Joulukuun 12.

Heräsin viideltä tarkkailemaan vauvan liikkeitä, mies kuorsasi ja röhki flunssaansa ja remonttipölyä, haaroväliä särki, kusetti ja oli nälkä. Puoli 6 taapero ilmoitti ettei enää nukuta, mihin H lähti? Argh, eikun ylös ja puuron keittoon (äiti siis, lapselle ei kelvannut). Aamumuumien aikaan sammuin sohvalle puoli-istuvilleen ja palkkana aivosumu ja todella huono olo koska kohtu ja verisuonet. Kahvia, paljon kahvia ja termariin lisää. Nyt olen ollut ihan vauhtipupuna täällä.

Kirkasvalolamppu olohuoneeseen oli muuten todella huono idea. Remonttipöly leijailee joka paikassa ja taaperon rasvaiset kädenjäljet seinissä kutsuvat luutuamaan.

Sen sijaan olen myös tehnyt ihania, mieltä avaavia blogilöytöjä ja tonkinut omaa mieltä ja alitajuntaa niin että kunnon aivomyrsky on vain pöllynnyt menemään.

Alla aamupäivän pohdintoja ja yksinpuhelua!

"Vanhemmuudessa on ehkä kaikkein vaikeinta se (oman lapsuuden läpikäymisen lisäksi), kun ei tunne kuuluvansa siihen normimuottiin ja tuntee itsensä epäonnistuneeksi, koska ei pysty siihen ja tähän, ja tää ei oo kivaa eikä itseasiassa tuokaan. Sitä vertaa itseään edellisten sukupolvien ketjuun ja hakkaa päätään seinään kun tuntuu, että kun ei tää vaan riitä mulle, miksei se riitä, onhan se riittänyt naisille sukupolvien ajan?! Miks mä oon niin kummajainen. Mistä tää paine tulee (no niiltä muumimammoilta ja yhteiskunnalta stna)?

Oon sitä itsekästä sakkia joka halajaa omaa aikaa ja harrastuksia lasten ollessa pieniä, se joka menettää malttinsa kun kirjahyllyt kaatuilevat päälle ja ruoka syletään pöydälle sadatta kertaa ja koiraa piestään ja tavarat lentelee itseä otsaan. Mä haluan muutakin kuin paskavaippoja, uhmakohtauksia ja tiivitaaveja. Nykyään tiedän että meitä on muitakin, erilaisia ja NORMAALEJA, vaikka alkuun hävetti suunnattomasti myöntää, ettei kotiäitiys ole mun juttu, vaikka miten pinnistelin ja halusin. Ja sen ymmärtäminen, ettei se vähennä rakkautta sitä lasta kohtaan jos äiti haluaa mennä lenkille, kauppaan tai kahville IHAN VAIN YKSIN.

Kohta joku mielessään kysyy miksi toi sit tekee lapsia ylipäätään jos ne on niin hermojaraastavia ja kamalia. Noh, koska samalla lailla kun ihmiset elävät parisuhteessa (kaikki toki eivät), vaikka puoliso olisikin välillä prkleen ärsyttävä, ymmärtämätön ja tyhmä, niin silti sää rakastat sitä ja tiiät että näin sen kuuluu olla  Mun lapset on tarkotettu mulle, enkä vaihtais niitä mihinkään, ne on kaikkein tärkeimpiä rasittavuuksia ja suloisuuksia. Vanhemmaksi kasvaminen vain on ollut rankempaa kuin kuvittelin. Ja kenties mun ei ois pitänyt litkiä kahvia ihan näin paljon. Ihanko ois vähän humalassa, tulee sössötettyä omia mielipiteitä julki liian kovaan ääneen ja vähän kaikille. Mun on tehnyt mieli punkkua jo monta päivää.

Mun äidillä ei koskaan ollut omia harrastuksia kodin ulkopuolella, eikä kovin paljon sosiaalisia kontakteja, joskus sanonut hän lienee sanonyut, että ei halunnut/tarvinnut. Me oltiin kotona, äiti ompeli ja kokkasi ja mäkin menin hoitoon eskarin kynnyksellä ja koin aina todella voimakasta ulkopuolisuuden tunnetta ja epävarmuutta uusissa tilanteissa.  Isällä kyllä oli omat menot ja harrastukset. Olenko minä marttyyriäidin kasvattama? Vakaasti ja kaikella rakkaudella uskon niin.  Mä rakastan leipoa ja ulkoilla mun lasten kanssa, mutta mää rakastan myös mennä baariin tyttöjen kanssa, nostaa raskasta rautaa ja omata seksielämän. Mä haluan pitää itsestäni huolta, liikkua ja olla energinen. Se on mun valinta. Mä tiedän mitä haluan, mutta itsevarmuus joidenkin ihmisten edessä meinaa murentua ja alennan itseäni, syyllistyn turhaan, mutta opettelen siitä pois. "ei äidit voi, etsä enää  mihinkään pääse, mä en tehnyt niin ja sun pitäisi". "kyllä ne voi, kyllä pääsen, mä teen nyt näin ja ei, ei mun ole mikään pakko". Kivaa yksinpuhelua.

Mä tiedän rohkeuden hinnan ja tiedän eron pelkuruuden ja rohkeuden välillä paremmin kuin moni muu. Pelon minä tunnen, lamauttavan pelon tunteen, joka saa polvilleen lattialle hyperventiloimaan kauhusta, tiedän sen tunteen kun oma mieli tuottaa maailman kamalinta kuraa kaikesta sulle arvokkaasta ja rakkaasta, läimii naamaan ja potkii mahaan ja sä karjut mielessäsi, että lopu nyt prkl, mää en kestä enää". Mä olen lähipiiristäkin kuullut, että masennus on heikoille, avunpyyntö ammattilaisilta on heikkouden merkki ja vain heikot tarvitsee tukea. Olen myös nähnyt miten kipua turrutetaan alkoholilla, miten painajaiset vaivaavat ja ihminen muuttuu arvaamattomaksi ja onnettomaksi.

En tiedä mitä sanoa näille ihmisille, muuta kun että kenties et sitten ole käynyt tarpeeksi pohjalla. Masennus on tabu, raskauden aikainen masennus on tabu, synnytyksen jälkeinen masennus on tabu ja sen myöntäminen, että saan ammatiapua tuntuu olevan hyssytyksen aihe. Ei se ole. Jos olisin itse löytänyt tämän psykologin jo aiemmin (ja löysinkin vuonna 2010, mutta lopetin käynnit lyhyeen), olisi koko raskausaika voinut olla täysin erilainen, eikä kaikki oman mielen pelot, traumat ja tunne-elämän solmut kenties olisi eskaloituneet tähän pisteeseen saakka, mutta onneksi asiat ovat alkaneet nyt selvitä. Mutta kun pitää olla hyshys, ei pahaa oloa saa sanoa ääneen. "jaksa nyt, tsemppiä", "älä hulluttele ja kyllä sää pärjäät". Niin just. Ainiin, ja tää on mun oma vika, sanoi yksi "ammattilainenkin" tässä muutamia viikkoja sitten.

Siinä vaiheessa kun et uskalla mennä nukkumaan, kun tiedät että mielessäsi ei pyöri mikään muu kun pieni valkoinen arkku ja musta maa, etkä uskalla nukahtaa kun tiedät niissä pyörivän vain kauhuelokuvia ja menetät rakkaasi niissä yhä uudelleen ja uudelleen, silloin täytyy miettiä, miten kauan luulet jaksavasi sitä. Kun heräät x kertaa yössä katsomaan, että lapsesi hengittää. Siinä vaiheessa kun säikyt omaa varjoasikin ja kaikki valo ja ilo tuntuu uppoavan pimeyteen eikä poispääsyä näy, siinä vaiheessa on rohkeaa ottaa apua vastaan. Jokaisella on oma "breaking point", jossa kaikki murtuu, toisilla ennemmin, toisilla myöhemmin, mutta se henkinen raja on meillä kaikilla. Sen löytäminen on tuskallista ja äärimmäisen pelottavaa.

Kauhun ja pelon mukiloidessa sinua joka paikkaan ja ahdistuksen vyöryessä päälle et näe sitä oikeaa sinua, kaikkein eniten pelkäät ettet saakaan sitä enää takaisin. Mä tiedän toisaalta, miltä tuntuu seisoa täysin elinvoimaisena, itsevarmana ja onnellisena täynnä uskoa siihen, että mitä tahansa tulee vastaan, niin sinä jaksat sen kantaa. Sinä pärjäät ja joskus kaikki kipu on vain mennyttä. Mä haluan sen itseni takaisin.

Mä ikävöin entistä itseäni, sitä mitä olen ollut vielä vuosi sitten ja kaksikin sitten. Mä tiedostan, ettei tämä ole se oikea minä. Mä en ole näin pelokas, ahdistunut, epäonnistunut "hullu" ja mitä kaikkea sitä onkaan itselleen tämän raskauden aikana uskotellut. Se vanha minä on tuolla jossain ja välillä saan siitä otteen ja yritän pitää tiukasti kiinni, harmi kun ote ei vielä tunnu aivan pitävän. Mä kuitenkin uskon, että saan sen ihmisen takaisin. Mä tiedän kumpi mä haluan olla, mutta jos olet liian syvällä, sen löytyminen ja omien kykyjen ja itsen epäileminen on vaivan liian helppoa.

Toivoisin, että mulla olisi sellainen stereotyyppinen 24- vuotiaan tyttösen mentaliteetti, elämä laput silmillä olisi varmasti paljon helpompaa, mutta en silti oikeastaan sure tätä. Leikittelen vain ajatuksella joskus. "Entä jos". Minulla on aina identiteetti joka kuuluu lapsensa haudanneelle äidille ja naiselle, joka on kokenut elämässään paljon suuria menetyksiä, luopumisia ja ikävää. Vaikka menneisyyden ei tarvitse määritellä meidän elämämme kulkua, niin väistämättä se on tuonut meidät tähän missä olemme ja jos asioita ei käsitellä jossain vaiheessa, silloin paska alkaa vyöryä niskaan, lujaa.

Ihmisen ei ole pakko tyytyä. Ei huonoon työhön, ei paskaan parisuhteeseen, ei pahaan oloon tai ylipainoon tai mikä ikinä ketäkin rassaa. Ei ole mikään pakko. Jotkut vain tarvitsevat tukea enemmän kuin toiset. Minun on ollut vain pakko hyväksyä, että raskaudet ovat itselleni vaikeita, kauhua täynnä ja vievät hulluuden partaalle. Minun on ollut pakko hyväksyä, että lapseni syntyvät sektiolla ja on ollut pakko hyväksyä, että yksi heistä ei kasva täällä muiden kanssa. On myös ollut pakko hyväksyä, että yhdellä lapsistani on kaksi kotia, minun päätökseni takia. Minun on ollut pakko hyväksyä oma rikkinäisyyteni ja vajaavuuteni.

Voisin paasata tähän ummet ja lammet naiseudesta, naiseksi kasvamisesta ja itsevarmuudesta, mutta areena ei ehkä ole vielä avoin sille.  Voisin jaaritella arvoristiriidoista ja itsetutkiskelun tärkeydestä, mutta en saa kaikesta vielä itsekkään kiinni. Ulkopuolisuuden tunteesta, kipupisteistä, niin epätodellisesta olosta, että tekisi mieli ravistella itseä niin että pää notkuu, äh, ei vielä, ei tänne. Kunnon aivomyrsky pyörii päässä ja toivon, että se hieman rauhoittuu ennen tämän lapsen syntymää.