7.1. 2016

Äitiysloma alkaa olla lopuillaan ja univelasta huolimatta maanantaina alkaa uudenlainen arki ja ehkä ajatus alkaa taas luistaa ja aika antaa periksi kirjoittamiselle. Aloitetaan sillä lailla lyhyesti. Liekö näitä jorinoita enää kukaan edes lukee?

Olen tässä päivän, tai oikeammin jo useampien päivien ajan seurannut tätä uuden vuoden kouhkaamista sosiaalisessa mediassa ja livenä kironnut, miten minnekään ei mahdu ja hera on prisman hyllyltä loppu. Avasin sitten sanaista arkkua virtuaalipäiväkirjalle ja koska rakastan huomiota ja paasaamista niin ajattelin sitten jakaa tämän itsekkin sosiaaliseen mediaan- se kun on niin kovin trendikästä (ja koukuttavaa). 

Ensinnäkin, älkää käsittäkö väärin. Minä iloitsen suunnattomasti jokaisesta ihmisestä, joka on löytänyt tiensä salille ja pyörii siellä nyt a4 kourassa hypistellen käsipainoja. Kannustan myös kaikkia kiinnittämään omaan terveyteensä huomiota. Siksi itsekin olen taas tällä tiellä. Tullakseni entistä paremmaksi minuksi. Miten ihanan kliseistä. Saatan pian tuupertua glutamiinipurkkiini ja kompastua treenikenkieni nauhoihin. 

Enkä muuten ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä tämän asian kanssa. Jo kaukana ovat ne teinivuodet kun salilla tärinäkoneessa yritin sulattaa ikirasvaa takapuolestani tajuamatta miten ihana takapuoli se onkaan. Siellä samalla salilla veivasin koneessa vinoja vatsalihaksia hauisten voimalla ja hikipyyhkeellä vienosti pyyhin uurastukseni jäljet reidenloitunnuslaitteesta. Se oli alku tälle hommalle.

Siitä on tultu pitkä matka. On juostu, juosten kustu ja siihen päälle polvet ruvella rullaluisteltu ja nenä klooria täynnä juoruttu porealtaassa. Mahtuu joukkoon ryhmäliikuntaa, kotijumppaa, kahvakuulaa ja zumbaakin. Edelleen kuitenkin muistan sen riemun ja voiman tunteen kun kotikaupungin salilla teininä penkkasin 40-kiloa poikien kanssa. Siitä kai se kipinä jäi. Hävisi hetkittäin kaikkien laihuusihanteiden, seurusteluiden ja jatkuvan raskaanaolon jalkoihin, mutta sieltä se tuli esiin. ”hitto, tässä mä oon hyvä, mä rakastan tätä,tätä haluan saada lisää”. Ihana addiktioni.

Välillä on menty turhan kovaa. Ollaan oltu hukassa ja kokeiltu kaikenmaailman typeryyksiä karppaamisesta pussikeittoon ja superdieettiin. Vain sen takia, että olin epävarma ja halusin sopia johonkin muottiin tajuamatta, että olen hiton hyvä näin. ”että paskat tuosta ja minähän haluan tehdä näin, pitäkää tunkkinne ja syömishäiriöpropakandanne”.

Jos sitten asiaan. 

Olen todistanut sellaisia aivopierudieettilupauksia sosiaalisessa mediassa nyt tässä pari viikkoa enkä vain kestä mitä ihmiset tekevät itselleen. Aiempaan viitaten. Minä tiedän mistä puhun. Kaiken sen sekoilun seurauksena olen saanut itselleni heikon hiilihydraatin sietokyvyn, hidastuneen aineenvaihdunnan ja muuta mukavaa. On ollut uniongelmia, ahmintahäiriötä, jojoilua kahdenkymmenen kilon haarukassa edes sun takaisin.

Sitten tein fiksun päätöksen. Sellaisen jonka jokaisen huonoitsetuntoisen ja ruuan kanssa kamppailevan pitäisi tehdä. Palkkasin vähillä pennosillani itselleni valmentajan. Opiskelin ja luin. Erehdyin ja tein uudestaan. Löysin vertaistukea. Parasta oli kuitenkin se, että lakkasin laskemasta miten vähällä tulla toimeen jotta olen sen ja sen kokoinen. Minä opettelin syömään. Aina olen sitä tehnyt. Vuosikausia väärin. Sitten tutustuin itseeni, siihen mikä on minun oma ihanteeni. Miltä minä haluan näyttää, millaiselta haluan oloni tuntuvan ja mitä toimenpiteitä se vaatii. Tutustuin siis itseeni. Lakkasin inhoamasta. Tutustuin aineenvaihduntaani (kuin talviunta nukkuvalla karhulla) ja opetin sen sietämään korkeita määriä hiilihydraatteja (voi sitä suklaan ja jäätelön orgiaa) syömällä pastaa, riisiä ja leipää. 

Montako viikkoa jaksat rahka+kahvi, pakastevihannes+muna ja sosekeitto+raejuusto kombinaatiolla. Sitähän minäkin. Hyi olkoon. Rikot itsesi ja teet elämästäsi turhan vaikeaa ja sitten kuvittelet olevasi huono kun ”repsahdat” eikä ole ”selkärankaa ja itsekuria”. Täytyy varmaan kiivetä tuonne vaaran päälle megafonin kanssa. Ainakin ilvekset ja mökkien mummot saisivat kuulla sanottavani. Onneksi on SOME! Siellä kaikki on saatavilla tissikuvista pussikeittoon ja kuka tahansa voi sanoa mitä vain haluaa.

ÄLÄ siis tee turhaa hallaa hormonitoiminnallesi, lihasmassallesi, seksielämällesi, vireystilallesi ja aivoillesi ja itke vuoden päästä kun olet lihonut takaisin + 10kg.

Tähän vuodenaikaan tahkotaan rahaa. On konseptia ja reseptiä ja elämäntapavalmennusta. Tämä on toki erittäin erittäin hyvä asia, kunhan se tehdään fiksusti. 

Tekisi taas mieli karjua, että syökää! Muutakin kuin mehukeittoa ja parsakaalia. Olkaa vaikka täysin liikkumatta jos ei vain kiinnosta, mutta älkää jättäkö syömättä. Joka ikinen kerta kun ihminen laihduttaa ja laihtuu niin AINA se vaikuttaa aineenvaihduntaa hidastavasti ja suurien määrien ollessa kyseessä se kajoaa myös lihasmassaan, varsinkin jos voimaharjoittelua ei ole mukana. Tämä on fakta jonka voi tarkistaa ihan mistä vain. Ihan samalla lailla kun senkin, että lihaskasvu vaatii AINA plussakaloreita eli siis PAINONNOUSUA, hui kauhistus sentään. Kohta kaikki on lihavia eikä kukaan halua panna niitä. Näinpä.

Tuloksena on sitten vetelä ja heikko ihminen, joka on henkisesti sitten siinä jamassa ettei usko enää mihinkään, mutta laittaa aina vain kovempia panoksia peliin. Vähemmän kaloreita, enemmän pururatalenkkejä ja huonoja valintoja. 

Minä toki kirjoitan tätä omista lähtökohdistani mikä alkaa aina rakkaudesta rautaan, voimaan ja lihaksikkaaseen fysiikkaan. En suosittele tällaista painonottoa ja läskibulkkia, mutta tämä on ollut tietoista ja tarkoituksenmukaista. Suurimmaksi osaksi ainakin, kröhöm, koska kenelle minä nyt itsepäisyydessäni myöntäisin, että lähti vähän lapasesta. Hups!

Minä en vieläkään tiedä tapahtuuko kevään aikana mitään, vai vieläkö ollaan tukossa ja lukossa.  Kuukauden päästä olen jo viisaampi. 

Minä suunnittelin oman dieettini. Mukaillen itselleni jo aiemmin ammattilaisen räätälöimää ruokavaliota, mutta vielä enemmän omien mieltymysteni mukaan. Ja minä tiedän omalta kohdaltani mitä pitäisi alkaa tapahtua. Jos ei tapahdu, sitten muutetaan suuntaa. Vaihtoehtoja toki on, mutta se ei ole kaloreiden alaskiskominen oman terveyden uhalla. Eihän dieettaaminen aina ole hauskaa, mutta alkuun sen ei pitäisi tuntua juuri miltään. Ei väsytä, ei palele, treenitehot ei kärsi huomattavasti ja sitä rataa.  

Minä en tee ruokavalioita muille. Minä en ole ammattilainen. Suosittelen kuitenkin jokaista joka haluaa pysyviä tuloksia ja muuttaa elämänsä suuntaa ottamaan yhteyttä ammattilaiseen ja opettelemaan asiat juurta jaksain ja pala kerrallaan. Etsikää itsellenne sopiva tapa, laji ja valmentaja.

Ja syökää ihmiset niitä hiilihydraatteja, sillä niillä sitä pitkillä dieeteillä nimittäin pelataan. Tunnista omat heikkoutesi. Onko se uni/stressinhallinta/liian huono syöminen/ kehonhuolto, mitä näitä nyt on. Silloin kun ihminen tiedostaa asian, niin se voi myös muuttaa sen haluamaansa suuntaan.

Minä olen tehnyt tätä niin vähän aikaa etten tiedä vielä oikeasti yhtään mitään, mutta palo on kova. Minä olen kuin muovailuvahaa. Innostuttaa, kun miettii mikä on tilanne vuoden päästä tai kahden! Olen onnistunut löytämään paljon hyviä juttuja. Tiedän omat vahvat lihasryhmäni, olen onnistunut hermottamaan niitä huonompia, vetämään hyviä treenejä, tiedän palautumisaikana salilla ja levossa ja tiedän millä lihaksilla voin runtata rumasti ja mikä vaatii höyhenen kevyttä otetta.

Maailma on täynnä pikkusieluisia ihmisiä, jotka nauttivat toisten satuttamisesta, mutta se, että oppisi näkemään oman arvonsa ja kauneutensa ja löytämään todellisen itsevarmuuden on asia, jonka toivon lasteni ja eritoten tyttäreni löytävän. Se on osa minun tehtävääni. Luoda varmuutta, ei latistaa.

Kohtaan välillä epäilyksiä. ”Ei noin voi tehdä, ei noin voi laihtua, ja taas sinä menet salille”. Onko se tahatonta vai tahallista, sitä en tiedä, mutta sen minä tiedän , että niin voi tehdä ja kaikki jauhanta  kasvattaa vain halua tehdä kovemmin. Minua ette prkl polje! 

Joidenkin mielestä minä olen aina paska, teen niin tai näin. Ihmisen kuuluu tehdä sitä mitä kohtaan sillä on intohimo, muulla ei ole väliä. Sun palo, sun halu, sun usko, sun unelma ja tulevaisuus. Minä en koe olevani kova ihminen, vaan olen äärimmäisen joustava ja sitkeä. Aika rouhee muija jos tällainen sanavalinta sallitaan. Ja koska saan tytötellä itseäni niin melko hieno tyttö!

Juuri tänään kuulin, että eikö pitäisi aloittaa vähän tiukemmin, että saisi niitä tuloksia. Voi että. Kun ei aina jaksaisi selittää. Kun niitä tuloksia tulee kun vain luottaa prosessiin ja tekee ne valitsemansa asiat päivät perätysten, siinä muun elämän ohessa. Ylipäätään minun mielenmaisemaan ei mahdu ajatus siitä, että jos voi valita paljon syömisen ja vähän syömisen ja ”nytsitäitsekuriamatafakataiootsontakasa”- väliltä, niin joku valitsee jälkimmäisen vaihtoehdon. Tässä ei ole kyse itsekurista, vaan itsetuntemuksesta. Ei näännyttämisestä, vaan ravitsemisesta. Ei dieetistä, vaan välivaiheesta.

Ylipainoon tottuneelle ”lihominen” ja syöminen eivät ole olleet ongelma, joskin tässä vaiheessa ei olo ole enää ihan oma ja hengästyttää enemmän (ja haluan mahtua vaatteisiini). Ylipainoiselle ihmiselle maailma näyttäytyy hyvin eri tavalla kuin hoikalle, niin se vain on. Joillekin sinä olet näkymätön, joillekin iljetys, joillekin pakkomielle ja joillekin naurunaihe. Mutta jos sinä olet itsellesi arvokas, rakas ja ihana, niin ollaan oikealla tiellä. Kun kaikki asiat tehdään sinua itseäsi varten. 

Mahtuuhan tänne maailmaan meitä monenlaisia, aivan yhtä tasa-arvoisia (yep) ihmisiä tallaamaan.

Matkan varrella on ollut valtavasti kompastuskiviä, surua ja ahdistusta. Niiden kanssa minä taistelen arjen rinnalla päivittäin jossain muodossa. Minä en ole voinut valita kaikkia taistelujani, mutta minä voin valita selviytymisen ja tämän tien. Minä olen tehnyt paljon töitä päästäkseni tähän tilaan. Minä olen päästänyt irti ihmisistä, tehnyt syvemmän matkan itseeni kuin koskaan olisin voinut kuvitella.

Pienten lasten äitinä ei ole helppoa koittaa psyykata itseään puolen vuoden kurinalaiselle jaksolle. En voi olla varma vieläkään että se onnistuu, kaikesta hokemastani huolimatta. Mutta minä teen parhaani. 

Ja tämä harrastus, tämä intohimo rautaan on tuonut minua tähän pisteeseen. Ihan sieltä ensimmäisistä onnistumisen tunteista lähtien. Minä rakastan hikeä ja poltetta ja tekemisen meininkiä. 

Kuten tästä kaikesta paasauksesta näkee, se ei ole vain selän muotoa, pakaran kaarta tai pumppia. Tämä on ennen kaikkea henkinen juttu, joka on tuonut niin paljon hyvää tullessaan että sanat eivät riitä. Itseluottamusta, lohtua, ystäviä, euforiaa. Minä en odota, että kaikki ymmärtäisivät mistä minä puhun, mutta niitäkin tähän joukkoon mahtuu ja se on sanoinkuvaamattoman ihanaa. 

Se mikä jostakin on itsekästä on minulle itsetuntemusta ja hyvinvointia. Minä olen jo pitkään opetellut pois ajattelumallista missä minä olen huono, epäkelpo ja surkea. Sitä minä en ole. Minussa on hehkua ja voimaa ja kykyä vaikka mihin!

Minulla on heikot ranteet, silvotut vatsalihakset, jännitysniska ja kiero selkä. Mutta minä en ole yhtä kuin ne. Minulla on trauma, paniikkihäiriö ja pelkotiloja, mutta minä en ole yhtä kuin ne.

Ja tässä se tulee taas. Minä en ole pelkkä äiti. Minä olen minä johon ihmeellisellä tavalla kietoutuu mennyt ja nykyinen, ja tuleva. Erilaiset roolit sikinsokin läjässä aina tietämättä oikeaa suuntaa. Siinä kai se hauskuus piilee.

Minä pystyn tähän. En ehkä joka päivä 110% tavoitteideni mukaan, mutta se on vain elämää. Tämä on minua varten. Meitä varten. Meidän perhettä varten. Niin kauan kun ihminen on totaalisen rikki, koko elämä tuntuu sekasotkulta. Minä laitan tähän nyt paljon energiaa ja toivoa. Minä pystyn tähän, siihen on uskottava ja luotettava. 

Minusta ei ole juuri kirjoittamaan kepeistä aiheista, saati lyhyesti. Minä ammennan lähteeni elämän kipukohdista ja syvistä vesistä. Hattara ei ole minua varten. En silti koe itseäni synkäksi ihmiseksi. Olen vahvasti tunteva, erityisherkkä ja ristiriitoja täynnä. Ja ylipainoinen vielä juhannuksenakin , mutta rakastan silti kehoani yli kaiken! Ja menen bikineissä lasteni kanssa uimaan.