torstai 11. kesäkuuta 2015

kesäkuun 12.

Kiitos rakkaat lapseni, teette minut hulluksi. Lisäksi mahdollistatte sen, etten tule valmistumaan ikinä.
Vauva piti hirveän huudon illalla ja se piti laulun kanssa nukuttaa syliin, en siis laske matikkaa. 

Sitten taapero tulee sisälle ja alkaa sen kanssa iltashow joka päättyy siihen, että se vihdoin nukahtaa puol yksitoista.

En sitten laskenut matikkaa kun tämä etsi taas äidin pippeliä mun navasta koko illan ja karjui miksei se saa piirtää mun vihkoon. Siihen sitten nää muut yöhulinat siihen päälle.
Molemmat nousee neljältä.
Äiti itkee. Lapset valvoo. Mies nukkuu.
Vittuako minä sinne tenttiin menen tekemään itseäni naurettavaksi. Kaksi viikkoa heitetty taas täysin hukkaan. Jos vain etsisi ne eropaperit ja toteaisi, ettei musta ole miksikään muuksi enää kuin äidiksi. Mä en jaksa yhtään mitään.
Voisitteko. Te. Vittu. Joskus. Nukkua.
Jos lapset osaisi vittuilla niin tämä olisi sitä.
Päätä särkee. Oksettaa. Tekee mieli berliinin munkkia. Itkettää.
Illalla voi sekoiluttaa aika kivasti. 

Ps. taaperolta lähti nyt päiväunet pois. Ihan sama vaikka pystyvilleen nukkuisi. 
Ja ostan pimennysverhoja niin, ettei taloa erota lepakkoluolasta.

Alkoipa tämäkin perjantai hyvästi. Ei paljon tarvitse treeneistä haaveilla, tai kurssin läpipääsystä. 
Ja jo vain. Nettikään ei toimi tähän aikaan.

Lähden paistamaan pekonia. Ja keittämään kahvia.  

klo. 5.58

Odotan niitä vuosia kun täyspäisyys on edes teoreettisella tasolla mahdollista. Tai laihtuminen. Selkäranka, motivaatio what ever. Litra kahvia, pekonia, munia ja leipää. Suuntaan suoraan ruuan luo kun väsyttää. 

Ja toki on tärkeää keskustella taaperon kanssa kuolemasta ja tyttöjen pippelien puuttumisesta, mutta kellon aika ei voisi olla huonompi. Tai siitä, ettei taapero ole vielä aikuinen. Ja miksi äidilläkin on oikea nimi ja mihin sitä käytetään. 

Tekee mieli suihkuun ja saunaan, lenkille ja nukkumaan, mutta viimeksi mainittua ei kannata enää edes yrittää.