Helmikuun 4.

Äitiyden avainsanat tällä hetkellä.

Pelko

Välillä pelkään itseäni. Sitä miten väsynyt olen. Sitä miten vihainen olen. Sitä miten en aina tunnista itseäni tämän arjen keskellä. Pelkään menettäväni itseni äitiyteen ja kadottavani omat intohimoni ja otteeni elämään. Pelkään myös tulevani hulluksi/ sairastuvani vakavasti ja lasten jäävän ilman äitiä.

Pelkään lasten puolesta koko ajan, ja se vie äärettömästi voimia.

Pelkään epäonnistumista, kaikilla elämäni osa-alueilla.

Pelkään etten saa omaa itseäni enää takaisin, omaa mieltä, omaa vartaloa, motivaatiota ja iloa.

Katkeruus

Olen ajoittain todella katkera ja karvas ihminen. Olen kateellinen miehelle tämän harrastuksista ja omasta ajasta. Eihän sen tarvitse viettää tässä sirkuksessa kun muutama hassu tunti hereilläoloajastaan ennen kun se menee jo nukkumaan.

Olen katkera, koska olen katkera. Epämiellyttävä ihminen jolla on ajoittain niin tuskaisen vaikeaa kotona, etten edes soisi toiselle tämän harrastuksia ja menoja, haluan että molemmat kärsivät tämän saman tylsyyden ja vaikeuden. Koska mulla ei ole niin ei saa olla sullakaan (omaa elämää, hyvää oloa ja kivaa).Mulla ei kohta ole muuta omaa kun vessassakäynti ja taaperon ollessa kotona ei edes sitä. Ihanan lapsellista.

Olen katkera siitä, millaiseksi väsymys minut tekee.  Ja millaiseksi esikoisen kuolema minut muutti. Ja nyt viimeisimpänä millaiseksi tämä raskaus minut muutti. En oikeasti ole tallainen, vaan koen olevani iloinen, hauska, fiksu, lempeä, rakastava ja vahva. Missä se henkilö sitten on? En tiedä, mutta toivon perkeleen paljon, että se alkaa näyttäytyä hieman enemmän kevään aikana! Jos en itse siedä itseäni niin miten joku muu sitten sietäisi?

En halua olla marttyyriäiti. Sellaisiakin tiedän ihan liikaa eikä se ole tie jolle haluan lähteä.

Viha

Ei lastaan voi vihata, ajattelin ennen, vaikka taaperon vauva-aika ja vuoden kestänyt nukkumattomuus siihen jo viitteitä antoikin. Nyt Neiti Näpsän synnyttyä ja jo raskausaikana olen saanut huomata, että ainakin jotain hyvin paljon vihaan verrattavaa voi ainakin tuntea lapsen riehuessa, huutaessa, rikkoessa, lyödessä ja sen ollessa, no lapsi. Äärimmäinen vitutus, sitä se ainakin on.

Avuttomuus

Avuttomuus lapsen riehuessa ja ollessa uhmakohtauksen vallassa. Avuttomuus lapsen itkiessä lohduttomasti. Ratkaisut ovat tähän saakka löytyneet, mutta entä sitten kun joku päivä eteen tuleekin jotain mitä äiti ei voi sanoittaa, selittää eikä lohdutukset/laulu/syli enää auta. Surettaa olla heikko.

Häpeä

Liittyy vahvasti yllämainittuihin. Minua hävettää suunnattomasti taantua uhmaikäisen tasolle. Huutaa lapselle, menettää maltti niin että itseäkin kauhistuttaa. Olen saanut herätä omaan raivooni ihan eri tavalla tytön synnyttyä. Varsinkin kun kasvatusperiaatteisiin kuuluu, ettei lasta kuriteta fyysisesti, mutta entä jos jollain hetkellä kun vain kuppi kaatuu niin sitä lasta ottaakin esim. tukasta kiinni? Iltalehtien hirmutarinoiden lukeminen on saanut pelkäämään entistä enemmän "hirviötä sisälläni", josta valeäiti on kirjoittanut jo aikaisemminkin. Mihin kaikkeen ihminen saattaakaan pystyä, osaanko hallita itseni ja tunteeni/reaktioni. Kontrollin menettämisen pelko, jota paniikkihäiriö entisestään voimistaa. Häpeän olla vihainen lapselleni, mutta taaperon rääkätessä koiraa, yrittäessä satuttaa pikkusiskoa tai sotkiessa/särkiessä jotain tahallaan en aina vain saa itseäni kiinni ajoissa ja ehdin huutaa, kivahtaa ja sanoa kovemmin mitä edes oli tarkoitus.

Kateus

Aika lailla samaan kategoriaan tuon katkeruuden kanssa. Olen kateellinen miehelle siitä, miten sillä ei ole huono omatunto siitä, että se ensin viettää päivät töissä, sen jälkeen tekee pihahommat ja sitten vielä kolmena päivänä vielä painelee harrastuksiin lähes neljäksi tunniksi kerrallaan. Jos mä alan ottamaan vuoropäivinä esim. 2h omaa aikaa niin sekin tuntuu jo "liialta" ja kodin hylkäämiseltä ja turhalta ja mitä nyt vielä (ainakin lasten hylkäämiseltä). Arvolleni on sopivaa tiskata, leipoa, vaihtaa vaippoja, katsoa telkkarin paskaohjelmia ja sen jälkeen mennä vihaisena nukkumaan. Olen kateellinen miten paljon helpommin mieheltä käy tuo oman ajan ottaminen. Lisäksi tuntuu, että hän ajattelee minun vain lorvivan kotona pyykki- ja tiskikoneen välissä ja nukkumassa toistuvia päiväunia.

Kiukku

Päivittäin mukana, yleensä iltaisin. Hyvin monesti johtuu myös sukulaisista ja siitä, annanko polkea itseäni vai pidänkö pääni ja olen kusipää muiden silmissä. Kiukuttaa myös kun aikataulut mättää, unohdan jotain tärkeää, en saa haluamaani ja joudun joustamaan/odottamaan. Olen kirpeä kiukkupussi, onneksi aina vain lyhyitä hetkiä kerrallaan.

Väsymys 

En kenties ole vieläkään tajunnut miten raskas ja väsyttävä raskaus oikeasti oli. Miten palasina minä oikeasti olin ja lähellä totaalista loppunpalamista. Nytkin olen väsynyt, mutta eri tavalla. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että unta, lepoa ja rentoutumista tarvittaisiin. Ja paljon. Kohta ei sitten pian jaksakkaan ja elämä on taas yhtä itkun tuherrusta ja ahdistusta. En ole saanut vielä tarpeeksi etäisyyttä raskauteen ja en uskalla hirveästi muistella miten pimeässä paikassa elin ja olin koko ajan. Se ahdistuksen, pelon ja unettomuuden määrä ja niiden kamalien ajatusten määrä oli ihan hirveä. Väsymys saa aikaan sietämättömän kierteen eikä se helpota paniikkihäiriötä yhtään. Miten synkkä sitä olikaan, miten hirveitä ajatuksia sitä risteili päässä omista rakkaistaan. En edes sen uskonut moisen olevan mahdollista. Onneksi se on ohi, raskaus nimittäin ja olokin alkaa päivä päivältä normalisoitua. En osaa käsittää miten epäilin, märehdin, ahdistuin, panikoiduin, miten hukassa ja kipeä olin. Hävettää sekin, mutta onneksi valoa taas näkyy, ja toivoa, luottamusta ja uskoa. Niihin on nojattava.

Riittämättömyys

Riittääkö rakkauteni kaikille lapsille? Riittääkö syli, aika ja hellyys? Riitänkö minä tällaisena, vajavaisena puolisona, äitinä, tyttärenä ja ystävänä. Riitänkö itselleni? Tuntuu, etten pysty täyttämään kaikkia näitä rooleja niinkuin haluan. Ensin olen äiti, sen jälkeen puoliso? Sen jälkeen on epäselvää ja sumeaa aluetta. Sen jälkeen olen minä? Vai pitäisikö sen olla ensimmäisenä? Helvetin itsekkäältä se ainakin tuntuu, vaikka jos minä en aseta itseäni ykköseksi niin ei sitä kukaan muukaan tee.

Yhteys 

Parisuhteen yhteys. Keskusteluyhteys. Se on siellä, mutta kommunikaatio-ongelmat kehittyvät ja kasaantuvat nopeasti. Välillä tuntuu, että sitä yhteyttä saa hakemalla hakea kun ei olle moneen päivään kunnolla nähty, on puhuttu lähes vain lapsista, tiuskahdettu ja mökötetty. Pelkään epäonnistumista tämän kaiken keskellä. Entinen suhde kaatuin taaperon vauva vuoden aikana ja pelottaa, että toistan ne samat virheet kuin silloinkin. Vaikka järjellä tiedän, ettei lapsi ollu syy eroon, eikä meille käy niin, mutta se pelottaa silti. Se yhteyden menetys, meidän menettäminen ja kadottaminen johonkin "vain vanhemmuuden" syövereihin. Edellinen suhde kaatui kunnioituksen puutteeseen, tottumiseen, turtumiseen, vihaan, katkeruuteen ja siihen, ettei kumpikaan ymmärtänyt sitä vuosien saatossa muuttunutta kumppania. Rakkaus loppui ja se jos mikä on pelottavaa.

Enää ei ole aikaa loikoilla sylikkäin tuntikausia, hassutella ja jutella (kaipaisin enemmän keskustelua, mutta se vaatisi aikaa, jota ei yhtäkkiä olekaan). Haluisin pystyä olemaan enemmän läsnä, kuunnella enemmän, ymmärtää enemmän. Taisteluatahtoa ja halua on, mutta kun olisi vielä aikaakin enemmän kuin vartti sen parisuhteen hoitamiseen päivittäin.

Onni

Nappasin eilen jonkun viisaamman blogista ajatuksen; "kaikki päivät eivät ole ruusuilla tanssimista, mutta jokainen päivä on onnen täyteinen". Ja niin se on. Kaikesta väsymyksestä ja negatiivisista tunteista huolimatta, minä olen onnellinen. Joka päivä, monta kertaa. Mun on hyvä olla, kun vauva katsoo mua, puristaa tiukasti sormesta ja saan haistella sen päätä. Ihan rauhassa, sohvalla. Kiintyä ja ihmetellä.

Mulla on hyvä, kun taapero painautuu raskaana mun syliin, väsyneenä ja saan silittää sen tukkaa kun se nukahtaa. Mulla on hyvä kun se nauraa, leikkii ja höpöttää.

Mulla on hyvä, kun aina iltaisin saan käpertyä miehen syliin, nauraa, helliä tai sitten itkeä ja täristä. Mä saan olla minä eikä toinen horju minnekkään. Siinä se on, ja aina aamuisin se antaa suukon ennen kuin lähtee töihin (ja syöttää tytön mikä on ehdottoman ihanaa).

Se on sellainen harvasanainen suomalainen mies, mutta se on kuin kallio. Sillä on maailman hellimmät kädet, vahvin syli ja lämpimin sydän. Se tekee mielestäni liikaa töitä, ei valita turhasta ja se on ehdottomasti luottamuksen arvoinen.

Rakkaus

Minä rakastan. Aivan valtavasti. Rakkauteni lapsiin on jotain käsittämättömän syvää ja ihanaa, mutta myös se, millaisessa parisuhteessa minulla on onni olla. Olen löytänyt ihmisen, jonka kanssa saan olla minä, kiukkuinen ja rikki olon siltä tuntuessa ja niin paljon muuta. Olen suhteessa, jossa olen tasavertainen, arvokas ja rakastettu, hemmoteltu ja hellitty. Myös kiireen keskellä minua muistetaan suukottaa, puristaa ja halata. Aina iltaisin omalla vuorollani saan käpertyä lämpimään syliin ja minusta pidetään kiinni, vaikka toinen jo nukkuisikin. Olen kova vaatimaan huomiota ja siitä on vaikea luopua taas muuttuneen arjen keskellä.

Enkä aina muista ettei toinen osaa lukea ajatuksia ja sitten sulkeuden kun toinen ei tajua mitä haen takaa/haluan. Haluan myös vatvoa ja puhua, kenties liikaakin, mutta puhuminen ja analysoiminen on mulla avain hyvään oloon.

Kiitollisuus

Olen äärettömän kiitollinen. Lapsista, miehestä, perheestä. Kodista, terveydestä ja elämästä. Joka päivä minä muistan miten onnekas olen kun katselen noita ihmeitä. En minä muuta kaipaa.

Ei kieltämättä näytä kovin positiiviselta, varsinkaan kun tänään(kin) on herätty puoli 6. Tänään olisi kouluun paluu ja se tekee oman olon raivoisaksi. Mistä perhanasta minä siihen sontaan etsin vielä ajan tämän kaiken keskellä, motivaatiosta puhumattakaan.

Kaikista noista negatiivista sanoista huolimatta nuo kolme viimeisintä tuntuvat kumoavan aiemmat muut. Niiden voima jo yksissään nousee esiin niin voimakkaasti, että tekisi mieli pyyhkiä muut pois.

Kai ne sitten ovat ne kantavat voimat; rakkaus, onni ja kiitollisuus.

Ei kaikki ole paskaa, tää on vain "tää vaihe" joka kohta jo toiseksi sellaiseksi muuttuu, mutta toivon, että nuo kolme pysyvät, aina. Tiedän millainen äiti ja puoliso haluan olla. Haluaisin olla enemmän läsnä, junnata vähemmän negatiivisissa ajatuksissa, olla iloisempi, virkeämpi ja tasapainoisempi. Haluan sen oman minän takaisin, pala palalta, viikko viikolta.

Tässä lapsia kasvattaessa sitä huomaa vain joka päivä, miten paljon kasvettavaa minulla itselläni vielä on. On vaikea kohdata omat heikkoudet ja vajavaisuutensa ihmisenä, naisena ja äitinä, mutta eteenpäin mennään.  Ja toisaalta, onko minulla muka kiire olla jotenkin valmis? Läsnäoloa, hetkessä elämistä, keskittymistä. Sitä tarvitsen. Ja kärsivällisyyttä. Ehdottomasti sitä.

Neiti nukkuu joten lähtisi aamupalan tekoon pikkuhiljaa. Jaksaa sitten sinne kaupunkiin ja kohti kirjastoa ja kampusta.