Kannattaa aloittaa aamu lukemalla kaikkien supermammojen päivityksiä ja kuvatuksia kiiltävistä kodeista ja jouluhuseerauksesta, sen jälkeen on hyvä katsoa sitä omaa metrin korkuista tiskivuorta ja jalan alla tuntuvaa remonttipölyä. Koti on juuri sen näköinen, ettei äidillä ole ollut oikein aikaa kotitöille. Pyykit, viikkaus, eri ruuan laittaminen joka päivälle, imurointi ja järjestely ovat jääneet täysin viimeisen koulurutistuksen jalkoihin. Viikonloppu poissa kotoa tekee mannaa sielulle, mutta kotitöitä se ei valitettavasti poista. Ensi viikonloppu on totaalisen auki, meillä on pe-su todennäköisesti vedet poikki putkiremontin takia, enkä tiedä yhtään minne suuntaisin. Yksin ajeleminen satojen kilometrien päähän ei oikein houkuta tämän pakin kanssa. Käly olisi kenties tulossa mikä tarkoittaa, että minun olisi saatava oma koira hoitoon jotta tämän kurittomat völkit saavat tulla mellastamaan. Muutenkin mun kynnys jatkuvasti lentäville piikeille ja kettuilulle on nolla. Viime kerralla tuli ruodittua mun rahankäyttö, tarjoilut, alan valinta, valmistumattomuus ja kaikki siltä väliltä. Ei jaksa olla koko aikaa puolustuskannalla. Anoppi tulee myös aattoa edeltävänä viikonloppuna joulunviettoon yhdessä mun perheen kanssa ja en jaksaisi sitäkään.
Unet ovat olleet varsin hyviä viimeiset pari viikkoa, mitä nyt uni meinaa loppua viiden aikaan silloin tällöin. Miehen räkätauti valvottaa minua myös jonkin verran, mutta uni tulee suht helposti uudelleen mikäli kissa ei kynsi ovea ja huuda kuin raivopää aamuyöllä. Viime yönä valvoin viiden ja kuuden välillä pyöritellen tulevaa sektiota mielessä ja jossain vaiheessa heräsin tunteeseen, että vauva ei liiku, mutta liikkuihan se. Nukuttiin taaperon kanssa sitten jopa melkein yhdeksään! Itsellä tuntuisi unta riittävän.
3 viikkoa jäljellä.
Tiistaina oli ensimmäinen käynti leikkaavan lääkärin kanssa ja puhuttiin pitkään mun peloista ja toiveista. Kunpa sitä osaisi ajatella tätä lasta ja syntymää uuden aikakauden alkuna, eikä pelätä koko ajan jonkun kuolemaa tai jonkin pahan iskevän jossain vaiheessa.
Nyt on takana kaksi käyntiä saman psykologin luona jolla kuljin esikoisen kuoleman jälkeen 2010 ja nyt harmittaa, etten ole löytänyt häntä uudelleen jo viime keväänä, koko raskaus olisi voinut olla helpompi ja kaikki tämä muukin kuorma, ahdistus ja huoli eivät ehkä olisi päässeet eskaloitumaan näin pitkälle. Mutta minkäs teet, hän aloitti tuossa virassa juuri äsken. Aivan loistava tunne, kun saa purkaa ajatuksiaan jollekkin oikeasti ammattitaitoiselle ihmiselle joka ei päästele suustaan sammakoita kuten "tää on sun oma syy, ympäröi itsesi mukavilla asioilla, oletpa kokenut rankkoja, voivoi". Lista jatkuisi.
Leikkaava lääkäri on myös toiminut psykiatrin puolen lääkärinä ja oli todella helpottavaa jutella hänen kanssaan. Vahvistus sille, ettet ole hullu ja sekoamassa ja kannustava "olet jaksanut niin hienosti tämän raskauden", kevensivät mieltä. Ja 3d kuva kohdussa haukottelevasta kauneudesta meinasi pakahduttaa. Miten sitä kestää jos en saa tätä lasta kotiin saakka? Rakastuminen vauvaan on pelottavaa, mutta väistämätöntä.
Eilen oli ihana päiväkodin joulujuhla ja voi miten kivaa koko porukalla oli. Ihana perhe, kertakaikkiaan. Äiti ei vain kaiken tanssituksen, laulatuksen ja kanniskelun jälkeen ollut oikein terässä.
Pitäisi vielä ostaa muutamat lahjat ja päiväkodin tädeille jotain.
Paljon olisi tehtävää. Tekisi mieli kirjoittaa kaikille kirjeet kaiken varalta, mutta en ehkä pysty. En vain kestä ajatusta, ettei taapero muistaisi äitiään mikäli jotain menisi vikaan, en kestä ajatella, etten saisi nähdä tuon lapsen kasvavan tai etten saisi elää elämääni tuon upean miehen rinnalla. Pelottaa, eikä osaa luottaa.
Huoh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti