helmikuun 20.

Minä luovutin. Tai kenties se ei ole oikea sana. Minä luovuin. Vapaaehtoisesti, vaikkakin pitkin hampain. Luopuminen tarpeettomasta ja valtavaa ahdistusta ja stressiä lisäävistä asioista on mun prioriteettilistan kärjessä tällä hetkellä. Olen alkanut antaa itselleni armoa, puhua hellästi, antaa anteeksi riittämättömyyteni ja joskus lyhyen pinnani. Olen antanut itselleni luvan olla heikko ja rikki. Antanut luvan toipumiselle ja parantumiselle. Oman itseni takaisin saamiselle. 

Minä siis luovuin.

Ensin taaperon päivähoitopaikasta ja sen jälkeen omista opinnoistani ainakin ensi syksyyn. Ja annoin koiran osittaishoitoon eksälle. Ja päätin olla tekemättä kahta ruokaa joka päivä.

Mä olen alkanut ymmärtää, etten mä voi vaatia itseltäni sitä kaikkea mitä taaperon ollessa vauva. Nyt se ei enää ole vauva. Se on vaativa, uhmakas ja energinen. Vaatii arjessa oman ison paikkansa, kovaan ääneen ja taukomatta. Eikä se nuku enää päiväunia ja tulee öisin viereen omasta sängystään, mutta vauva se ei enää ole. Iso persoona, hän. Omaksi itsekseen muovautuva.

Tämä toinen vauva puolestaan on tyytyväinen, rauhallinen ja paremmin nukkuvaa sorttia kuin isoveljensä. Sitä ei ole pakko hytkyttää sylissä tuntikausia oma selkä katki vain sen takia, että kun niin tein taaperonkin aikana. On monta asiaa, jotka nyt on mahdollista tehdä toisin, vauvakin kun on iha oma ihana persoonansa. Jonka nimeksi taitaa lopulta tulla juuri se, minkä laitoksella ensimmäisenä iltana miehelle hihkaisin. Pakkastyttö näyttää juuri sen nimiseltä, miksi sitä siis muuttamaan. 

Vaikka ylisuorittaja ja se vaativa ihminen mun sisällä huutaa, että purista purista, kyllä sää jaksat ja mikset muka jaksaisi, perhanan vässykkä, niin olen oppinut olemaan kuuntelematta sitä tiukkapipoa. Kuuntelen mieluummin sitä naista, äitiä ja ihmistä joka ei oikeasti voisi vähempää kiinnostaa opiskelu tai valmistuminen. Tai täydellisyys toisten toiveiden ja vaatimusten mukaan. Mun perheen onnellisuus ja mun oma jaksaminen on tärkeintä tällä hetkellä. En täysin vielä paikallista mistä nämä supermutsipaineet tulee, mutta jäljillä ollaan, niinkuin monen muunkin mun päätä vuosia sekoittaneen asian kanssa.

Mä haluan uppoutua tähän vauvakuplaan ja arjen pyörittämiseen. Tehdä tämän homman niin hyvin kuin osaan, enkä aina tuntea läsnäolon puutetta, vajavaisuutta tai syyllisyyttä. Mä haluan nauttia mun lapsista. Piirtää autoja iltaisin taaperon kanssa ja lukea kirjoja, käydä kylvyssä. Mä haluan keinua vauvan kanssa poski poskea vasten keittiössä, ihastella sen punertavaa takatukkaa ja nuuhkia sen poskia. Mä haluan ehtiä ihastelemaan hymyjä, valokuvaamaan ja kirjoittamaan enemmän. Mä haluan keskittyä näihin arkipäiviin ilman, että mun mieli koko ajan miettii mitä jää tekemättä ja miten en illalla kuitenkaan enää jaksa tai halua kirjoittaa asiatekstejä tai laskea. Mä en halua uhrata mun jaksamista ja toimintakykyä koulun ja valmistumisen takia. 

Mä haluan keskittyä olennaiseen. Sämpylätalkoisiin taaperon kanssa, porkkanoiden raastamiseen yhdessä, sohvalla pötköttelyyn kun siihen lankeaa mahdollisuus. Mä haluan poistaa paineen mun elämästä ja elää tässä hetkessä, olla "vain äiti" vielä hetken. Kevätkin on kohta jo täällä, piha on peilijäällä ja luokkien katolla ei kohta enää ole lunta. Pakkastyttökin on kohta jo 2kk! 

Ja vaikka meillä on välillä tussilla maalatut sohvatyynyt (tänään), kaikki rääkyvät yhtä aikaa (eilen ja tänään), paskakasat kaatuvat niskaan (päivittäin) ja joka ilta särkee päätä väsymyksestä, huimaa ja oksettaa niin en mä tätä vaihtaisi.

Paitsi ehkä hetkittäin silloin kun kannat kirkuvaa taaperoa joka ei halua mitään, mutta samalla haluaa kaiken ja väsyttää niin että pyöryttää ja paniikkikohtaus meinaa tulla kaiken sekamelskan takia. Ärsyttää toki, että selviän päivistä miehen töissäollessa kofeiinin ja sokeriherkkujen avulla, mutta muutosta siihenkin tulee sitten jossain vaiheessa, ehkä jo ensi kuussa. Ja elo muuttuu lähes helpoksi niinä päivinä kun meitä on kaksi hoitamassa tätä härdelliä.

Mä haluan nauttia mukavuudesta. Nyt mulla on mahdollisuus viihtyä ja takertua mukavuudenhaluun. Pitää jalassa vanhoja legginssejä, kumppareita, ylisuurta rönttömekkoa ja olla tukka nutturalla ja unohtaa pestä aamuisin hampaat. Ne satunnaiset laittautumisen hetket tuntuvat sitten oikein juhlallisilta. Ja mukavuudenhalua mulle on myös toimiva ja kivuton kroppa minkä eteen alan tehdä pikkuhiljaa töitä- en kaikkea kerralla ahnehtien ja heti vanhaan tahtiin palaten, vaan hiljakseen, omaa aikaa pari tuntia muutamia kertoja viikossa. Minä, musiikki ja rauta. Hiki ja polte. On ollut ikävä.

Niinä parina päivänä kun taapero on isällään haluan nauttia siistin kodin illuusiosta, käydä vauvan kanssa äitivauvakerhossa ja tutustua tuohon vauvaan ihan omana yksikkönään ja antaa koko huomioni tuolle pienelle ihmeelle johon kiintyminen on ollut pelottavaa ja hitaampaa kuin edellisellä kerralla.

Viikonloppuisin haluan nähdä ystäviä ja kestitä. Nauraa ja iloita. Nukkuakkin pidempään ja valvoa miehen kanssa vähän liian myöhään. Saunoa ja ulkoilla. Viikonloput on ihania!

Mun on osattava päästää näistä stressitekijöistä ja saada tämä lähes päivittäin oireita antava paniikkihäiriö hallintaani. Musta on ihana huomata, että mulla onkin niitä työkaluja ja apuja ja lisää tulee koko ajan. Se mustuus ja hätä eivät ole enää päällimmäisiä mielessä koko aikaa.

Kyllä tämä tästä. Me ollaan turvassa ja ehkä alan kevään mittaan uskoa siihen yhä enemmän ja enemmän. Mun ei ole pakko uuvuttaa itseäni kaiken alle, mä en pysty hallitsemaan kaikkea ja kaikkia, mä en voi kantaa kaikkien murheita harteillani ja antaa oman hyvinvointini ja perheeni hyvinvoinnin kadota sen takia, että mä haalin itselleni liikaa, vaadin itseltäni kaikkea mahdollista ja mahdotonta. En sen takia, että minä haluan suorittaa, saavuttaa ja olla täyden kympin tyyppi koko ajan kaikessa ja kaikille. Ei se niin vain voi mennä ja mun on pakko oppia hellittämään. Mun on laskettava rimaa, kaikkeen ei vain yltää jos omat voimavarat meinaa loppua sen keskellä. 

Mulle tärkeää on ulkoilla lasten kanssa kevätauringossa (jota ei näy), tehdä ruuat itse, mieluiten useammaksi päiväksi kerrallaan, saada raha-asiat balanssiin. Ja tuohon raha-asioihin liittyen mä toivon, ettei ensi kuussa tulisi yhtään eläinlääkärikäyntiä, ei vakuutusmaksuja tai sairaalamaksuja. Näin saattaisi jäädä leivälle muutakin kuin pelkkä ylähuuli. 

Mä haluan ne muutamat vapaat tunnit päivässä käyttää remonteista haaveiluun, lukemiseen, ystävän kanssa jutteluun, miehen sylissä makaamiseen, olemiseen, suihkussa seisomiseen enkä siihen, että itkien lasken matikkaa tai kahlaan lähdemateriaaleja lävitse. Mä joudun tekemään monen asian kanssa sen välttämättömän (vaipat, ruuat, pissatukset ja raivarit, tiskit, pyykit ja elukat), mutta sitten sen "vapaa-ajan" en soisi kuluvan stressaamiseen enkä turhaan huolehtimiseen.

Me mennään tänään pohjanmaalle. Minun mummu täyttää 70. Ja minä maanantaina 25. Sukulointia tiedossa pitkän kaavan mukaan. En malta odottaa.

Tänä viikonloppuna mä hellitän sen verran, että käyn illalla hierojalla yhden parituntisen, otan mukaan myös uimapuvun ja jonkun hyvän kirjan ja tapaan paria ystävää vielä sunnuntaina kahvin merkeissä. Parasta terapiaa, liikunta ja ystävät.

Hyvää viikonloppua kaikille. Mä jatkan nyt pakkaamista.