Koululla, kahviossa, koska ajatus koko päivän ylettömästä yksinäisyydestä ja "opiskelurauhasta" tuntui musertavalta. Olisi eilen kannattanut ottaa ne päiväunet, eikä skipata niitä kahvin voimalla. Yliväsymys aiheutti lähes koko yön valvomisen jonka aiheuttamaa lamaannusta siirrän jälleen, tittidii, kahvilla!
Siinä vaiheessa, kun poika könyää viereen, etkä ole nukkunut silmäystäkään alkaa ahdistaa entistä enemmän. Sit mua potkittiin loppuyö naamaan jahka sammuin.
Ajattelin siinä vanhan talon rahinoita ja natinoita kuunnellessani ja miesten kuorsatessa (paitsi että olin julmetun kateellinen niille), että mun mielenrauhaa lisäisi huomattavasti haukkuvien koirien lisäksi vielä toimiva lukko, tai edes salpa, ulko-ovessa. Kaupunkilaistyttöä meinaa aina öisin jänskättää kun tulee pimeä aika ja tietää ulko-oven olevan melko vapaasti käytettävissä ties keille kulkijoille. (joojoo, ei meilläpäin liiku kukaan, oon kuullu sen jo). Mut ajatuksen tasolla saattaisi hysteerikkoa helpottaa.
Siispä haen edes näennäistä ihmiskontaktia jotten vallan vaivu synkkyyteen. Ja onhan niitä kun oikein etsii! Päiväkodissa sain vaihtaa pari sanaa, kaupan kassalla aamupalaleikkeleitä ja rahkoja hakiessa taas muutaman, opettajaa etsiessä (on muuten hesassa, saahan sitä etsiä) ja sit vielä kahvia hakiessa. Niin et kuulkas, ei tässä pääse edes pahasti syrjäytymään kun saa tuntea itsensä sosiaaliseksi, vaikuttavaksi yksilöksi monta kertaa eikä kello ole edes kymmentä. Tunnen itseni oikein ihmiseksi istuessani kahvion nurkassa ihmettelemässä miten nuorilta ja ujoilta kaikki näyttävät. Vielä ko löytäisi pistorasiapaikan niin tää hupi saattaisi jatkua jopa puolille päiville saakka.
Ahdistuin eilen mm. seuraavasta. Miten ikinä pääsen mihinkään itseäni kiinnostavaan ammattiin mujuessani koko ajan tässä opintojen ja mammalomien välitilassa. Paitsi että työpaikat ovat kiven alla, niin koko ajan valmistuu nuoria, tehokkaita, sosiaalisia ja osaavia ihmisiä ja mä annan junan ns. kulkea ohi tässä kahviossa istuessani ja välitilassa haahuillessani. Onneksi yrittäjyys on tuntunut jo pitkään oikein mainiolta, joskin arvaamattomalta ja epävarmalta vaihtoehdolta. Sen mahdollistaminen taas vaatisi lisää opiskelua, työkokemusta ja rahaa eli taas muutaman vuoden odottelua ja toivon mukaan edes joidenkin hanttihommien tekemistä unelmiensa mahdollistamiseksi ennen eläkeikää.
Tää koulun kahvi on muuten aivan yhtä pahaa ko huoltoasemienkin.
Entten tentten mitä sitä tekisi. Ehkä mennään mukavuusalueella, koska väsy ja aivosumu ja kiukku, talousmatematiikan tiedän kokemuksesta olevan liikaa, onhan se ollut sitä jo viimeiset 4 vuotta.
Täällä on muuten kamalan paljon sellaisia pienen pieniä ihmisheiveröitä joita kohtaan alan tuntea äidillistä hellyyttä niiden hiipparoidessa epävarmoina ympäriinsä, tiukasta kenkiinsä tuijottaen. Ehkä pitäisi läpsiä itseäni, ennen kun alan nyyhkiä maailman kurjuttaa ja epäreiluutta. Varsinkin kun itse täällä ulisen yksinäisyyttäni ja univelkaani.
Ainakin päiväkodissa äidille jäi hyvä mieli pojan ilmottaessa Eemelin olevan pojan kaveri (jospa poika ei hirveästi painisi ja purisi kaveriaan). Kunpa mun pojasta kasvaisi reilu, rehti ja rohkea yksilö jota tää maailma ei polkisi jalkoihinsa.
Mentiinpä taas sivuraiteille. Mut minkäs teet ko ulisuttaa (milloinpa muka ei)
Hienoa keskiviikkoa vaan kaikille. Jos illalla leipoisi, unohdin nimittäin mun kuumat kummut autoon ja SOKERIHIMO!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti