Toukokuun 21.

Pyörät pyörii.

Vaunujen pyörät pyörivät kun nitkutan niitä edes takaisin. Sisällä ja ulkona. Monta kertaa päivässä. Lapsi luojan kiitos nukahtaa helposti, mutta niihin edes takaisin suhaaviin renkaisiin kitetyy minun koko tämänhetkinen olemassaoloni.

Edes ja takaisin.

Aamulla ylös, ruokaa, kahvia, ruokaa, vaippoja, vaatteita, ulos, ruokaa, unta. Loputon suo. Jokainen viikko on toistensa kaltainen, jokainen päivä on tunnilleen piirtynyt mieleeni. Tiedän mitä tapahtuu kahdeksalta, kymmeneltä, yhdeltätoista, yhdeltä, kolmelta ja niin edelleen.

Eikä aurinkokaan välitä paistaa tänne että ulkona tyhjänpanttina seisominen olisi edes piirun verran mukavempaa. Ihmisiä ei näy, paitsi naapurin vanhapoika joka hakee joskus postin kun ollaan ulkona. Nostan kättä.

Olen muuttumassa äidikseni. Sohvalle torkkuvaksi, stressaantuneeksi, kireäksi ja kiivastuvaksi. Syön koko ajan.

Poistun vain terapiaan ja salille. Terapiasta on loistava hyöty, mutta tyttö oli eilenkin huutanut koko käynnin ajan perhetyötekijän luona kerrosta alempana. En voi sitä enää sinne viedä. En mitenkään.

Kiltit tytöt eivät valita eivätkä kerro jos väsyttää ja vituttaa. Minä en onneksi ole kiltti enkä tässä elämäntilanteessa erityisen mukavakaan. Olen vetänyt tässä parin päivän aikana hiekkaa pimperoon kilotolkulla ja kiristää niin pirusti.

Taapero perseili eilen nukkumaanmenon kanssa yli kaksi tuntia nukahtaen lopulta puoli kaksitoista. Kymmentä vaille kaksitoista heräsi tyttö syömään jonka jälkeen herättiin kahden tunnin välein. Kolmelta hain särkylääkettä kourallisen ja käskin miehen ruokkia tytön kun minulla ei pysynyt pullo kädessä.

Taapero tarvitsisi päiväunensa, muuten illat on pelkkää minun päälleni sylkemistä ja nyrkkien heilutusta. Huolimatta siitä että päivä suhataan ulkona. Se kirkuu, polkee jalkaa ja hajottaa paikkoja. Ajoittain minunkin tekisi mieli, mutta minä vain lisää kahvia kuppiin, katson kelloa ja lasken tunteja siihen kun mies tulee töistä kotiin, laitan piirrettyjä pyörimään jotta saan juoda aamukahvini rauhassa, mutta kuten eilen, oman aamupalani syömiseen meni kaksi tuntia. Taapero pyytää päiväkotiin useamman kerran viikossa, mutta siinä ei ole tässä vaiheessa mitään järkeä. Se ei suostu syömään muuta kuin maitoa, nakkeja ja pinaattilettuja. Se ei suostu pukemaan, pissaamaan pönttöön eikä nukkumaan. Haluaisin niin laittaa sen hoitoon, mutta välimatkat ja rahatilanne eivät anna mitenkään myöten.

Minun roolini ovat hukassa. Minun vartaloni on hukassa. Olen kohta 3kk syönyt lapusta suoraan ja melkein kaikki ruuat puntarin kautta käyttäen, mutta paino ei ole tippunut grammaakaan. Pt kehoittaa tarkistamaan kilpirauhasen, mutta ei kukaan lääkäri määrää tarkempia kokeita kuitenkaan. Treenaaminen on ihanaa. Paikka jossa voin unohtaa itseni. Minä ja rauta. Polte ja kiristys. Lihaskipu. Hiki ja helpotus.

Taaperolta kuoli kuukauden sisään isoukki ja ukki. Miehen mummolla todettiin alzheimer. Ruumiinavaustulokset vaivaavat mieltäni öisin. Maailmantuska painaa harteita. Hormonit ovat ihan sekaisin. Vuodan keskimäärin viikon välein. Ovulaatioaikaan melkein yhtä paljon kuin kuukautisten aikaa. Kohtu on kuin kivipallo. Peilistä katsoo joku muhjuinen naisenkaltainen joka on hukannut itsensä.

Viime viikonloppuna olin niin onnellinen. Talo täynnä rakkaita ystäviä, viiniä, ruokaa, tanssimista tappiin asti, heräämisen jälkeen kyljen kääntäinen ja lisää unta, äänen puhumista käheäksi. Minä tarvitsen sitä lisää. Pienen vapauden jälkeen arkeenpaluu on tuntunut hirveältä

Unohtelen päivämääriä, toivon että koulu potkisi minut pois ettei minun tarvitsisi miettiä koko asiaa. Kadehdin ihmisiä joilla on tukiverkko lähellä. Tämä symbioosivaihe on lyhyt, mutta minun pääkopalleni raskain ikinä. Kun hoidat toista, alkaa toinen tekemään tuhojaan, huutaa, riehuu ja nakkelee tavaroita, repii koiraa. Aina huutaa toinen.

En minä halua olla tällainen äiti joka kirahtelee vähän väliä, pillahtaa itkuun lapsen lyödessä ja mieli siintää koko ajan jossain muussa, en edes aina tiedä missä.

Töissä. Mutta mistä niitä muka saisi.

Kesässä, auringossa.

Ensi viikossa kun mummu ja pappa tulevat viikolla käymään.

Ensi yössä kun lapset nukkuvat ja mies asettaa kenties lämpimän kätensä alavatsalleni ja puraisee olkapäästä, kello tikittää vaativasti. Pitäisi ehtiä nukkua, mutta tätäkin tarvitaan. Lapset önisevät, kohta vauva herää.

Kaikki minun tekstini kuulostavat kamalan synkiltä, mutta valittaminen tekee tästä hippusen verran parempaa. Olohuoneesta korvanjuureen kantautuva kirkuminen ei särje korvia aivan niin paljon, oma peilikuva ei okseta aivan yhtä paljon, vauvan vaativa kätinä ja itku sinun juostessa äkkiä vessaan ja takaisin ei kiristä aivan yhtä paljon. Haluaisin mennä vessaan yksin, ovi kiinni, jäädä jopa lukemaan naistenlehden haastattelun, pestä hampaat. Mutta minä juoksen pois, nopeasti jonkun luo joka haluaa milloin mitäkin.

Minä istun keittiön pöydän ääressä, minä istun sohvan nurkassa, minä seison pihalla vaunujen vieressä. Minä menen yhdeksältä sänkyyn teeskentelemään nukkuvaa jotta ehdin maata edes hetken miehen sylissä ennen kuin tämä jo nukahtaa. Minä nousen viiden jälkeen jotta ehdin suudella miestäni ilman että kukaan näkee tai keskeyttää. Minä istun yksin tässä olohuoneessa. Tässä suuressa talossa minä kierrän huoneita, kokkaan, pesen pyykkiä, pesen vessaa, täytän tiskikonetta ja mietin, että tätäkö se tulee aina olemaan.

Asennevamma. Niin minulle eilen kerrottiin. Sitäkin, mutta ennenkaikkea minulla on tylsää ja yksinäistä. Puuduttavaa, turtaa, yksitoikkoista. Muutun eri ihmiseksi joka kerta kun lähden kotoa.

Minä rakastan lapsiani yli kaiken, mutta minä en rakasta tätä kotona oloa. Uskon, että nauttisin uusista, taidoista, hymyistä ja kertomuksista paljon enemmän jos saisin olla jotain muutakin kuin tämä potkusäkki ja palvelija.

Onneksi huomenna on jo perjantai. Ja mies tulee kotiin kuuden tunnin päästä.