sain nukkua aamulla hieman pidempään, pappa ulkoilutti taaperon ja mummu hoiti kirjanlukemiset, selätti pyykkivuoren, imuroi, pesi vessat ja teki ruuat. Tulin siihen lopputulokseen, että tarvitsen kotitontun. Oma Dobby ei tekisi pahaa ollenkaan. Ensimmäiseksi se saisi vaihtaa lakanat kaikille, ripustaa verhot olkkariin, tyhjentää kellarin remonttipölystä, lapioida hirvikoiran aitauksesta lumet, käydä läpi taaperon liian pienet vaatteet ja aukaista keittiön putken kunnolla. Aijoo, ja pestä sohvan, kirjoittaa yhden oparin ja lämmittää ulkosaunan vähintään kaksi kertaa viikkoon. Näin alkuun.

Mä tarviin kahvia. Se ei sovi mulle, mutta tarviin sitä, että saan voimia koluta näitä väsymyksen täyteisiä päiviä lävitse. Se kutittaa, tärisyttää, huimaa, juoksuttaa vessassa ja tekee olon levottomaksi, mutta muuten en ehkä pääsisi sängystä ylös. Ja jotain makeaa sen kanssa on saatava. Saa sitä sitten ihmetellä miten puntarin viisari on kääntynyt taas eri suuntaan.

Olen lukenut yöaikaan paljon äitien hyvinvoinnista, henkisestä hyvinvoinnista ja kaiken tämän tärkeydestä. Mä tiedän mikä tekee mut iloiseksi, itsevarmaksi, vahvemmaksi ja terveemmäksi ja se on bodailu. En tosin edes uskalla ajatella, että olisin kotoa poissa väh 2tuntia useamman kerran viikossa ja jättäisin lapsikatraan miehelle ja tekisin jotain vain itselleni. Ei miestä harmita moinen. Hän on alkanut taas painia 3 kertaa viikossa ja matkojen kanssa kerralla menee noin 3,5 tuntia. Se on aika paljon aikaa poissa kotoa töiden lisäksi. Ja koska imetys kaatui taas (paskamutsi), mulla ois teoreettinen mahdollisuus harrastaa myös (paitsi toi napakipu, haavan arkuus ja mitä näitä nyt on). Henkisesti en vain pysty, koska äidin syyllisyys ja kontrolloinnin tarve ovat valtavia, mulla vissiin vielä suurempia kun monella muulla. Mutta kenties keväällä sitten, koska ei tää katkeruus ja kateus toisen harrastuksista ja omasta jutusta ole kivoja. Väsymyksen takia olen muutenkin kun tuuliviiri ja miesparka saa sen kaiken paskan niskaansa, oli se sitten jumiutunut mykkäkoulu, koska toinen ei osaa lukea ajatuksia tai sitten kimeä kirahdus/tiuskaus/karjahdus herra ties mistä syystä. Saan pyytää aika paljon anteeksi milloin keneltäkin.

Ja taaperoparka, on sillekin tullut karjuttua, tiukaistua ja sanottua rumasti väsymyksen keskellä, varsinkin jos perseilyn kohteena on pikkusiskon lyöminen, herättäminen tai koiran rääkkäys. Sitten harmittaa, äitiä. Poika leikkii liikaa yksikseen, ei pääse tarpeeksi ulos eikä äidin syliin ja se ottaa päähän, ihan valtavasti. Vaikka hermo palaa ajoittain niin pyrin selittämään, pyytämään anteeksi ja kertoa rakastavani. Jos painajaiset yllättävät, otan syliin ja laulan sen tunnin putkeen tupakkarullaa, koska toinen niin pyytää. Käydään yhdessä saunassa, kehun, palkitsen ja opastan hellästi. Teen parhaani. Muuhun en pysty. Mutta rakastan, enemmän kuin mitään. Ja ihastelen. Miten taitava poika se on, ja ihan mun omani. Liikutun ja kyynelehdin. Itkijä-äiti.

Kaikki osa-alueet huomioon ottaen, on ihme etten räjähdä tähän stressiin ja aivomyrskyyn. Ainakin kykyni ottaa päiväunia on kadonnut ja uni välttelee öisinkin johonkin kolmeen saakka,  "koska vauva voi herätä IHAN JUST". Kyttään ja tarkkailen, säpsähdän täydestä unesta monta kertaa, ihan kun minun valvomiseni voisi suojata toista kaikelta pahalta.

Koska mulla ei ole irl -mammaseuraa enkä sellaista ehkä kaipaakaan (en niin paljon, että ajaisin täältä korvesta ja lumen keskeltä kahville kaupunkiin lässyttämään ja tuntemaan huonommuutta), niin luen sitten öisin mammablogeja (paaaljon), sellaisia, missä asioista uskalletaan puhua niiden oikeilla nimillä. esim. yllämainittu univelka ja sen seuraukset, negatiiviset tunteet ja kaipuu töihin/mihin vain, vaikka "vain" takaisin omaksi itseksi. Neuvolan terkka sanoi mun olevan ihan normaali äiti. Tiedä siitä sitten, mutta ulkopuolinen olo on kaikkialla, sen takia varmaan skippaan seurakunnan äitivauvakerhon kun en kuitenkaan osaisi olla ihmisiksi.

Julkisesti olen videolla kertonut miten palkitsevaa ja ihanaa on olla äiti. Ja onhan se, en valehdellut. Olin silloin se iloinen ja pirteä versio itsestäni toimittajan ollessa täällä. Mutta se on myös paljon muuta. Ja se Mutta on aina siellä taustalla, joka repii. Videota en katsonut. En olisi kuitenkaan tunnistanut itseäni.

Öisin valvon silmät tulessa miettien mustia aukkoja, maailmanloppua (eli ihan järkeviä), kuolemaa, surua, sotia, ihmisten pahuutta ja tekemättömiä kotitöitä ja sitä miten paljon kaikkia rakastan. Hullunmyllyä. Ei ole ihme ettei uni oikein tule.

Päivisin suunnittelen ruokalistoja, katson telkkaria, juttelen vauvalle/taaperolle, pissatan, vaihdan vaippoja ja täytän tiskaria, teen ruokaa, ahdistelen. Väliin mässytän herkkuja ja päivittelen tätä taikinaa tossa torsossa. Välttelen kokovartalopeilejä, koska kaikki tämä hyllyvä, lyllyjä ja möykkyinen määrä valkoista taikinaa on vain liikaa mun verkkokalvoille.

En halua vaunulenkille, haluan lenkille yksin, mutta ei ole katuvaloja ja olen arkajalka. Ja siellä on lunta aika perhanasti. Jotain kertoo sekin, että jäin viime viikolla kaksi kertaa kiinni hankeen kotitien varrella. Oltiin papan kanssa varmaan melkoinen näky kun sydänsairas lapioi autoa irti ja sektiopotilas työntää volvoa liikkeelle. Ekalla kertaa mies veti mut traktorilla irti. On mulla joo ajokortti, en vain osaa peruuttaa suoraan montaa sataa metriä enkä mieluusti ajaisi hirvikoiran päälle, sitä tarvitaan taas ensi syksynä.

Tekisi mieli uimaan, kahvakuulaan, zumbaan, hiihtämään vaaralle ja salille, mutta mujun toistaiseksi kotona ja syön.

Mutta en sentäs enää itke niin paljoa kun vielä esim kaksi viikkoa sitten. En ahdistu joka asiasta (vaikka paljosta ja naurettavasta siltikin), en syyllisty kaikesta, en säiky jokaista rasahdusta ja ääntä (riittää että taapero tekee sen). Mutta voin silti kertoa, etten tykkää olla yksin 300 neliön vanhassa talossa, jossa on yksi uloskäynti eikä ulko-ovea saa lukkoon kun turvalukolla. Lisäksi täällä paukkuu ja narisee aika paljon. Kaiken kruunasi mummu joka  oli kuulevinaan taas kummituksia enkä edes voi kieltää moista, ei se ole ensimmäinen joka kuulee kummia meillä. Mutta asiaan. Mä myös nauran enemmän. Sillain spontaanisti, esimerksiksi jollekkin tyhmälle sitcomille ja melkein säikähdän sitä ääntä itsekkin. Ja pidän itseäni taas ihan nättinä kaikesta tuosta ylläolevasta marinasta huolimatta ja pyrin puhumaan itselleni kauniimmin ihan tietoisesti. Toki pelkään edelleen jonkin pahan iskevän johonkin, mutta yritän pitää sen ajatuksen taka-alalla ellei ole syytä uskoa muuta.

Mun päivät koostuu siis supermutseilusta, suorittamisesta ja kilaroinnista. Haaveilen töistä, nutturasta, hameesta ja jakusta edelleen. Toisaalta hyvänä päivänä mulla on hyvä olo kotona kalsarit jalassa, semilikaisessa ponnarissa ilman dödöä ja puklut olkapäällä. Ja eihän mulla ole edes tutkinto valmis. Keskiviikkona tosin on palaveri(monesko lie) ja kirjastoreissu edessä vauvan kanssa, loput materiaalit on kaivettu jo esiin, vielä tosin odotan motivaation maagista esiintulemista. Ei ole paljoa näkynyt. Mies se vain hokee korvan juuressa miten toukokuu on ihan justiinsa. Kyl mä sen tiijän perhana! Eikä täällä varmaan ole edes töitä sit vuoden päästä, paitsi abc:n kassalle jonne en suostu menemään, ennemmin sitten kotihoidontuelle.

Mulle on varattu hieroja-aika! On kyl jo aikakin, näen tähtiä ja jokainen kaulajänne näyttää poksahtavan hetkenä minä hyvänsä. Eikä henki meinaa kulkea koska rintaranka on ihan krampissa. Päätä särkee joka päivä väsymyksestä ja olo on kuin ennen vanhaan kun alla oli viikonloppu kirkkaita, miehiä, tanssia ja valvomista. Nyt tuo jälkipyykin olo on jatkuvaa, ihan morkkista myöten.

Tukka muuten tippuu, naama hilseilee, luomet(!!??) kuoriutuu ja oloista päätellen kuukautiskierto tekee paluuta. Onkin ollut jo melkein ikävä sitä riipivää hirviötä ja nupin sekoittajaa. Aion taas kieltäytyä kaikesta ehkäisystä, en vain arvaa tumpata itseeni mitään mikä sekoittaisi pakan pahemmin.

Eikä taaperolla ole helppoa. Huomiota pitäisi saada, vaikka sitten vauvaa läpsimällä ja koiran hännässä roikkumalla. "minä oon vauva, tuo mulle maitoa". Voi toista. Koko ajan halutaan jotain; pastillia, puukkaa, muumia, papan luo, maitoa, ulos ulos ulos, vauvas syliin, isin luo, äidin syliin. Haluamisen lisäksi kyselyttää kaikki; mikä ääni, mikä tuo on, äiti mitä sulla on suussa, mikä tuo on, missä vauva jne. jne. lista on loputon. Taaperolla uhma ja äidillä jokin murkkuikä olojen perusteella. Hieno ja kypsä yhdistelmä.

Hohtoa eiliseltä:

"voidaanks hoitaa parisuhdetta niin et mulla ois korvatulpat korvissa, niin et en koko ajan miettisi mitä vauva ährää ja pitääkö vaihtaa vaippa, putosko tutti, joko se kakkasi ja miksei se nyt ährää, nukkuuko se, kakkasiko se, missä bebanthen ja talkki?" Aika hottia.

Sellaista arkea. Olokin jo normaali(mpi) eli jotain raivokkaan momzillan, hormonihuuruisen teinin ja syömishäiriöisen väliltä. Aika kivaa on silti, osaisi vain hellittää vähän ja saisi nukuttua niin avot!

Ei muuten mitään muistikuvaa, että mistä kirjoitin viimeksi. Aamulla poistin vahingossa koko edellisen tekstin eikä poistettuja tekstejä ilmeisesti saa haettua mitenkään takaisin. Ehkä kukaan ei menetä mitään. Linja taisi olla aivan yhtä sekava kuin tässäkin. Ugh!