Olen paljon miettinyt vanhemman väestön käytöstapoja (mm. nämä ulkonäkökommentit), mutta eilen käytiin parin kuukauden tauon jälkeen anopin luona ja parempi olisi ollut jättää menemättä, ihan oman mielenrauhan takia. Ensin sain kuulla uteluita siitä, että yritänkö lihottaa hoikkaa poikaa karkilla (olimme ostaneen pienen pussin yhteiseksi kahviherkuksi mukaan) ja sen jälkeen kun sämpylät olivat pöydässä alkoi miehen äiti messuta näkemistään unista. Kyseessä on henkilö joka vahvasti uskoo enkeleihin, kummituksiin, enneuniin ja ennustaa mm. korteista. Tämä oli sitten edellisyönä nähnyt unen, jossa hän oli ollut meillä kotona, kuoleman enteiden ympäröimänä. Mukana oli ollut pikkutyttö musta rotta sylissään. Siinä hän paasasi kuka mahtaa seuraavaksi kuolla ja mitähän tämä tarkoittaa. Minulta jäi leivät ja jätskit syömättä, niin kamala pala nousi kurkkuun.
Ei siinä mitään. Jokainen uskokoon mihin haluaa ja kokee itselleen oikeaksi, mutta tässäkin tilanteessa olisi voinut toki valita kohdeyleisön hieman eri tavalla. Ensinnäkään en halua kuulla kodistani minkäänlaisia enneunia, enkä varsinkaan kuolemaan ja pikkutyttöihin liittyviä. Jos itse puhuisin äidille, joka on joutunut hautaamaan esikoispoikansa ja odottaa sen jälkeen nyt kolmatta lasta, ja tietäisin että tulossa on tyttövauva jonka äiti pelkää kuollakseen koko ajan joko lapsenmenetystä tai oman henkensä puolesta, niin minä saattaisin olla hiljaa ja pitää "enneuneni" omana tietonani. Pelkäsin eilen, etten saisi unta koko yönä, mutta kummasti uni tuli kun itkee itsestä kaikki voimanrippeet ulos.
Ja sen jälkeen taapero kapusi sänkyyn yhdeltä ja loppuyönä ei käännetty kylkeä, tisseihin ja mahaan sateli potkuja ja aamu oli taas siinä hollilla, itsellä anopin aiheuttamat painajaisunet mielessä. Ja sanoihan tämä vielä lopuksi, että älä nyt myy kaikkia poikavaatteita vielä pois, jos niille tulee käyttöä. Jätin sanomatta, että jos tämä lapsi kuolee niin sen jälkeen en tee enää yhtään, enkä usko että minusta siihen olisikaan, mullan alta tai lataamosta kun voi olla vaikea lisääntyä. Vieläkin pistelee niin vihaksi ettei tiedä miten päin olisi. Miehelle ilmoitin, etten aio mennä sinne kyläilemään ennen kuin lapsi on maailmassa ja senkin jälkeen en tiedä haluanko mennä kuulamaan manauksia ja enteitä sinne.
Tänäkään aamuna en ehtinyt vessaan, saati meikata tai kammata tukkaa. Hiki valuen puuskutin koululla ensin vessaan ja peilistä kurkkaa erittäin väsynyt, liian suureen huppariin pukeutunut kalpea nainen jolla on paniikkiponnari niskassa ja jälleen keskiraskauden tuomat finnit leuassaan, sen silmälasitkin kaipaisivat päivitystä ja kengissä on maalia. Kaukana on se haavekuva siitä hoikasta, jaksavasta uranaisesta jolla on huoliteltu nuttura, meikkipohja, huulipuna ja musta kynähame jonkun asiallisen paidan kanssa. Deudorantinkin unohdin taas ja olen litkinyt tälle aamua kohta litran vettä koska jatkuva hiki ja kuumuus!
Eilen oltiin pojan kanssa kotona ja sain varmasti oikein perusteellisen oppitunnin siitä, mitä tammikuussa on varmasti edessä. Päiväunille mentiin kirkuen, karaten, itkien, tekoitkien ja pelleillen ja sen jälkeen nukuttiin tunti ja herättiin itkuisena ja vihaisena ja mikään muu kun syli ei kelvannut ensimmäiseen puoleen tuntiin. Sen tunnin aikana minkä poika nukkui, ehdin huolitella kirjahyllyn maalauksen, kuoria ja pilkkoa perunat, tyhjentää ja täyttää tiskikoneen ja juoda kahvin. Entäs sitten tammikuussa kun vauva vaatii parituntisia tissityksiä alkuun ja isoveli kirkuu, ei nukahda itsekseen ja äiti ei ehdi tehdä osaakaan niistä kotitöistä mitä nyt. Löysin aamulla eilisen märät pyykit koneesta, mikä tarkoittaa, ettei mulla ole itselle taaskaan päällemahtuvia housuja.
Serkun vauva 5kk muuten ei herää kun yhden kerran yössä ja nukahtaa itsekseen. Meillä ei taaperokaan tee näin. Ensimmäisen 6kk poika kannettiin uneen ja silti herätyksiä oli 4-8 yössä. Päiväunia nukuttiin 20 minuutista noin tuntiin. Vuoden kohdalla alkoi hieman helpottaa ja siihen nojaan nytkin. Vauvat on ihania, mutta rehellisesti sanoen, on aivan hirveää valvoa, kantaa, valvoa ja kantaa. Kyllä se syö sitä viehätystä ja kärsivällisyyttä vaikka miten lastaan rakastaisi. Itse koin tunteistani valtavaa syyllisyyttä, olinhan saanut kauan kaipaamani elävän vauvan ja silti tuntui, etten vain jaksa. Imetys oli epäonnistunut, parisuhde lopuillaan vauvan isään ja arki tuntui pelkältä nukutustaistelulta ja valvomiselta. Olenkohan ihan hullu kun lähden tähän taas? Varsinkin kun enteet selvästi tuntuvat olevan minua vastaan taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti