keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Toukokuun 20.

"se on omasta päästä kiinni, ei lasten kanssa oleminen kotona ole niin vaikeaa".

Näillä sanoilla minun vanhemmuuttani kohtaan hyökättiin tänään kun sosiaalisessa mediassa menin möläyttämään miten tylsää kotona on, lapset huutavat, puurot palaa pohjaan kun menee 2h heräämisestä ennen kuin pääset sen syömään ja miten naamalle sylkevä uhmis nostaa raivon pintaan.

Tämän kommentin mulle sanoi 25- vuotias, vaikeasti masentunut mies. Kahden lapsen isä itsekkin. Minulle kyseinen kommentti oli isku vyön alle, katala, ilkeä, hyökkäävä ja halventava.

Minä en ikinä, ikinä voisi sanoa kenellekkään väsymyksestä valittavalle moista. Enkä varsinkaan ole sitä sanonut hänelle, en koskaan ennen. Mutta tänään minä sanoin. Mm. sen miten sinulla on pokkaa moiseen.

Se on ihan omasta vaatimustasosta kiinni, näin minä näen asian.

Minä kuuntelen mielelläni neuvoja ja ohjeita. Kuuntelen mummoja, kokeeneempia, kanssaäitejä, jaan ja vertaan, kyselen neuvoja. Minä suoritan, kriiseilen, kipuilen, haikailen ja haaveilen. Mutta minä olen hyvä äiti, en täydellinen, en todellakaan, mutta omalla mittapuullanikin ihan kelpo.

Mutta tässä kohtaa minulta meni hermot. Minä olen vuosia ollut hiljaa kun olen katsonut sormien läpi näiden lasten äidin raskausajan tupakoinnin, kuunnellut selityksiä ja valheita.

Olen seurannut vierestä lasten huudatusta nukkumaanmenoaikaan, kauhistellut miten bileitä pidetään lasten nukkuessa seinän takana, olen vierestä seurannut miten kaksi vain peruskoulun käynyttä, sosiaalituen avulla elävää ihmistä koittaa kasvattaa lapsia einespitsoilla ja lukitsemalla uhmaikäisen pimeään vessaan rauhoittumaan. Enkä minä ole koskaan sanonut mitään, en ikinä vaikka olen vierestä katsonut miten kyseinen perhe ei kykene edes koiraa pitämään, missä vanhemmat pelaavat yöt ja tuhlaavat rahansa ties mihin. Olen surrut sitä miten mies ei saa apua masennukseensa ja miten äiti on juonitteleva kakara, mutta en ole sanonut.

Tänään minä sanoin. Harmittelin. Ja poistin elämästäni.

Minun vanhemmuuttani vastaan ei tarvitse hyökätä, varsinkin kun tiedän olevani varsin hyvä äiti. Tarpeeksi viisas hakeakseni apua ja sitä vastaanottamaan.

Tässä oli ilmeisesti se kuuluisa kamelin selkä.

Jos ei mitään itseltään vaadi niin vanhemmuus "ei tunnu missään" ja "meillä on kyllä helppoa".

Onhan se. Kun vaatimustaso on nollassa ja päivän aktiviteetiksi riittää herääminen ja piirretyt. Töitä ei tarvitse hakea, laskuja ei tarvitse maksaa ja edes ruokaa ei tarvitse tehdä.

Entä jos haluat olla paitsi hyvä äiti, myös luoda uraa, harrastaa, kirjoittaa, nauttia ystävien seurasta, olla hyvä puoliso, tehdä ruuat itse, pitää kodin järjestyksessä, kyetä maksamaan lainat, remontoida ja edelleen, olla hyvä äiti. En tiedä. Minulla ainakin on stressiä, huutavat lapset jotka eivät suostu pukemaan itse, syömään mitään mitä on tarjolla, eivät nukahda itsekseen ja mitä näitä nyt on. Minua väsyttää ja vituttaa, monta kertaa päivässä. Eikä kukaan sanonut, että tämä olisi helppoa, vain sen, että se helpottaa. Ja siihen minä uskon.


Olkaa ihmiset armollisia toistenne suhteen.

Älkääkä arvostelko, saatat osua arkaan paikkaan ja menettää samalla jotain, mikä ei ollut yhdenkään tyhmän kommentin väärti, ei varmasti ollut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti