helmikuun 16.

Mä haluaisin kirjoittaa enemmän hymyistä, vauvan suloisista äänistä ja viuhtovista käsistä.

Haluaisin kirjoittaa enemmän taaperon nokkelista lausahduksista ja uusista taidoista. Mä haluaisin kirjoittaa siitä miten mä osaan ajoittain nauraa niin että meinaan tikahtua.

Ja siitä miten suuresti mä rakastan, siitä intohimosta minkä arkisin joutuu tukahduttamaan, mikä meinaa jäädä väsymyksen ja kommunikaatiokatkosten alle. Tuosta ihanasta miehestä joka hyräilee mut uneen jos on tarvis.

Haluaisin kertoa siitä miten suloiselta vauvan poski tuoksuu ja miten komeat reissimakkarat sillä jo on.  Ja siitä, miten mua liikuttaa kun isä ja tytär painavat nenänsä vastakkain ja miten pienenä tytär lepää isänsä isoissa käsissä.

Ja siitä, miten taapero tulee ja halaa tiukasti "mun äiti, äiti on aikuinen".

Mä haluaisin kirjoittaa enemmän niistä ihanan hitaista aamuista ja herkullisesta ruuasta, unelmista ja haaveista, kenties ottaa kuviakin. Ja siitä miten mua itkettää kun katson tuota täydellistä tyttöä kun se nukkuu tai kun se hymyilee mulle koko naamallaan. Ja siitä kun taapero herää itkien uniltaan ja pyytää, että äiti laula.

Mä haluisin, että mun elämä olisi vain noita onnenhetkiä, rauhallisia ja katkeamattomia yöunia, hyvin käyttäytyviä lapsia, ei huolia tai pelkoja, niiden sijaan energiaa ja valoa. Siinä arjessa ei olisi itseä kammostuttavia ajatuksia, ei paniikkihäiriötä tai masennusta, ei sinnittelyä, ei näitä huonoja päiviä monien ihanien päätteeksi.

Eilen olon laukaisi liian myöhäinen kahvinjuonti ja hillittömät sokeriöverit läpi viikonlopun. Siinä ihanassa arjessa mä olisin sellainen millainen olin nytkin koko viikonlopun ja itseasiassa jo useamman viikon putkeen ennen kuin iski levottomuus. Traumaterapia auttaa, mutta paljon on työtä tehtävänä, sillä näiden olojen juuret eivät ole vain viime vuosien tapahtumissa, vaan vielä paljon kauempana. On rankkaa pilkkoa koko elämänsä niin kauas kuin muistaa niin pienen pieniin osiin, analysoida, pohtia, säikähtää ja oivaltaa, mutta sen jälkeen sitä aina uskoo parempaan tulevaan, saa työkaluja, ymmärrystä ja luvan olla rikki.

Koska mä olen stressaantunut ja peloissani niin mun on pakko kirjoittaa siitäkin. Mä pelkään, että mulla on milloin imusolmukesyöpä, aivokasvain, silmäsairaus tai ihosyöpä. Aina se on jotakin, aina jotain pahaa, kuolettavaa ja kaikennielevää. Herään siihen pakokauhuun unen rajamailta, varmana, että henki lähtee, tai järki. Varmana, etten ehkä näe lasteni kasvavan enkä saa viettää pitkää elämää tuon ihanan miehen kanssa. Enkä mä osaa hiljentää sitä ahdistusta ja pelkoa. Aina iltaisin ne tuntuvat ottavan hallitsemattomasti vallan. En vielä täysin käsitä miksi mun olo on nyt tallainen, niin paljon samankaltainen kun esikoisen kuoltua ja elämän ollessa ihan toivottoman tuntuista hätää, paniikkia ja pelkoa, mutta eiköhän se tässä selvinne jossain vaiheessa. Ei mulla ole kiire. Koulunkin laitan katkolle, vaikka se luovuttamiselta tuntuukin, mutta en mä jaksa ajaa itseäni piippuun yhden opinnäytetyön ja laskemisen takia, en nyt kun haluan toipua ja nauttia mun perheestä. Tulkoon se koulu ja valmistuminen sitten kun sen aika on. Mä haluan keskittyä siihen, että saan itseni takaisin ja lapset saa sellaisen äidin joka iloitsee, nauraa, touhuaa ja on läsnä, ei pelkojen pyörteessä.

Haluaisin kirjoittaa siitä, miten ihana oli käydä koiran kanssa lammen jäällä lenkillä ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin. Miten vapaana se juoksi, eikä se ärsyttänyt mua yhtään. Eikä sitä tarvinnut pelastaa taaperon kynsistä. Ja miten aurinko paistoi ja hanki kimmelsi. Ja siitä, miten kaunista täällä meilläpäin on.

Mutta toistaalta mä haluan kirjoittaa niistä pimeistäkin päivistä, väsymyksestä joka saa olon tuntumaan krapulaiselta ja hyvin nukutunkin yön jälkeen väsy iskee jo muutaman tunnin jälkeen. Mä haluan kirjoittaa riittämättömyydestä, siitä miten hampaat kiristyy kun ei pääse yksin vessaan, taapero haluaa nousta viideltä, roikkuu lahkeessa ja testaa jokaisen rajan kymmenen kertaa. Siitä miten joskus, edes vartin ajan sun ei tarvitsisi olla äiti ja vastata jonkun kutsuun.

Mä haluan kirjoittaa pelosta. Siitä miten pelkää, että saa paniikkikohtauksen lasten kanssa ollessa, siitä miten vihainen mä olen kun tällainen ahdistuneisuus, pelko ja hätä varjostaa meidän perhe-elämää ja sitä onnea mikä tässä jo on, mutta joka mun osalta jää jonkin kauhun verhon ja epävarmuuden peittoon. Mä haluan kirjoittaa toipumisesta, hyvistä yöunista ja tasapainosta, mutta ne antavat vielä odottaa itseään, vaikka eteenpäin koko ajan mennään. Toipuminen. Tuntuu hassulta toipua jostain joka on ollut osa itseä niin pitkään. Mitä sitä edes on ilman pelkoja ja ahdistusta? Onko se osa mun identiteettiä, jatkuva huolehtiminen ja kuolemanpelko? Eihän sen tarvitse olla niin.

"mikä on se paha joka seuraavaksi iskee, onkohan mulla jokin vakava sairaus, oonkohan oikeesti hullu"? Mä inhoan näitä päiviä kun tarkkailet itseäsi koko ajan ja olet varma, että jotain on vialla. Inhoan näitä päiviä kun kaikki vaikuttaa toivottomalta ja pelkältä kuoleman odottamiselta. Inhoan kun en iltaisin jaksa kun maata sohvalla ja toimia sieltä käsin. Se ei vastaa sitä ideaaliäitiä mikä mulla on mielessäni.

No, tänään oli tällainen pohjavire, huomenna varmaan jo eri tunnelma. Ei tule itsestään tämä hormonitoiminta takaisin. Jospa neiti nukkuisi taas yhden pidemmän pätkän jonka aikana olisi toivottavaa, että äitikin saisi nukuttua.