Olen tässä
päivän, tai oikeammin jo useampien päivien ajan seurannut tätä uuden vuoden kouhkaamista
sosiaalisessa mediassa ja livenä kironnut, miten minnekään ei mahdu ja hera on
prisman hyllyltä loppu. Avasin sitten sanaista arkkua virtuaalipäiväkirjalle ja
koska rakastan huomiota ja paasaamista niin ajattelin sitten jakaa tämän
itsekkin sosiaaliseen mediaan- se kun on niin kovin trendikästä (ja
koukuttavaa).
Ensinnäkin,
älkää käsittäkö väärin. Minä iloitsen suunnattomasti jokaisesta ihmisestä, joka
on löytänyt tiensä salille ja pyörii siellä nyt a4 kourassa hypistellen
käsipainoja. Kannustan myös kaikkia kiinnittämään omaan terveyteensä huomiota.
Siksi itsekin olen taas tällä tiellä. Tullakseni entistä paremmaksi minuksi. Miten
ihanan kliseistä. Saatan pian tuupertua glutamiinipurkkiini ja kompastua
treenikenkieni nauhoihin.
Enkä muuten ole
ensimmäistä kertaa pappia kyydissä tämän asian kanssa. Jo kaukana ovat ne
teinivuodet kun salilla tärinäkoneessa yritin sulattaa ikirasvaa takapuolestani
tajuamatta miten ihana takapuoli se onkaan. Siellä samalla salilla veivasin
koneessa vinoja vatsalihaksia hauisten voimalla ja hikipyyhkeellä vienosti
pyyhin uurastukseni jäljet reidenloitunnuslaitteesta. Se oli alku tälle
hommalle.
Siitä on tultu pitkä matka. On juostu, juosten kustu ja siihen päälle
polvet ruvella rullaluisteltu ja nenä klooria täynnä juoruttu porealtaassa.
Mahtuu joukkoon ryhmäliikuntaa, kotijumppaa, kahvakuulaa ja zumbaakin. Edelleen
kuitenkin muistan sen riemun ja voiman tunteen kun kotikaupungin salilla
teininä penkkasin 40-kiloa poikien kanssa. Siitä kai se kipinä jäi. Hävisi
hetkittäin kaikkien laihuusihanteiden, seurusteluiden ja jatkuvan raskaanaolon
jalkoihin, mutta sieltä se tuli esiin. ”hitto, tässä mä oon hyvä, mä rakastan
tätä,tätä haluan saada lisää”. Ihana addiktioni.
Välillä on
menty turhan kovaa. Ollaan oltu hukassa ja kokeiltu kaikenmaailman typeryyksiä
karppaamisesta pussikeittoon ja superdieettiin. Vain sen takia, että olin
epävarma ja halusin sopia johonkin muottiin tajuamatta, että olen hiton hyvä
näin. ”että paskat tuosta ja minähän haluan tehdä näin, pitäkää tunkkinne ja
syömishäiriöpropakandanne”.
Jos sitten
asiaan.
Olen
todistanut sellaisia aivopierudieettilupauksia sosiaalisessa mediassa nyt tässä
pari viikkoa enkä vain kestä mitä ihmiset tekevät itselleen. Aiempaan viitaten.
Minä tiedän mistä puhun. Kaiken sen sekoilun seurauksena olen saanut itselleni
heikon hiilihydraatin sietokyvyn, hidastuneen aineenvaihdunnan ja muuta
mukavaa. On ollut uniongelmia, ahmintahäiriötä, jojoilua kahdenkymmenen kilon
haarukassa edes sun takaisin.
Sitten tein
fiksun päätöksen. Sellaisen jonka jokaisen huonoitsetuntoisen ja ruuan kanssa
kamppailevan pitäisi tehdä. Palkkasin vähillä pennosillani itselleni
valmentajan. Opiskelin ja luin. Erehdyin ja tein uudestaan. Löysin vertaistukea.
Parasta oli kuitenkin se, että lakkasin laskemasta miten vähällä tulla toimeen
jotta olen sen ja sen kokoinen. Minä opettelin syömään. Aina olen sitä tehnyt.
Vuosikausia väärin. Sitten tutustuin itseeni, siihen mikä on minun oma
ihanteeni. Miltä minä haluan näyttää, millaiselta haluan oloni tuntuvan ja mitä
toimenpiteitä se vaatii. Tutustuin siis itseeni. Lakkasin inhoamasta. Tutustuin
aineenvaihduntaani (kuin talviunta nukkuvalla karhulla) ja opetin sen sietämään
korkeita määriä hiilihydraatteja (voi sitä suklaan ja jäätelön orgiaa) syömällä
pastaa, riisiä ja leipää.
Montako
viikkoa jaksat rahka+kahvi, pakastevihannes+muna ja sosekeitto+raejuusto
kombinaatiolla. Sitähän minäkin. Hyi olkoon. Rikot itsesi ja teet elämästäsi turhan vaikeaa ja
sitten kuvittelet olevasi huono kun ”repsahdat” eikä ole ”selkärankaa ja
itsekuria”. Täytyy varmaan kiivetä tuonne vaaran päälle megafonin kanssa.
Ainakin ilvekset ja mökkien mummot saisivat kuulla sanottavani. Onneksi on
SOME! Siellä kaikki on saatavilla tissikuvista pussikeittoon ja kuka tahansa
voi sanoa mitä vain haluaa.
ÄLÄ siis tee
turhaa hallaa hormonitoiminnallesi, lihasmassallesi, seksielämällesi,
vireystilallesi ja aivoillesi ja itke vuoden päästä kun olet lihonut takaisin +
10kg.
Tähän
vuodenaikaan tahkotaan rahaa. On konseptia ja reseptiä ja elämäntapavalmennusta.
Tämä on toki erittäin erittäin hyvä asia, kunhan se tehdään fiksusti.
Tekisi taas
mieli karjua, että syökää! Muutakin kuin mehukeittoa ja parsakaalia. Olkaa
vaikka täysin liikkumatta jos ei vain kiinnosta, mutta älkää jättäkö syömättä.
Joka ikinen kerta kun ihminen laihduttaa ja laihtuu niin AINA se vaikuttaa
aineenvaihduntaa hidastavasti ja suurien määrien ollessa kyseessä se kajoaa
myös lihasmassaan, varsinkin jos voimaharjoittelua ei ole mukana. Tämä on fakta
jonka voi tarkistaa ihan mistä vain. Ihan samalla lailla kun senkin, että
lihaskasvu vaatii AINA plussakaloreita eli siis PAINONNOUSUA, hui kauhistus
sentään. Kohta kaikki on lihavia eikä kukaan halua panna niitä. Näinpä.
Tuloksena on
sitten vetelä ja heikko ihminen, joka on henkisesti sitten siinä jamassa ettei
usko enää mihinkään, mutta laittaa aina vain kovempia panoksia peliin. Vähemmän
kaloreita, enemmän pururatalenkkejä ja huonoja valintoja.
Minä toki
kirjoitan tätä omista lähtökohdistani mikä alkaa aina rakkaudesta rautaan,
voimaan ja lihaksikkaaseen fysiikkaan. En suosittele tällaista painonottoa ja
läskibulkkia, mutta tämä on ollut tietoista ja tarkoituksenmukaista.
Suurimmaksi osaksi ainakin, kröhöm, koska kenelle minä nyt itsepäisyydessäni
myöntäisin, että lähti vähän lapasesta. Hups!
Minä en
vieläkään tiedä tapahtuuko kevään aikana mitään, vai vieläkö ollaan tukossa ja
lukossa. Kuukauden päästä olen jo
viisaampi.
Minä
suunnittelin oman dieettini. Mukaillen itselleni jo aiemmin ammattilaisen
räätälöimää ruokavaliota, mutta vielä enemmän omien mieltymysteni mukaan. Ja
minä tiedän omalta kohdaltani mitä pitäisi alkaa tapahtua. Jos ei tapahdu,
sitten muutetaan suuntaa. Vaihtoehtoja toki on, mutta se ei ole kaloreiden
alaskiskominen oman terveyden uhalla. Eihän dieettaaminen aina ole hauskaa,
mutta alkuun sen ei pitäisi tuntua juuri miltään. Ei väsytä, ei palele, treenitehot
ei kärsi huomattavasti ja sitä rataa.
Minä en tee
ruokavalioita muille. Minä en ole ammattilainen. Suosittelen kuitenkin jokaista
joka haluaa pysyviä tuloksia ja muuttaa elämänsä suuntaa ottamaan yhteyttä
ammattilaiseen ja opettelemaan asiat juurta jaksain ja pala kerrallaan. Etsikää
itsellenne sopiva tapa, laji ja valmentaja.
Ja syökää ihmiset niitä
hiilihydraatteja, sillä niillä sitä pitkillä dieeteillä nimittäin pelataan. Tunnista
omat heikkoutesi. Onko se uni/stressinhallinta/liian huono syöminen/
kehonhuolto, mitä näitä nyt on. Silloin kun ihminen tiedostaa asian, niin se
voi myös muuttaa sen haluamaansa suuntaan.
Minä olen tehnyt
tätä niin vähän aikaa etten tiedä vielä oikeasti yhtään mitään, mutta palo on
kova. Minä olen kuin muovailuvahaa. Innostuttaa, kun miettii mikä on tilanne
vuoden päästä tai kahden! Olen onnistunut löytämään paljon hyviä juttuja.
Tiedän omat vahvat lihasryhmäni, olen onnistunut hermottamaan niitä huonompia,
vetämään hyviä treenejä, tiedän palautumisaikana salilla ja levossa ja tiedän
millä lihaksilla voin runtata rumasti ja mikä vaatii höyhenen kevyttä otetta.
Maailma on
täynnä pikkusieluisia ihmisiä, jotka nauttivat toisten satuttamisesta, mutta
se, että oppisi näkemään oman arvonsa ja kauneutensa ja löytämään todellisen
itsevarmuuden on asia, jonka toivon lasteni ja eritoten tyttäreni löytävän. Se
on osa minun tehtävääni. Luoda varmuutta, ei latistaa.
Kohtaan
välillä epäilyksiä. ”Ei noin voi tehdä, ei noin voi laihtua, ja taas sinä menet
salille”. Onko se tahatonta vai tahallista, sitä en tiedä, mutta sen minä tiedän
, että niin voi tehdä ja kaikki jauhanta kasvattaa vain halua tehdä kovemmin. Minua ette
prkl polje!
Joidenkin
mielestä minä olen aina paska, teen niin tai näin. Ihmisen kuuluu tehdä sitä
mitä kohtaan sillä on intohimo, muulla ei ole väliä. Sun palo, sun halu, sun
usko, sun unelma ja tulevaisuus. Minä en koe olevani kova ihminen, vaan olen
äärimmäisen joustava ja sitkeä. Aika rouhee muija jos tällainen sanavalinta
sallitaan. Ja koska saan tytötellä itseäni niin melko hieno tyttö!
Juuri tänään
kuulin, että eikö pitäisi aloittaa vähän tiukemmin, että saisi niitä tuloksia.
Voi että. Kun ei aina jaksaisi selittää. Kun niitä tuloksia tulee kun vain
luottaa prosessiin ja tekee ne valitsemansa asiat päivät perätysten, siinä muun
elämän ohessa. Ylipäätään minun mielenmaisemaan ei mahdu ajatus siitä, että jos
voi valita paljon syömisen ja vähän syömisen ja ”nytsitäitsekuriamatafakataiootsontakasa”-
väliltä, niin joku valitsee jälkimmäisen vaihtoehdon. Tässä ei ole kyse
itsekurista, vaan itsetuntemuksesta. Ei näännyttämisestä, vaan ravitsemisesta.
Ei dieetistä, vaan välivaiheesta.
Ylipainoon
tottuneelle ”lihominen” ja syöminen eivät ole olleet ongelma, joskin tässä
vaiheessa ei olo ole enää ihan oma ja hengästyttää enemmän (ja haluan mahtua
vaatteisiini). Ylipainoiselle ihmiselle maailma näyttäytyy hyvin eri tavalla
kuin hoikalle, niin se vain on. Joillekin sinä olet näkymätön, joillekin
iljetys, joillekin pakkomielle ja joillekin naurunaihe. Mutta jos sinä olet
itsellesi arvokas, rakas ja ihana, niin ollaan oikealla tiellä. Kun kaikki
asiat tehdään sinua itseäsi varten.
Mahtuuhan tänne maailmaan meitä
monenlaisia, aivan yhtä tasa-arvoisia (yep) ihmisiä tallaamaan.
Matkan
varrella on ollut valtavasti kompastuskiviä, surua ja ahdistusta. Niiden kanssa
minä taistelen arjen rinnalla päivittäin jossain muodossa. Minä en ole voinut
valita kaikkia taistelujani, mutta minä voin valita selviytymisen ja tämän
tien. Minä olen tehnyt paljon töitä päästäkseni tähän tilaan. Minä olen
päästänyt irti ihmisistä, tehnyt syvemmän matkan itseeni kuin koskaan olisin
voinut kuvitella.
Pienten
lasten äitinä ei ole helppoa koittaa psyykata itseään puolen vuoden
kurinalaiselle jaksolle. En voi olla varma vieläkään että se onnistuu, kaikesta
hokemastani huolimatta. Mutta minä teen parhaani.
Ja tämä
harrastus, tämä intohimo rautaan on tuonut minua tähän pisteeseen. Ihan sieltä
ensimmäisistä onnistumisen tunteista lähtien. Minä rakastan hikeä ja poltetta
ja tekemisen meininkiä.
Kuten tästä
kaikesta paasauksesta näkee, se ei ole vain selän muotoa, pakaran kaarta tai
pumppia. Tämä on ennen kaikkea henkinen juttu, joka on tuonut niin paljon hyvää
tullessaan että sanat eivät riitä. Itseluottamusta, lohtua, ystäviä, euforiaa.
Minä en odota, että kaikki ymmärtäisivät mistä minä puhun, mutta niitäkin tähän
joukkoon mahtuu ja se on sanoinkuvaamattoman ihanaa.
Se mikä jostakin
on itsekästä on minulle itsetuntemusta ja hyvinvointia. Minä olen jo pitkään
opetellut pois ajattelumallista missä minä olen huono, epäkelpo ja surkea. Sitä
minä en ole. Minussa on hehkua ja voimaa ja kykyä vaikka mihin!
Minulla on
heikot ranteet, silvotut vatsalihakset, jännitysniska ja kiero selkä. Mutta
minä en ole yhtä kuin ne. Minulla on trauma, paniikkihäiriö ja pelkotiloja,
mutta minä en ole yhtä kuin ne.
Ja tässä se
tulee taas. Minä en ole pelkkä äiti. Minä olen minä johon ihmeellisellä tavalla
kietoutuu mennyt ja nykyinen, ja tuleva. Erilaiset roolit sikinsokin läjässä
aina tietämättä oikeaa suuntaa. Siinä kai se hauskuus piilee.
Minä pystyn
tähän. En ehkä joka päivä 110% tavoitteideni mukaan, mutta se on vain elämää.
Tämä on minua varten. Meitä varten. Meidän perhettä varten. Niin kauan kun
ihminen on totaalisen rikki, koko elämä tuntuu sekasotkulta. Minä laitan tähän
nyt paljon energiaa ja toivoa. Minä pystyn tähän, siihen on uskottava ja
luotettava.
Minusta ei
ole juuri kirjoittamaan kepeistä aiheista, saati lyhyesti. Minä ammennan lähteeni
elämän kipukohdista ja syvistä vesistä. Hattara ei ole minua varten. En silti
koe itseäni synkäksi ihmiseksi. Olen vahvasti tunteva, erityisherkkä ja
ristiriitoja täynnä. Ja ylipainoinen vielä juhannuksenakin , mutta rakastan
silti kehoani yli kaiken! Ja menen bikineissä lasteni kanssa uimaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti