Taapero valmistelee äitiään selvästi vauva-arkeen; viime yönä valvottiin kolmesta puoli viiteen minkä jälkeen äiti siirtyi sohvalla, siellä kun potki vain vauva mahaa, naamaan ja tisseihin ei kukaan.
Siinä valvoessa ja unta taaperolle teeskennellessä (ja välillä äristessä) listasin ylös mielessäni tämän raskauden vaivat, kolotukset ja olotilat. Melkoinen listahan tuosta tuli, erilainen kun kahdella ensimmäisellä kertaa jolloin molemmilla kerroilla loppuajasta on vaivannut rannekanavaoireyhtymä ja edellisellä kerralla oksensin läpi raskauden. Tälle kertaa sitten toki oli yksi "vaiva" ylitse muiden eli:
- Masennus/+ paniikkihäiriön uudelleen aktivoituminen ja traumojen esiin nouseminen vuosien takaa. Koko keskiraskaus meni todella syvissä ja ahdistavissa tunnelmissa, en saanut omista ajatuksista ja tunteista kiinni. Samaan aikaan yritin käsitellä eroa, suunnitella tulevaa, viimeistellä opintoja, hoitaa kotia ja vielä pysyä itsekkin kasassa kaikkien pelkojen kanssa. Monta hulluksi tulemisen tuntuista hetkeä, kyyneliä tai niiden puutetta, kamalia ajatuksia, hirveää kuraa joka alkoi joka ikinen ilta miesväen mentyä nukkumaan. Itseltä oli unen saaminen kateissa tai ainakin heräsin joka ikinen yö miettimään kuolemaa, elämän kurjuutta, menetyksiä (tulevia ja jo menneitä). Ihan kamalaa, hävettävää ja raskasta. Musta kuilu, josta ei meinannut päästä pois. Miksi juuri minulle? Miksi en osaa olla raskaana? Miksi en saa itseäni kasaan? Mitä hittoa tämä on ja mistä johtuu? Miten mulla voi olla ihanassa parisuhteessa, elämässä ja kodissa muka näin huono olla? Onneksi vyyhdit ovat alkaneet seljetä, enkä enää säiky jokaista rasahdusta, saan unen useimmiten uudestaan, mutta silti en usko olevani kuivilla vesillä pitkään aikaan. Olen auttamattoman vainoharhainen, menetyksenpelkoinen ja karmivat ajatukset valtaavat heikolla hetkellä pään. Keväällä edessä traumaterapiaa.
- Painonnousu +20 kiloa, mikä kuitenkin on 5-6kg vähemmän kun aiemmilla kerroilla. Oon lihomisen ammattilainen.
- Kiinnikekivut, rv 15 alkaen ehkä ja joidenkin viikkojen tauon /25-30jtn) jälkeen ne ovat taas yltyneet. Mitään ei voi nostaa, virtsaaminen on vaikeaa, kylkeä ei voi kääntää ja kävely on kamalaa. Tukivyö ja panadol ovat onneksi hetkittäin helpottaneet. Itkeä on silti saanut.
- Kadonnut seksihalu; johtunee toki hormoneista, mutta veikkaan tuota masennusta pääsyyksi. Ei jaksa, ei kiinnosta, ei tunnu miltään/sattuu pirusti. Kehonkuva on vääristynyt ja itseä inhottaa (ekaa kertaa ikinä). Ei jaksa tuhertaa, sängyssä vain itketään pääasiassa. Oma epävarmuus ja pahaolo vituttavat.
- Identiteetin hukkaaminen; oon melko kadoksissa tän uusioperhekuvion kanssa ja eniten kuitenkin oman itseni, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Palaset ovat levällään, olisi ihana saada niihin jotain rakennetta. Mitä mä oon, mitä haluan/en halua olla, mitä, miten, koska ja aargh. Onhan tässä työnsarkaa.
- Aknea ei tullut, kynnet menivät paskaksi, tukka kukoistaa
- Liitoskivut; häpyluu tuntuu olevan murusina aika ajoin.
- Iskias; koska vain kyljellään nukkumista/oleilua rv20 alkaen.
- Raskausarvet; ekaa kertaa maha alkaa olla viiruilla. Ei kaunista.
- Peräpukamat, ummetus. No need to say more. Molemmin puolin, kuvaa tilannetta varmaan melko kivasti.
Onhan tuossa tuota turhamaista valitusta, mutta ihana kun voi valittaa niistä tavanomaisistakin vaivoista eikä vain siitä miten lapsen odottaminen on ajanut mut aivan hulluuden partaalle. Siitä miten mun turvallisuuden tunne on täysin säpäleinä, luottamus elämään, omaan itseen ja ihmisiin mun ympärillä on todella heikoissa kantimissa ja miten peloissani olen olen ollut.
Kaksi päivää jäljellä ja edelleen mä pelkään pahinta. Vauva on perätilassa ja liikkeet erilaisia, sektio kauhistuttaa niin että oksettaa, eikä painajaiset anna armoa. Oon helvetin peloissani, epävarma, negatiivinen ja kauhun lamaama.
Että hyvää vuoden vikaa päivää vaan kaikille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti