Helmikuun 2.

Neiti Näpsä tänään jo kuukauden. Painoakin jo himpun päälle neljä kiloa.

Mä en muistanut miten äärettömän kauniita pienet vauvat on. Miten rakkaiksi ne tulevat, vaikka miten koittaisi tunteitaan hillitä menetyksenpelon takia. En muistanut miten ne nukahtamaisillaan kuulostavat ihan narisevalta ovelta. En sitä miten suloisia ne ovat kun nälkä vaivaa, mutta raivo ei vielä iske. Miten suloista on vauvan venyttely, katse, pään liike olkapäätä vasten. Tuoksu. Ja miten suloinen on tuo selvästi punertava untuva neidin takaraivolla. Inhottavaa on se, että Neiti on mahavaivainen ja ährää tuntikausia kakkaansa iltaisin.

En myöskään muistanut, miten kivuliasta on herätä keskimäärin 1,5h välein. Enkä ollut tajunnut miten kovaääniseksi voi taapero muuttua, miten kotitöiden lista voi näyttää loputtomalta ja pää on ihan puuroa. Mummu ja pappa viettivät meillä viime viikolla useamman päivän; sain nukkua aamulla hieman pidempään, pappa ulkoilutti taaperon ja mummu hoiti kirjanlukemiset, selätti pyykkivuoren, imuroi, pesi vessat ja teki ruuat. Tulin siihen lopputulokseen, että tarvitsen kotitontun. Oma Dobby ei tekisi pahaa ollenkaan. Ensimmäiseksi se saisi vaihtaa lakanat kaikille, ripustaa verhot olkkariin, tyhjentää kellarin remonttipölystä, lapioida hirvikoiran aitauksesta lumet, käydä läpi taaperon liian pienet vaatteet ja aukaista keittiön putken kunnolla. Aijoo, ja pestä sohvan, kirjoittaa yhden oparin ja lämmittää ulkosaunan vähintään kaksi kertaa viikkoon. Näin alkuun.

Mä tarviin kahvia. Se ei sovi mulle, mutta tarviin sitä, että saan voimia koluta näitä väsymyksen täyteisiä päiviä lävitse. Se kutittaa, tärisyttää, huimaa, juoksuttaa vessassa ja tekee olon levottomaksi, mutta muuten en ehkä pääsisi sängystä ylös. Ja jotain makeaa sen kanssa on saatava. Saa sitä sitten ihmetellä miten puntarin viisari on kääntynyt taas eri suuntaan.

Olen lukenut yöaikaan paljon äitien hyvinvoinnista, henkisestä hyvinvoinnista ja kaiken tämän tärkeydestä. Mä tiedän mikä tekee mut iloiseksi, itsevarmaksi, vahvemmaksi ja terveemmäksi ja se on bodailu. En tosin edes uskalla ajatella, että olisin kotoa poissa väh 2tuntia useamman kerran viikossa ja jättäisin lapsikatraan miehelle ja tekisin jotain vain itselleni. Ei miestä harmita moinen. Hän on alkanut taas painia 3 kertaa viikossa ja matkojen kanssa kerralla menee noin 3,5 tuntia. Se on aika paljon aikaa poissa kotoa töiden lisäksi. Ja koska imetys kaatui taas (paskamutsi), mulla ois teoreettinen mahdollisuus harrastaa myös (paitsi toi napakipu, haavan arkuus ja mitä näitä nyt on). Henkisesti en vain pysty, koska äidin syyllisyys ja kontrolloinnin tarve ovat valtavia, mulla vissiin vielä suurempia kun monella muulla. Mutta kenties keväällä sitten, koska ei tää katkeruus ja kateus toisen harrastuksista ja omasta jutusta ole kivoja. Väsymyksen takia olen muutenkin kun tuuliviiri ja miesparka saa sen kaiken paskan niskaansa, oli se sitten jumiutunut mykkäkoulu, koska toinen ei osaa lukea ajatuksia tai sitten kimeä kirahdus/tiuskaus/karjahdus herra ties mistä syystä. Saan pyytää aika paljon anteeksi milloin keneltäkin.

Ja taaperoparka, on sillekin tullut karjuttua, tiukaistua ja sanottua rumasti väsymyksen keskellä, varsinkin jos perseilyn kohteena on pikkusiskon lyöminen, herättäminen tai koiran rääkkäys. Sitten harmittaa, äitiä. Poika leikkii liikaa yksikseen, ei pääse tarpeeksi ulos eikä äidin syliin ja se ottaa päähän, ihan valtavasti. Vaikka hermo palaa ajoittain niin pyrin selittämään, pyytämään anteeksi ja kertoa rakastavani. Jos painajaiset yllättävät, otan syliin ja laulan sen tunnin putkeen tupakkarullaa, koska toinen niin pyytää. Käydään yhdessä saunassa, kehun, palkitsen ja opastan hellästi. Teen parhaani. Muuhun en pysty. Mutta rakastan, enemmän kuin mitään. Ja ihastelen. Miten taitava poika se on, ja ihan mun omani. Liikutun ja kyynelehdin. Itkijä-äiti.

Kaikki osa-alueet huomioon ottaen, on ihme etten räjähdä tähän stressiin ja aivomyrskyyn. Ainakin kykyni ottaa päiväunia on kadonnut ja uni välttelee öisinkin johonkin kolmeen saakka,  "koska vauva voi herätä IHAN JUST". Kyttään ja tarkkailen, säpsähdän täydestä unesta monta kertaa, ihan kun minun valvomiseni voisi suojata toista kaikelta pahalta.

Koska mulla ei ole irl -mammaseuraa enkä sellaista ehkä kaipaakaan (en niin paljon, että ajaisin täältä korvesta ja lumen keskeltä kahville kaupunkiin lässyttämään ja tuntemaan huonommuutta), niin luen sitten öisin mammablogeja (paaaljon), sellaisia, missä asioista uskalletaan puhua niiden oikeilla nimillä. esim. yllämainittu univelka ja sen seuraukset, negatiiviset tunteet ja kaipuu töihin/mihin vain, vaikka "vain" takaisin omaksi itseksi. Neuvolan terkka sanoi mun olevan ihan normaali äiti. Tiedä siitä sitten, mutta ulkopuolinen olo on kaikkialla, sen takia varmaan skippaan seurakunnan äitivauvakerhon kun en kuitenkaan osaisi olla ihmisiksi.

Julkisesti olen videolla kertonut miten palkitsevaa ja ihanaa on olla äiti. Ja onhan se, en valehdellut. Olin silloin se iloinen ja pirteä versio itsestäni toimittajan ollessa täällä. Mutta se on myös paljon muuta. Ja se Mutta on aina siellä taustalla, joka repii. Videota en katsonut. En olisi kuitenkaan tunnistanut itseäni.

Öisin valvon silmät tulessa miettien mustia aukkoja, maailmanloppua (eli ihan järkeviä), kuolemaa, surua, sotia, ihmisten pahuutta ja tekemättömiä kotitöitä ja sitä miten paljon kaikkia rakastan. Hullunmyllyä. Ei ole ihme ettei uni oikein tule.

Päivisin suunnittelen ruokalistoja, katson telkkaria, juttelen vauvalle/taaperolle, pissatan, vaihdan vaippoja ja täytän tiskaria, teen ruokaa, ahdistelen. Väliin mässytän herkkuja ja päivittelen tätä taikinaa tossa torsossa. Välttelen kokovartalopeilejä, koska kaikki tämä hyllyvä, lyllyjä ja möykkyinen määrä valkoista taikinaa on vain liikaa mun verkkokalvoille.

En halua vaunulenkille, haluan lenkille yksin, mutta ei ole katuvaloja ja olen arkajalka. Ja siellä on lunta aika perhanasti. Jotain kertoo sekin, että jäin viime viikolla kaksi kertaa kiinni hankeen kotitien varrella. Oltiin papan kanssa varmaan melkoinen näky kun sydänsairas lapioi autoa irti ja sektiopotilas työntää volvoa liikkeelle. Ekalla kertaa mies veti mut traktorilla irti. On mulla joo ajokortti, en vain osaa peruuttaa suoraan montaa sataa metriä enkä mieluusti ajaisi hirvikoiran päälle, sitä tarvitaan taas ensi syksynä.

Tekisi mieli uimaan, kahvakuulaan, zumbaan, hiihtämään vaaralle ja salille, mutta mujun toistaiseksi kotona ja syön.

Mutta en sentäs enää itke niin paljoa kun vielä esim kaksi viikkoa sitten. En ahdistu joka asiasta (vaikka paljosta ja naurettavasta siltikin), en syyllisty kaikesta, en säiky jokaista rasahdusta ja ääntä (riittää että taapero tekee sen). Mutta voin silti kertoa, etten tykkää olla yksin 300 neliön vanhassa talossa, jossa on yksi uloskäynti eikä ulko-ovea saa lukkoon kun turvalukolla. Lisäksi täällä paukkuu ja narisee aika paljon. Kaiken kruunasi mummu joka  oli kuulevinaan taas kummituksia enkä edes voi kieltää moista, ei se ole ensimmäinen joka kuulee kummia meillä. Mutta asiaan. Mä myös nauran enemmän. Sillain spontaanisti, esimerksiksi jollekkin tyhmälle sitcomille ja melkein säikähdän sitä ääntä itsekkin. Ja pidän itseäni taas ihan nättinä kaikesta tuosta ylläolevasta marinasta huolimatta ja pyrin puhumaan itselleni kauniimmin ihan tietoisesti. Toki pelkään edelleen jonkin pahan iskevän johonkin, mutta yritän pitää sen ajatuksen taka-alalla ellei ole syytä uskoa muuta.

Mun päivät koostuu siis supermutseilusta, suorittamisesta ja kilaroinnista. Haaveilen töistä, nutturasta, hameesta ja jakusta edelleen. Toisaalta hyvänä päivänä mulla on hyvä olo kotona kalsarit jalassa, semilikaisessa ponnarissa ilman dödöä ja puklut olkapäällä. Ja eihän mulla ole edes tutkinto valmis. Keskiviikkona tosin on palaveri(monesko lie) ja kirjastoreissu edessä vauvan kanssa, loput materiaalit on kaivettu jo esiin, vielä tosin odotan motivaation maagista esiintulemista. Ei ole paljoa näkynyt. Mies se vain hokee korvan juuressa miten toukokuu on ihan justiinsa. Kyl mä sen tiijän perhana! Eikä täällä varmaan ole edes töitä sit vuoden päästä, paitsi abc:n kassalle jonne en suostu menemään, ennemmin sitten kotihoidontuelle.

Mulle on varattu hieroja-aika! On kyl jo aikakin, näen tähtiä ja jokainen kaulajänne näyttää poksahtavan hetkenä minä hyvänsä. Eikä henki meinaa kulkea koska rintaranka on ihan krampissa. Päätä särkee joka päivä väsymyksestä ja olo on kuin ennen vanhaan kun alla oli viikonloppu kirkkaita, miehiä, tanssia ja valvomista. Nyt tuo jälkipyykin olo on jatkuvaa, ihan morkkista myöten.

Tukka muuten tippuu, naama hilseilee, luomet(!!??) kuoriutuu ja oloista päätellen kuukautiskierto tekee paluuta. Onkin ollut jo melkein ikävä sitä riipivää hirviötä ja nupin sekoittajaa. Aion taas kieltäytyä kaikesta ehkäisystä, en vain arvaa tumpata itseeni mitään mikä sekoittaisi pakan pahemmin.

Eikä taaperolla ole helppoa. Huomiota pitäisi saada, vaikka sitten vauvaa läpsimällä ja koiran hännässä roikkumalla. "minä oon vauva, tuo mulle maitoa". Voi toista. Koko ajan halutaan jotain; pastillia, puukkaa, muumia, papan luo, maitoa, ulos ulos ulos, vauvas syliin, isin luo, äidin syliin. Haluamisen lisäksi kyselyttää kaikki; mikä ääni, mikä tuo on, äiti mitä sulla on suussa, mikä tuo on, missä vauva jne. jne. lista on loputon. Taaperolla uhma ja äidillä jokin murkkuikä olojen perusteella. Hieno ja kypsä yhdistelmä.

Hohtoa eiliseltä:

"voidaanks hoitaa parisuhdetta niin et mulla ois korvatulpat korvissa, niin et en koko ajan miettisi mitä vauva ährää ja pitääkö vaihtaa vaippa, putosko tutti, joko se kakkasi ja miksei se nyt ährää, nukkuuko se, kakkasiko se, missä bebanthen ja talkki?" Aika hottia.

Sellaista arkea. Olokin jo normaali(mpi) eli jotain raivokkaan momzillan, hormonihuuruisen teinin ja syömishäiriöisen väliltä. Aika kivaa on silti, osaisi vain hellittää vähän ja saisi nukuttua niin avot!

Ei muuten mitään muistikuvaa, että mistä kirjoitin viimeksi. Aamulla poistin vahingossa koko edellisen tekstin eikä poistettuja tekstejä ilmeisesti saa haettua mitenkään takaisin. Ehkä kukaan ei menetä mitään. Linja taisi olla aivan yhtä sekava kuin tässäkin. Ugh!