maanantai 14. syyskuuta 2015

Syyskuun 14.

Suru on muuttanut minuun, muuttanut minut. Vuosi jonka piti sinetöidä uusi elämä ja uusi onni on tuonut tullessaan paljon syvällä asunutta kipua. Kipua jonka ajattelin jo räiskineeni palasiksi ja peittelleeni pimeyteen. Sieltä se silti tuli takaisin. Pimeä. Kutsumatta, yllättäen ja tuoden mukanaan paljon pahaa, sekasortoa, aaltoilevia oireita joiden alkulähde on kuitenkin sama.

Minä yllätyin kivun määrästä. Vihan määrästä. Ja ennen kaikkea pelon määrästä. Ja surusta. Syvältä kumpuavasta surusta joka saa sinut purskahtamaan itkuun kesken tiskikoneen täytön ja itkemään autossa. Sen läpi minä katson lapsiani joka päivä ja pelkään pahinta.

Kipu jäytää selkääni, vatsaani, hartioitani ja päätäni. Se herättää minut öisin täyteen pakokauhuun ja saa pelkäämään elämää. Sen haurautta. Minun heikkouttani ja voimattomuuttani. Maailma ympärillä velloo, mutta niin tekee minunkin keskukseni. Paraneminen on täyttä työtä.

Minun on saatava nähdä rintakehien kohoaminen, tuntea lämmin poski, nähdä elämän väri lasteni kasvoilla, koska muuten ei voi olla. Niitä on kaksi, mutta silti niitä on kolme. Valokuvissa ja puheissa niitä on kolme, sylissäni kuitenkin vain kaksi, ja se raastaa minua enemmän kuin vuosiin. Enkä minä halua lipua kauemmas siitä ensimmäisestä, en halua päästää irti, mutta tuntuu, että tämä vuosien sureminen sairastuttaa minut, on jo sairastuttanut, mutta kuinka parantua kun ei osaa päästää irti tutusta ja turvallisesta kivusta.

Toivoin tämän vuoden tuovan armoa, rauhaa ja kuplivaa iloa. Sen sijaan olen jatkuvasti huolissani, piiskaan itseäni, mielessäni haukun ja raatelen vartaloani ja häpeillen suljen sen kotiin. Ruoskin kipeää vartaloa siitä, ettei se ymmärrä toimia niin kuin minun mieleni sen haluaisi toimivan. Haukun sitä siitä, että kolmen lapsen jälkeen se näyttää tältä ja on pettänyt minut. Ajoittain tunnen itseni niin vanhaksi. Ajoittain tunnen kadottaneeni itseni täysin. En vain vartaloani vaan sen ihmisen joka minä olen ollut. Paha oloni saa koko ihmisen lyyhistymään ja kohtelemaan itseäni entistä huonommin.

Tämän vuoden piti antaa minulle aikaa parantaa itseäni, mutta huomaan että junnaan vain paikallani. En saa nukuttua, ei tosin nuku lapsikaan. Tunnen jatkuvasti haikeutta kaikesta kuluvasta.

Monesti tunnen epäonnistuneeni. Minulla ei ole tällä hetkellä edes kykyä luoda mieleeni turvapaikkaa kaikelta ympäröivältä. Oma haurauteni ärsyttää. Herkkyys ei, se on lahja. Kykyni tuntea paljon on rikkaus, mutta välillä se tuntuu raastavalta taakalta. Mielikuvituksesta on tullut vihollinen ja pelon aihe.

Miltä tuntuu ottaa turpaan omalta itseltään lähes päivittäin. Miltä tuntuu joka kerta lapsiasi katsoessani nähdä jotain mikä on jo mennyt, mutta joka on muuttanut sinut pysyvästi joksikin toiseksi.

Valitan, olen hermostunut ja vakava. Välillä en tunne ansaitsevani tätä ympäröivää rakkautta, koska tunnen olevani niin epäkelpo. Äiti, nainen, puoliso.Tunnen pettäneeni kaikki, kaikkein eniten itseni. Koska minä en pystynyt, minä en osannut, minä en ollut tarpeeksi vahva.

Palaan mielessäni aikaan kaksi vuotta sitten enkä tunnista näitä kahta naista samaksi.

Hoivaan nuhaisia lapsia. Täytän tiskikonetta ja kuorin perunoita kuin robotti. Minun pelastajani joiden vaatimusten alle tunnen välillä tukehtuvan. Asetin itselleni tammikuuss päätöksen. Seuraavan vuoden aikana palaan omaksi itsekseni, mutta jouduin pettymään. Ehkä seuraavan vuoden aikana. Ainakin suunnitelmia on paljon. Paljon unelmia ja tavoitteita. Koska tähän oloon minä en alistu.

2 kommenttia: