Lokakuun 15.

Koululla 1,5 viikon jälkeen. Vessassa käyty, aamun toinen vesitonkka on nenän edessä ja kamala raskauskarsta on niistetty nenästä ulos joten täältä paukkuu kun kerrankin on aikaa!

Ensinnäkin. Kolminkertainen hurraahuuto sille, että en herännyt viime yönä valvomaan tuntikausiksi parin tunnin unien jälkeen niinkuin jokaisena muuna yönä tässä vajaan viikon aikana. Poika ei tietenkään pysynyt omassa sängyssään, mutta en antanut itseni katsoa kelloa ja todeta, että se on vasta puolen yön vaan hoin itselleni sitkeästi, että on varmaan jo kohta aamu (mitä ei sei todellakaan ollut, mutta sain unen ilman parin tunnin lukemista ja itseni rauhoittelua).

Yövalvominen on hirveää ja sen seuraukset seuraaviin päiviin, mielialaan ja ajatusmaailmaan vielä kamalammat. Miksi minä en voi saada unta niinkuin mies, kun menee sänkyyn niin naps vain, silmät kiinni ja nukutaan aamuun, ellei ahdistunut rouva herätä kyselyillään onko häkäpelti varmasti ok, onhan ovi lukossa ja missä se kissa nyt olikaan. On raskasta hokea itselleen kaikkea tekopirteää ja lohduttavaa öisin, koska ainoa mitä päässä silloin pyörii on; "kyllä se vauva liikkuu, ei, ei istukka ole irtoamassa ja kyllä, selvä iskiaskipu tuo on, ei veritulppa", "kyllä poika hengittää, voi paska, se heräilee taas", "en koskaan valmistu, hitto vesihana tippaisee, mahaakin vääntää, kädet on turrana etc. Ajatukset ja vainoharhat kasvavat vuorten kokoisiksi kun tiedostaa, että aamuun on tuntikausia aikaa ja edessä on taas päivä täynnä saamattomuutta (pyykkiä, ruuanlaittoa ja sen sellaista en laske kovin suuriksi saavutuksiksi).

Olen tehnyt esikoisen kuoleman jälkeen nukkumisesta itselleni peikon, ahdistus alkaa selvästi seitsemän maissa kun aloitetaan pojan iltatoimet ja muita työssäkäyviä alkaa väsyttää. Siinä rinnalla sitten yritän tehdä illasta itselleni positiivisen kokemuksen (on ne teet, suihkut, tv-ohjelmat ja hyvänmielen kirjat ja mies silittää). Argh. Silti pelko muutamankin huonon yön muuttumisesta kierteeksi pelottaa valtavasti. Paniikkikohtaukset vaanivat yössä, hulluksi tulemisen pelko joka ei päivisin iske, tulee todeksi öisin ja saan vakuutella itseni taas tyytyväiseksi "kaikki on hyvin, ei meillä ole hätää, rauhoitu". Haluaisin niin oppia käsittelemään noita pelkoja. Miksi illat ja yöt ovat noin vaikeita? Onko yli 4 vuoden takainen lapsenmenetys oikeasti rikkonut mun psyykkeen niin, etten enää osaa kokea väsymystä ja unta tarpeellisena tai mukavana.

Ei tuolla sängyssä pyöriminen muutenkaan ole enää mitään herkkua. Vatsallaan nukun vain jos poika ahtaa minut siihen asentoon, selällään ei voi olla viittä minuuttia kauempaa ennen kuin alkaa yökkäyttää ja polvien välissä on oltava tyyny. Lisäksi herään jokaiseen kyljenkääntöön. Ja sen lisäksi, että supistelut ja pelot pitävät seksihalut melko lahjakkaasti poissa niin en tajunnut, että lapsen ottaminen samaan huoneeseen tekee siitä lähes lopun sitten kokonaan. En vain pysty, jos huoneessa on unissaan ähräävä taapero, en mitenkään. Että sekin itsensä rauhoittamiskeino on ilmeisesti poissa kuvioista, ainakin yöaikaan ja omassa sängyssä. Kusin itseäni siinäkin sitten nilkkaan.

Viime viikko meni eksän kanssa riidellessä ja kuunnellessa miten ajattelmaton ja huono äiti olenkaan. Reissussa oli kivaa, mutta tuo tappelu vei voimia. Lapsen paikka kun on eksän mielestä ÄIDIN kanssa kotona armeijaikään saakka ja olen itsekäs kun vien pojan hoitoon 2-3pv:nä viikosta about kuudeksi tunniksi "opiskelun" takia. Ei siinä, olen jo tiedostanut, etten valmistu jouluksi ja äitiyslomalla on edessä edelleen sitä matikan opiskelua ja oparin kirjoittamista, mutta yritän sopeutua. Viimeinen opintotukikin tuli ja meni eikä mulla ole edelleenkään päälle mahtuvia mammahousuja (koska +18 kiloa eivät anna armoa).

Niiden kilojen takia en edes halua enää liikkua ihmisten ilmoilla, koska tiedostan, että maaliset tuulihousut ja kuluneet tennarit jättisuuren toppapompan kanssa eivät ole varsin seksikäs yhdistelmä ja oma olotila ahdistaa suunnattomasti. Inhoan sitä, miten suuri vaikutus tällä painonnousulla on mun mielialaan ja olotilaan. Sellanen Jabba the Hut olo koko ajan.

Muistan hämärästi miltä tuntui tuntea itsensä itsevarmaksi ja seksikkääksi, mutta vain hyvin hatarasti.
Mitkään vaatteet ei mahdu päälle ja jämäpaloilla mennään, paino on valtava ja lihakset ovat muuttuneet selluliitiksi. Meikkaus ja muu laittautuminen ei kiinnosta, koska niilläkään en kykene peittämään epävarmaa oloa ja sitä, että olo tässä kropassa on kaikkea muuta kuin hyvä. Mulla on ikävä sitä pirtsakkaa, sporttista ponnaripäätä, mun kirkkaita treenivaatteita ja sitä oloa kun jaksoi pinkoa mäkiä ylös pakarat tulessa, kauhoa altaanmittoja toisensa perään, punnertaa penkistä enemmän kuin monet miehet, latoa jalkaprässiin 300 kiloa rautaa ja tempaista kuulaa niin että napse käy. Haaveilen siitä, miten voin kevät aamuisin pukea lenkkarit jalkaan, urheilupaidan, laittaa kuulokkeet korville ja lähtä fiilistellen hölkkäämään aamukasteisia katuja pitkin. Kaipaan sitä hyvääoloa, mikä tulee kun huomaat kehityksen ja tunnet oman voimasi reisissäsi, pohkeissasi ja käsissäsi. Kaipaan sitä jäntevyyttä, itsevarmuutta, kehotietoisuutta ja sen kehon muotoa, jolla oli lihaksikkaat reidet, kiinteä takapuoli, pyöreät olkapäät, erottuvat rintalihakset ja seipäänsuora ryhti. Ihan kuin mut ois siirretty eri ihmisen vartaloon. Mulla on ikävä mua!

Mies oli viikonlopun hirvimetsällä ja metille se karkasi nytkin kun saikkua on vielä tämä viikko jäljellä. Eilen jätin pojan ensimmäistä kertaa ns. "turhaan" reiluksi tunniksi H:n hoitoon kun kävin kälyn kanssa kaupassa. Syyllisyyttä tunsin siitäkin, vaikka tiedän miten hyvin he pärjäävät ja tykkäävät olla keskenään. Silti moinen humputtelu tuntui liian raisulta ja kielletyltä.

Viikonlopun tosiaan istuin kotona, pyykkäsin, kokkasin ja istuin koneella stalkkaamassa muita ikäisiäni. Heidän viikonlopun aktiviteetteihin tuntui kuuluneen bileet, viini, kikatus ja onnellisen näköiset selfiet. En haikaile läpiyön valvomisten perään tai kännissä toikkaroimista, mutta se, että olisi edes teoreettinen mahdollisuus tehdä niin, olisi aika ihanaa. Raskaus invalidisoi ja sulkee kotiin. Vedinkin siitä miehelle sunnuntai-iltana kunnon itkupotkuraivarit ja tämä vei mut autoajelulle katselmaan hirviä (nähtiin yks) ja sen jälkeen paistoi mulle ja kotiin saapuvalle taaperolle lättyjä. Ihana lämmin ja rakastava mies ja koti, mutta silti tunnen syyllisyyttä siitäkin, enkä osaa olla onnellinen.Tekisi mieli ulvoa ja hakata päätä seinään.

Maanantaina oli neuvolakäynti, jossa sain täytettäväksi tämän kuuluisan "masennustestin" ja vaikka miten yritin vähän  kaunistella vastauksia niin tulos oli erittäin korkea, keskivaikeasti masentunut ihminen. Tuntui siinä vaiheessa kun joku olisi lyönyt vatsaan. Minäkö? Joka suurimman osan ajasta koen oloni onnelliseksi, onnekkaaksi, iloiseksi ja arjessa hyvin toimivaksi ja jaksavaksi on noin "hullu"? Arvatkaa, valvoinko seuraavan yön sitä miettie? Nyt on sitten kunnon leima otassa ja syynissä ollaan. Ensi kuussa pääsen sitten psykologin juttusille, samalle, jolla kävin silloin reilu 4v takaperin ja kieltäydyin traumaterapiasta silloin. Nyt en ole niin varma kieltäydynkö. Musta on tullut esim. täysin kykenemätön lukemaan mitään uutisia liittyen lasten kaltoinkohteluun, pahoinpitelyyn, seksuaaliseen hyväksikäyttöön, siis mihinkään negatiiviseen, koska pelkkä ajatus, että joku tekisi jotain pahaa mun lapsille MITENKÄÄN saa sapen nousemaan kurkkuun ja kädet hikomaan. Mä en vain pysty ajattelemaan sitä ja jos lukisin näitä uutisia, pelkäisin enemmän ja oma avuttomuus taas kasvaisi.

Terkkari kyseli heti tottakai onko itsetuhoisia ajatuksia. "Ei, en halua kuolla, en vain osaa olla ajattelematta sitä, eikä tuota mitään vaikeuksia kuvitella miten joku oikku riistää minulta ja perheeltäni elämän ja onnen, kyllä se on kieltämättä paljon mielessä" , "jos kuolen synnytykseen niin miten taapero ja mies pärjää, eihän lapsi tule edes muistamaan äitiään? "Kyllä, pelkään usein ja olen hädissäni, koska tiedän, etten kykene suojaamaan tätä lasta vatsassani, enkä usko siihen illuusioon, että kykenisin tekemään sitä muillekaan läheisilleni, minulle se ei ole turha pelko. "ja kyllä, pelkään psyykkeeni puolesta, todella paljon ajoittain ja onnistun diagnosoimaan itselleni kaikki mielen viat ja sairaudet yön pimeydessä ja näkemään mörköjä kaikkialla huonoina päivinä". " ei, en halua kuolla, haluan pitkän ja terveen elämän mun lasten ja miehen kanssa, mutta joskus elämä tuntuu vain kohtuuttoman raskaalta ja pelottavalta". Mutta näitä päiviä on vain poikkeuksetta ne, kun unettomuus on vaivannut ja minulla on ollut todella montaa hyvää, positiivista viikkoa ja olen tuntenut itseni virkeäksi ja toimeliaaksi, iloiseksikin ja hyväksi niin pitkään, että siksi tulos järkytti.

Avauduin eilen asiasta ä-polilla. Kansliassa ollut kätilö muisti mut yli kahden vuoden takaa ja juteltiin pitkään asiasta ja mun olosta ja tottahan on, ettei testi ota huomioon lapsikuolemataustaa ja sen jälkeisen raskauksien henkistä rankkuutta. Sen jälkeen pääsinkin ihanan luottolääkärin tutkimukseen ja hän kertoi näkevänsä pirteän ja iloisen ihmisen ja hän on hoitanut minua kuitenkin jo pari vuotta ja nähdään tällä hetkellä kuukausittain. Minun oma oloni kertoo todellisen tuloksen, enkä saisi masentua testituloksesta.

Muutenkin käynti oli todella positiivinen. Hän sanoi suoraan, etten saa antaa eksän purkaa pahaa oloaan minuun ja minä en saa antaa hänen syyllistää minua naisena ja äitinä, koska naiset tekevät sitä muutenkin liikaa täysin turhista asioista. "hoida itseäsi ja lapsesi saavat siten parhaan ja hyvinvoivan äidin".

Ja vatsassa köllötteli tasan kiloinen tyttö <3 Äidin kultakimpale.

Pelkään vain, eteneekö raskaus loppuun saakka ja mikä on lopputulos? Pelkään tämän luomani paletin sortuvan stressiin ja unettomuuteen. Mulla on tavoitteet korkealla, mutta miksi pyrkisin mihinkään vähempään kun optimaaliseen onneen kaikilla elämäni osa-alueilla niin äitinä, puolisona, yksilönä, urheilijana kuin tyttärenäkin?

Ja mitä muuta taivaan alla. Meillä on hiiriä, mutta onneksi on myös kissa. Ja parin kilsan päässä meiltä nähtiin viikonloppuna 3 sutta ja siksi annoin koiran toistaiseksi eksälle hoitoon. Ja tälle iltaa olisi tiedossa hirvenlihojen laitto.

Ja kaikki vinkit siihen, miten saan pojan pysymään omassa sängyssään läpi yön otetaan vastaan! Ja miten minä opin nukkumaan niin, etten heräisi lapsen jokaiseen kyljenkääntöön?

Välillä kaikkea on vain liian paljon kannettavaksi, ja välillä elämä tuntuu ihanalta. Miksi se ei voisi tuntua vain ihanalta, ja joskus vain lievästi stressaavalta niinkuin keskivertokansalaisella?