Hiljaista on tälläkin areenalla, mutta olkoon.
Aamukampa on harva, pelottavan harva. Ehdin kuitenkin tälle aamua avautumaan, koska me noustiin 5.20 ylös, kiitos miehen herätyskellon. Tulihan sitä unta joitakin tunteja. Ja armoton vitutus.
Tänään mä en edes yritä teeskennellä, että yrittäsin välttää sokeria. Syön tänäänkin salaattia ja koitan syödä fiksummin kun eilen, jolloin korvasin iltapuolen ateriat parilla tortulla, näkkärillä, unohtamalla vedenjuonnin ja muulla todella fiksulla. Oltiin muuten koko päivä kotona, koska en juuri päässyt sohvalta ylös ja mies hoiti kaiken. Itse keittelin perheäitijuttuja ja tein mielessäni listaa siitä mitä vielä pitäisi hankkia (pulloharja, pieni amme, tukikorsetti, imetysliivit, varalle korviketta) ja mitä tehdä kotona (pestä jääkaappi, selättää pyykkivuori, raivata makkarin kaapit, etsiä vaunut, imetystyynyn päällinen, ostaa ruokaa synnärille, ostaa ylipäätään ruokaa) ja mitä asioita käsitellä (miksi mun turvallisuuden tunne on näin saakelin kadoksissa ja luottamus kaikkeen ihan säpäleinä, miks oon tällanen hysteerinen ahdistuja joka saa itselleen lietsottua paniikin esim. kaikesta, miksi minä masennuin). Ois aika kiva jos ois sellanen normaali pesänrakennusvietti ja vienoinen haaveilu tulevasta vauva-arjesta, mut ei, mun päässä myrskyää minkä ehtii. Kännykkä ja vihko on täynnä mun hienompaakin hienompia listoja siitä, miksi oon tällanen, miksi ajattelen näin, mikä laukaisee ahdistuksen milloinkin ja mitä kaikkea pitäisi ehkä sitten traumaterapiassa keväällä käsitellä.
Aamupalamunakkaasta unohtui muuten autuaasti suola ja leipää oli pussissa yksi kappale. Naamariin
särkylääkettä ennaltaehkäisevästi (mut mä en muista otinko sen vai oliko se vain deevitsku?), koska vasen lonkka meinaa mennä alta, kahvia pannuun ja konvehteja ja piparia nenän eteen.
Viiden jälkeen herännyt lapsi pötköttelee sohvan nurkassa viltin alla.
Odotan edelleen, että heräisin itse tähän päivään muutenkin kun
vitutuksen ja orastavan paniikin kanssa.
Ihan karmiva viikko
tulossa, ainakin maanantai antaa osviittaa siihen aika hyvin, kun äiti
käy ensin vessassa itkemässä että jaksaa aloittaa päivän ilman, että
karjuu koko talonväkeä ulos ja nakkelee astiat lattialle. Oonko ennen
maininnut miten kateellinen olen kun toiset pääsee töihin, tai saa
nukkua? Joululomarytmi ja miehen saikku sekotti mun pasmat. Poika on ollut liikaa isällään ja mua syyllistyttää ja ahdistaa, mut en yksin tahdo saada sitä puettua, pöntölle tai muutakaan. En voi edes leikkiä sen kanssa lattialla. Pakkorako ja sitärataa, mut entä jos tää on mun vika viikko?
Ja eihän tähän aikaan(kaan) ole mikään paikka auki, ei
edes puhelinlinjat. Ja pimeääkin on vielä ties miten monta tuntia, ei
sillä muuten väliä, mutta pitäs koiralta alkaa metsästää kusinäytettä
että saadaan selvyys mikä piru sitä tärisyttää aina aika ajoin. Eilisen
hieronnan tuloksena veikkaan melkosia jumeja lonkan/alaselän alueella,
mutta koska tuo on taipuvainen virtsatietulehduksiin ja kiteisiin niin
katsotaan olisko jompi kumpi mokomista iskenyt taas. Varmaan maksaa jo
satasen pelkästään soittaa eläinlääkäriin ja kertoa tuovansa näytteitä.
Sen jälkeen onkin hyvä lähteä kuseksimaan itse purkkiin äitipolille ja
suunnittelemaan synnytystä (vastaukseksi ei varmaan kelpaa, en aio tehdä
sitä kiitos ja hei, kyl se tuol viel mahtuu kasvamaan. Ei muuten mahdu
olen huomannut). Onkohan sillä tukkaa, reisimakkarat ja huutaakohan se miten suloisesti? Näyttääköhän se isältään? Miten ne pärjäisi ilman mua, sitä en kestä edes ajatella.
Piinaviikko, piinapäivät. Hervotonta itkua,
kuoleman- ja menetyksenpelkoa ja hyvin todennäköisiä paniikkikohtauksia.
Melko herkullinen kombo josta voisin lahjoittaa osan toiseen kotiin any
time! Tekis mieli sulkea itsensä jonnekkin pehmustettuun huoneeseen ja
mömmöihin niin voisi sitten keskittyä vaikka voimaannuttavaan
synnytykseen, onnistuneeseen ensi imetykseen ja istukkateen keittelyyn
jonka jälkeen kasvattaisi oikein onnellisia ja hienosti käyttäytyviä
kansalaisia ollen itsekkin kukoistava nuori äiti ristiäispäivään
mennessä, hoitelisi siihen sivuun opinnot loppuun, hakisi töitä,
hoitelisi kodin ja miehen jossain vaiheessa ja kaikki olisi niin pirun
hyvin. Joo tiiän, tää on se masentunut raskaanaoleva täällä taas joka
huutelee, mut ei nyt irtoa muuta kun sitä "negatiivisuutta".
Laitoin muuten just muumijakso nro4 pyörimään tälle aamua. Ei se ole ihme, että poika pyysi eilen päästä päiväkotiin.
Suurinta hupia tulee taas olemaan kun yritän äheltää lapselle
toppavaatteet sun muut päälle ja sitten heivata sen näiden lamauttavien
haavakipujen kanssa autoon.
Onneksi on aikaa pohtia ja ahdistua
esim. siitä, että täytän kohta kaikki syrjäytyneisyyden merkit (olematta
suomalainen mies), en koskaan saa mun kroppaa takaisin, elämäniloa,
naurua ja tasapainoa ja mitä näitä nyt on (esim. kykyä jännittää
vatsalihaksia, kumartua, olla selällään, nostaa penkistä oman painon
verran rautaa, päästä kyykkyyn tai saada sosiaalinen elämä tai töitä).
Ei
hätää kuitenkaan ihmiset, vaikka angstaan täällä niin lapselle mä jaksan
hymyillä, vastata, kantaa, pukea ja kokata, mut ois kiva, ettei tarvis
pinnistellä ihan näin kovasti. Syyllistyn myös aiheesta "mun lasteni varhaisvuodet menee äidin kasvukipujen ja masennuksen kanssa kamppailessa".
Mun prioriteettilistan ykkösenä olisi ensi
vuodelle hoitaa lapset kunnialla ja saada itteni takas balanssiin siinä
samalla. Ja onhan se hyi kovin itsekästä sanoa, mutta äiti tulee
ykkösenä, koska jossei tule niin sit voi kaikki huonosti. Onneks on psykologit, kerrankin toimiva neuvolasuhde, teoreettinen mahdollisuus harrastuksiin jossain vaiheessa kevättä, ihana mies ja kaikkea, huolimatta siitä, että suvun tukiverkko täällä on zero, olematon. Ja äiti on vähän hukassa oman identiteettinsä kanssa.
Tekis mieli kyrpiintyä miehelle mm. aiheesta "mikset sää mieti millanen isä sää haluat olla" ,"mitkä on asioita jotka haluat/et halua tuoda omasta lapsuudenkodista omaan kotiin, "mitkä on parisuhteen suurimmat kompastuskivet sun mielestä" etc. Lista ois tolkuttoman pitkä. Vastaukseksi saan, ettei mulla ole ollut tarvetta miettiä niitä, oon onnellinen näin ja eiköhän maalaisjärjellä pärjää, on teillä lukeneilla vaikeaa. Aarghh! Mää mietin moisia koko ajan, koska pelkään mm. kasvattavani lapseni vinoon, epäonnistuvani tässä(kin) parisuhteessa, meillä jommalla kummalla naksahtavan yks kaks ja lisäksi pelkään lasten puolesta niin, että henkeä kuristaa ja oksettaa ajatuskin, että joku tekisi niille pahaa sormenpäälläkään. Ihanan vainoharhaista. Sanoinkin miehelle viime yönä lapsuudentraumoja purkaessa (muu meillä ei enää purkaudu), etten aio antaa tätä lasta ulkopuolisten hoitoon, esim. anopille lainkaan, että hyvä jos sää saat tätä hoitaa. Ylisuorittaja täällä taas morjens!
Viimeviikkojen piinaaviin ajatuksiin kuuluvat "jääkö lapset ilman äitiä"? Selviänkö sektiosalista ulos paitsi järjissäni, niin myös hengissä?", "miten jaksan kotona kahden pienen kanssa ilman tukiverkkoa"? Mukava kela joka alkaa pyöriä aamulla ja iltaisin saan sen talttumaan itkemällä ja katsomalla hömppää. Riippuen siitä, ollaanko päivä kotona ja miten kipeä olen niin ajatusketju saa lisämausteita enemmän tai vähemmän. Kamalaa.
On synkkää, itkettävää ja pelottavaa. Mies parka joka aina iltaisin pitelee pelosta tärisevää ja itkevää naista, joka tuntuu täysin unohtaneen miltä tuntuu olla tulisen rakastunut, intohimoinen, normaali ja luottavainen. Hukassa tuntuu olevan.
Jäi muuten tekemäti se yks kouluhomma ja mies ei edelleenkään ole saanut soitettua liittoon liikamaksujen takia. Eikä yksikään opettaja antanut sitten arvosanoja jouluksi. Pirun kiva, mitäpä minä niillä muutenkaan. Missä välissä valmistua, parantua, toipua, selvitä, laihtua, voimistua ja nauttia elämästä?
Sektiopelosta ja menetyksenpelosta voisi kirjoittaa kirjan, mutta tyydyn oksentelemaan siitä vertaistukipuolelle, siellä ei saa ihan niin hullun leimaa otsaansa kun tavisten kanssa kun pitäisi ajatella positiivisesti ja mitä kaikkea.
Mä en enää muista otinko sen särkylääkkeen vai en.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti