Naistenpäivä

Vaikka naistenpäivä oli eilen niin se meni sairastupaa pitäessä. Nyt kuitenkin jupinaa naiseudesta ja ennen kaikkea naisvartalosta ja sen ihanuudesta.

Olen erittäin fyysinen ihminen, kunnon rymyäminen ja hikeen saakka rehkiminen on parasta tekemistä housut jalassa tai ilman.

Olen paljon miettinyt häpeää ja mistä se tulee ja miksi jotkut eivät pääse siitä koskaan eroon. Miksi jotkut häpeävät hymyään, rintojaan, nilkkojaan, vatsaansa ja itseään pahimmassa tapauksessa koko elämän ajan kokevansa aina itsensä epäkelvoksi ja riittämättömäksi maailmalle, vaikka oikeasti ainoa jolle olet riittämätön olet sinä itse. Oman pääkopan vankina olo on pahinta, sen minä tiedän kovimman kautta.

Sen verran vähän minulla on aikaa nyt päiväuniaikaan naputella, ruoka hellalla ja hikiset treenikamppeet päällä etten ala sen syvällisemmin avata lapsuuden ja muiden välivaiheiden merkitystä (vaikka niiden rooli on niin äärettömän suuri. Puhutaanko pimpistä vai vaietaanko se häpeän kautta piiloon ja unholaan, saatko ihailua oman itsesi vuoksi jne. jne.) vaan hyppään suoraan ns. aikuiseen, päälle parikymppiseen naiseen, kenties jo äiti-ihmiseen tai sitten ei. Ja totta kai omaan itseen ja omaan tieheni.

Vaikeat teinivuodet ovat takana, samoin kolme raskautta, kolme sektiota, valtavia painovaihteluita, liikkumista ja ei-liikkumista. Itsestään huolen pitämistä ja sen unohtamista. Nyt ollaan taas vahvasti siellä itsestä huoltapitämisen moodissa vauvavuoden ollessa taputeltu ja muutenkin oma itse alkaa taas löytyä kaiken ahdistuksen ja sen lieveilmiöiden alta.

Sitten siihen häpeään. Miksi minun vartaloni olisi minulle häpeän ja piilottelun aihe kun se voi olla suuri riemun, nautinnon ja ilon lähde. Ja valtavan kauneuden ja voiman. Miten ihana on katsoa peiliin tuntematta itseään huonoksi tai rumaksi, vaan sen sijaan voit ihaillen katsoa itseäsi sieltä täältä ja ihailla mitä kaikkea upeaa sinussa on. Ja niiden kenties vähemmän mieluisten kohtien kanssa todeta, että tuossa nuo nyt on, niitä voi halutessaan muokata ja that´s it. Itseään ei ole pakko arvottaa ”vikojen” kautta, luullen, että sinä olet yhtä kuin ne. Kuitenkin jos eletään sellaisessa realistisessa maailmassa jossa ihmisellä ei ole varaa maksaa jatkuvasta itsensä veitsellä korjailusta (ei sillä että se rikkinäistä itsetuntoa ja minäkuvaa korjaisi mitenkään) niin on pakko etsiä ne keinot itsensä rakastamiseen muuta kautta, omasta sisimmästä ja sen kehittämisestä. Siinä tapauksessa jos kuvittelee elämänsä korjautuvan pysyvästi ja kaiken muuttuvan autuaaksi veitsen alla ravauksen jälkeen, suosittelen terapiaa.

Miksi et vaikka heti keksisi itsestäsi 10 kaunista kohtaa joita rakastat yli kaiken? Minua surettaa erityisen paljon aikuiset naiset jotka olemuksellaan pyytelevät olemassaoloaan anteeksi. ”kun minä nyt olen vähän tällainen ja huono ja ruma ja tyhmä”. Aargh!

Miten suuri on se riemu kun minä istun penkin päässä valmiina menemään tangon alle ja kun katson sitä kohti ja vedän happea ennen nostoa. Sanoinkuvaamatonta Miten kauniina minä näen itseni peilistä nostaessani, vetäessäni, hikoillessani ja irvistellessäni. Siinä on jotain valtavan voimaannuttavaa ja kaunista. Alkukantaista. Nautinnollisen räjähtävää ja polttavaa.

Nuoresta saakka tytöt saavat kuulla hameidensa pituudesta ja soveliaasta pukeutumisesta. ”miten voit laittaa noin isojen reisien kanssa noin lyhyen hameen”. Koska mä voin. Minä rakastan niiden voimaa ja pyöreyttä eikä niiden muhkurat paina minua tippaakaan. Aina voi katsoa muualle jos sisintä jostain syystä korventaa. Tai ottaa rennien. Minä nautin omasta kehostani ja elämästäni aivan liikaa peittääkseni itseni tai hillitäkseni omaa olemustani.

Ainoa asia mikä minua tässä vartalossa tällä hetkellä oikeasti häiritsee on se, ettei se toimi optimaalisesti, ei hormonitoiminnan osalta, ei aineenvaihdunnan eikä esim. liikkuvuuden osalta. Niiden eteen minä teen töitä päivittäin.

Miten kaunis minä olen ilman meikkiä ja saunan raikkaana ja rentona nauraen. Ja myös silloin kun silmät on tummat, huulet punaiset ja hame lyhyt.

Miten kaunis on naisvartalo kaikissa eri muodoissa ja eri ikäisenä. Naisia voisia katsella päivät pitkät. Silikoneilla tai ilman, laihoina tai lihavina. Ihania olentoja. Miksi minä olisin toisia naisia vastaan kun voin ihaillen nostaa meitä kaikkia kohti parempaa itsetuntoa ja olotilaa. Ei toisen näennäinen kauneus ole minulta pois, tuntematta ihmistä on vaikea sanoa mitään muutenkaan. Sisäinen tila ratkaisee.

Miten vahva ja upea naisen keho on. Miten suuri voiman ja elämän lähde. Kehotuntemus omalla kohdallani on parantunut jokaisen raskauden jälkeen, ja nautinto ja itsevarmuus siinä rinnalla. Toki myös kehotuntemus muuttuu vahvaksi mitä enemmän kehoaan käyttää.

Miten suuri palautumiskyky naisen vartalolla onkaan. Miten voimakas minä olen, mitä kaikkea minun kehoni kykenee tekemään kun sen vain valjastaa käyttöönsä. Miten ihanaa on muutos ilman kiirettä. Ei kaikkea ole pakko saada heti, vaikka mieli niin kovasti tahtoisikin. Pitää antaa aikaa. Pitää antaa aikaa ajattelulle, prosessille, omille toiveilleen ja niiden motiiveilla. Kenelle minä teen tätä ja miksi, mitä minä olen valmis tekemään sen asian eteen ja ennen kaikkea, haluanko että se on pysyvää. Itsensä kehittäminen on avain. Nuoruuden epävarmuuksien hälveneminen on ihanaa ja uskon, että tie tästä sen suhteen vain kevenee vuosi vuodelta.

Minun arpeni, muhkurani, makkarani, ja ns. virheeni. Ei teitä tarvitse piilottaa. Kehoni ei ole täydellinen, mutta silti se on. Ja minä rakastan ja arvostan sitä. Minä arvostan itseäni ja tätä ihanaa kehoa.

Eikä kaikkia voi miellyttää, se on vain hyväksyttävä, ihmisillä on omat ihanteensa. Sinun täytyy vain alkaa olla oma ihanteesi, ei kenenkään muun. Itseään ei tarvitse IKINÄ muuttaa toista miellyttääkseen, silloin täytyy vain vaihtaa seuraa.

Jokaisen naisen kuuluisi tutustua vartaloonsa ja sen ihmeisiin. Oppia tuntemaan omat vahvuudet ja heikkoudet ja niiden korostamisen tai häivyttämisen taito.

Ainiin. Tässä minun 10 kohdan listani. Tältä se näyttää:

- SIlmät
- Hiukset
- Rinnat
- Olkapäät
- Selkä
- Takapuoli
- Reidet
- Hymy
- Ryhti
- Pillu (oi kyllä, naiset, ottakaa se peili käteenne ja ihailkaa)

Hetken mietin että voinko kirjoitaa pillu, mutta miksenpä voisi. Onhan se nyt naiseuden ihanimpia ja ihmeellisempiä asioita.

Nyt jokainen tehkää oma! Eikä ole pakko julkaista jos ei halua ;) Kunhan vain löydätte jotain ihanaa, pientä tai isoa.

Hyvää naistenpäivää kaikille ihanille ja kauniille naisille näin jälkikäteen!

7.1. 2016

Äitiysloma alkaa olla lopuillaan ja univelasta huolimatta maanantaina alkaa uudenlainen arki ja ehkä ajatus alkaa taas luistaa ja aika antaa periksi kirjoittamiselle. Aloitetaan sillä lailla lyhyesti. Liekö näitä jorinoita enää kukaan edes lukee?

Olen tässä päivän, tai oikeammin jo useampien päivien ajan seurannut tätä uuden vuoden kouhkaamista sosiaalisessa mediassa ja livenä kironnut, miten minnekään ei mahdu ja hera on prisman hyllyltä loppu. Avasin sitten sanaista arkkua virtuaalipäiväkirjalle ja koska rakastan huomiota ja paasaamista niin ajattelin sitten jakaa tämän itsekkin sosiaaliseen mediaan- se kun on niin kovin trendikästä (ja koukuttavaa). 

Ensinnäkin, älkää käsittäkö väärin. Minä iloitsen suunnattomasti jokaisesta ihmisestä, joka on löytänyt tiensä salille ja pyörii siellä nyt a4 kourassa hypistellen käsipainoja. Kannustan myös kaikkia kiinnittämään omaan terveyteensä huomiota. Siksi itsekin olen taas tällä tiellä. Tullakseni entistä paremmaksi minuksi. Miten ihanan kliseistä. Saatan pian tuupertua glutamiinipurkkiini ja kompastua treenikenkieni nauhoihin. 

Enkä muuten ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä tämän asian kanssa. Jo kaukana ovat ne teinivuodet kun salilla tärinäkoneessa yritin sulattaa ikirasvaa takapuolestani tajuamatta miten ihana takapuoli se onkaan. Siellä samalla salilla veivasin koneessa vinoja vatsalihaksia hauisten voimalla ja hikipyyhkeellä vienosti pyyhin uurastukseni jäljet reidenloitunnuslaitteesta. Se oli alku tälle hommalle.

Siitä on tultu pitkä matka. On juostu, juosten kustu ja siihen päälle polvet ruvella rullaluisteltu ja nenä klooria täynnä juoruttu porealtaassa. Mahtuu joukkoon ryhmäliikuntaa, kotijumppaa, kahvakuulaa ja zumbaakin. Edelleen kuitenkin muistan sen riemun ja voiman tunteen kun kotikaupungin salilla teininä penkkasin 40-kiloa poikien kanssa. Siitä kai se kipinä jäi. Hävisi hetkittäin kaikkien laihuusihanteiden, seurusteluiden ja jatkuvan raskaanaolon jalkoihin, mutta sieltä se tuli esiin. ”hitto, tässä mä oon hyvä, mä rakastan tätä,tätä haluan saada lisää”. Ihana addiktioni.

Välillä on menty turhan kovaa. Ollaan oltu hukassa ja kokeiltu kaikenmaailman typeryyksiä karppaamisesta pussikeittoon ja superdieettiin. Vain sen takia, että olin epävarma ja halusin sopia johonkin muottiin tajuamatta, että olen hiton hyvä näin. ”että paskat tuosta ja minähän haluan tehdä näin, pitäkää tunkkinne ja syömishäiriöpropakandanne”.

Jos sitten asiaan. 

Olen todistanut sellaisia aivopierudieettilupauksia sosiaalisessa mediassa nyt tässä pari viikkoa enkä vain kestä mitä ihmiset tekevät itselleen. Aiempaan viitaten. Minä tiedän mistä puhun. Kaiken sen sekoilun seurauksena olen saanut itselleni heikon hiilihydraatin sietokyvyn, hidastuneen aineenvaihdunnan ja muuta mukavaa. On ollut uniongelmia, ahmintahäiriötä, jojoilua kahdenkymmenen kilon haarukassa edes sun takaisin.

Sitten tein fiksun päätöksen. Sellaisen jonka jokaisen huonoitsetuntoisen ja ruuan kanssa kamppailevan pitäisi tehdä. Palkkasin vähillä pennosillani itselleni valmentajan. Opiskelin ja luin. Erehdyin ja tein uudestaan. Löysin vertaistukea. Parasta oli kuitenkin se, että lakkasin laskemasta miten vähällä tulla toimeen jotta olen sen ja sen kokoinen. Minä opettelin syömään. Aina olen sitä tehnyt. Vuosikausia väärin. Sitten tutustuin itseeni, siihen mikä on minun oma ihanteeni. Miltä minä haluan näyttää, millaiselta haluan oloni tuntuvan ja mitä toimenpiteitä se vaatii. Tutustuin siis itseeni. Lakkasin inhoamasta. Tutustuin aineenvaihduntaani (kuin talviunta nukkuvalla karhulla) ja opetin sen sietämään korkeita määriä hiilihydraatteja (voi sitä suklaan ja jäätelön orgiaa) syömällä pastaa, riisiä ja leipää. 

Montako viikkoa jaksat rahka+kahvi, pakastevihannes+muna ja sosekeitto+raejuusto kombinaatiolla. Sitähän minäkin. Hyi olkoon. Rikot itsesi ja teet elämästäsi turhan vaikeaa ja sitten kuvittelet olevasi huono kun ”repsahdat” eikä ole ”selkärankaa ja itsekuria”. Täytyy varmaan kiivetä tuonne vaaran päälle megafonin kanssa. Ainakin ilvekset ja mökkien mummot saisivat kuulla sanottavani. Onneksi on SOME! Siellä kaikki on saatavilla tissikuvista pussikeittoon ja kuka tahansa voi sanoa mitä vain haluaa.

ÄLÄ siis tee turhaa hallaa hormonitoiminnallesi, lihasmassallesi, seksielämällesi, vireystilallesi ja aivoillesi ja itke vuoden päästä kun olet lihonut takaisin + 10kg.

Tähän vuodenaikaan tahkotaan rahaa. On konseptia ja reseptiä ja elämäntapavalmennusta. Tämä on toki erittäin erittäin hyvä asia, kunhan se tehdään fiksusti. 

Tekisi taas mieli karjua, että syökää! Muutakin kuin mehukeittoa ja parsakaalia. Olkaa vaikka täysin liikkumatta jos ei vain kiinnosta, mutta älkää jättäkö syömättä. Joka ikinen kerta kun ihminen laihduttaa ja laihtuu niin AINA se vaikuttaa aineenvaihduntaa hidastavasti ja suurien määrien ollessa kyseessä se kajoaa myös lihasmassaan, varsinkin jos voimaharjoittelua ei ole mukana. Tämä on fakta jonka voi tarkistaa ihan mistä vain. Ihan samalla lailla kun senkin, että lihaskasvu vaatii AINA plussakaloreita eli siis PAINONNOUSUA, hui kauhistus sentään. Kohta kaikki on lihavia eikä kukaan halua panna niitä. Näinpä.

Tuloksena on sitten vetelä ja heikko ihminen, joka on henkisesti sitten siinä jamassa ettei usko enää mihinkään, mutta laittaa aina vain kovempia panoksia peliin. Vähemmän kaloreita, enemmän pururatalenkkejä ja huonoja valintoja. 

Minä toki kirjoitan tätä omista lähtökohdistani mikä alkaa aina rakkaudesta rautaan, voimaan ja lihaksikkaaseen fysiikkaan. En suosittele tällaista painonottoa ja läskibulkkia, mutta tämä on ollut tietoista ja tarkoituksenmukaista. Suurimmaksi osaksi ainakin, kröhöm, koska kenelle minä nyt itsepäisyydessäni myöntäisin, että lähti vähän lapasesta. Hups!

Minä en vieläkään tiedä tapahtuuko kevään aikana mitään, vai vieläkö ollaan tukossa ja lukossa.  Kuukauden päästä olen jo viisaampi. 

Minä suunnittelin oman dieettini. Mukaillen itselleni jo aiemmin ammattilaisen räätälöimää ruokavaliota, mutta vielä enemmän omien mieltymysteni mukaan. Ja minä tiedän omalta kohdaltani mitä pitäisi alkaa tapahtua. Jos ei tapahdu, sitten muutetaan suuntaa. Vaihtoehtoja toki on, mutta se ei ole kaloreiden alaskiskominen oman terveyden uhalla. Eihän dieettaaminen aina ole hauskaa, mutta alkuun sen ei pitäisi tuntua juuri miltään. Ei väsytä, ei palele, treenitehot ei kärsi huomattavasti ja sitä rataa.  

Minä en tee ruokavalioita muille. Minä en ole ammattilainen. Suosittelen kuitenkin jokaista joka haluaa pysyviä tuloksia ja muuttaa elämänsä suuntaa ottamaan yhteyttä ammattilaiseen ja opettelemaan asiat juurta jaksain ja pala kerrallaan. Etsikää itsellenne sopiva tapa, laji ja valmentaja.

Ja syökää ihmiset niitä hiilihydraatteja, sillä niillä sitä pitkillä dieeteillä nimittäin pelataan. Tunnista omat heikkoutesi. Onko se uni/stressinhallinta/liian huono syöminen/ kehonhuolto, mitä näitä nyt on. Silloin kun ihminen tiedostaa asian, niin se voi myös muuttaa sen haluamaansa suuntaan.

Minä olen tehnyt tätä niin vähän aikaa etten tiedä vielä oikeasti yhtään mitään, mutta palo on kova. Minä olen kuin muovailuvahaa. Innostuttaa, kun miettii mikä on tilanne vuoden päästä tai kahden! Olen onnistunut löytämään paljon hyviä juttuja. Tiedän omat vahvat lihasryhmäni, olen onnistunut hermottamaan niitä huonompia, vetämään hyviä treenejä, tiedän palautumisaikana salilla ja levossa ja tiedän millä lihaksilla voin runtata rumasti ja mikä vaatii höyhenen kevyttä otetta.

Maailma on täynnä pikkusieluisia ihmisiä, jotka nauttivat toisten satuttamisesta, mutta se, että oppisi näkemään oman arvonsa ja kauneutensa ja löytämään todellisen itsevarmuuden on asia, jonka toivon lasteni ja eritoten tyttäreni löytävän. Se on osa minun tehtävääni. Luoda varmuutta, ei latistaa.

Kohtaan välillä epäilyksiä. ”Ei noin voi tehdä, ei noin voi laihtua, ja taas sinä menet salille”. Onko se tahatonta vai tahallista, sitä en tiedä, mutta sen minä tiedän , että niin voi tehdä ja kaikki jauhanta  kasvattaa vain halua tehdä kovemmin. Minua ette prkl polje! 

Joidenkin mielestä minä olen aina paska, teen niin tai näin. Ihmisen kuuluu tehdä sitä mitä kohtaan sillä on intohimo, muulla ei ole väliä. Sun palo, sun halu, sun usko, sun unelma ja tulevaisuus. Minä en koe olevani kova ihminen, vaan olen äärimmäisen joustava ja sitkeä. Aika rouhee muija jos tällainen sanavalinta sallitaan. Ja koska saan tytötellä itseäni niin melko hieno tyttö!

Juuri tänään kuulin, että eikö pitäisi aloittaa vähän tiukemmin, että saisi niitä tuloksia. Voi että. Kun ei aina jaksaisi selittää. Kun niitä tuloksia tulee kun vain luottaa prosessiin ja tekee ne valitsemansa asiat päivät perätysten, siinä muun elämän ohessa. Ylipäätään minun mielenmaisemaan ei mahdu ajatus siitä, että jos voi valita paljon syömisen ja vähän syömisen ja ”nytsitäitsekuriamatafakataiootsontakasa”- väliltä, niin joku valitsee jälkimmäisen vaihtoehdon. Tässä ei ole kyse itsekurista, vaan itsetuntemuksesta. Ei näännyttämisestä, vaan ravitsemisesta. Ei dieetistä, vaan välivaiheesta.

Ylipainoon tottuneelle ”lihominen” ja syöminen eivät ole olleet ongelma, joskin tässä vaiheessa ei olo ole enää ihan oma ja hengästyttää enemmän (ja haluan mahtua vaatteisiini). Ylipainoiselle ihmiselle maailma näyttäytyy hyvin eri tavalla kuin hoikalle, niin se vain on. Joillekin sinä olet näkymätön, joillekin iljetys, joillekin pakkomielle ja joillekin naurunaihe. Mutta jos sinä olet itsellesi arvokas, rakas ja ihana, niin ollaan oikealla tiellä. Kun kaikki asiat tehdään sinua itseäsi varten. 

Mahtuuhan tänne maailmaan meitä monenlaisia, aivan yhtä tasa-arvoisia (yep) ihmisiä tallaamaan.

Matkan varrella on ollut valtavasti kompastuskiviä, surua ja ahdistusta. Niiden kanssa minä taistelen arjen rinnalla päivittäin jossain muodossa. Minä en ole voinut valita kaikkia taistelujani, mutta minä voin valita selviytymisen ja tämän tien. Minä olen tehnyt paljon töitä päästäkseni tähän tilaan. Minä olen päästänyt irti ihmisistä, tehnyt syvemmän matkan itseeni kuin koskaan olisin voinut kuvitella.

Pienten lasten äitinä ei ole helppoa koittaa psyykata itseään puolen vuoden kurinalaiselle jaksolle. En voi olla varma vieläkään että se onnistuu, kaikesta hokemastani huolimatta. Mutta minä teen parhaani. 

Ja tämä harrastus, tämä intohimo rautaan on tuonut minua tähän pisteeseen. Ihan sieltä ensimmäisistä onnistumisen tunteista lähtien. Minä rakastan hikeä ja poltetta ja tekemisen meininkiä. 

Kuten tästä kaikesta paasauksesta näkee, se ei ole vain selän muotoa, pakaran kaarta tai pumppia. Tämä on ennen kaikkea henkinen juttu, joka on tuonut niin paljon hyvää tullessaan että sanat eivät riitä. Itseluottamusta, lohtua, ystäviä, euforiaa. Minä en odota, että kaikki ymmärtäisivät mistä minä puhun, mutta niitäkin tähän joukkoon mahtuu ja se on sanoinkuvaamattoman ihanaa. 

Se mikä jostakin on itsekästä on minulle itsetuntemusta ja hyvinvointia. Minä olen jo pitkään opetellut pois ajattelumallista missä minä olen huono, epäkelpo ja surkea. Sitä minä en ole. Minussa on hehkua ja voimaa ja kykyä vaikka mihin!

Minulla on heikot ranteet, silvotut vatsalihakset, jännitysniska ja kiero selkä. Mutta minä en ole yhtä kuin ne. Minulla on trauma, paniikkihäiriö ja pelkotiloja, mutta minä en ole yhtä kuin ne.

Ja tässä se tulee taas. Minä en ole pelkkä äiti. Minä olen minä johon ihmeellisellä tavalla kietoutuu mennyt ja nykyinen, ja tuleva. Erilaiset roolit sikinsokin läjässä aina tietämättä oikeaa suuntaa. Siinä kai se hauskuus piilee.

Minä pystyn tähän. En ehkä joka päivä 110% tavoitteideni mukaan, mutta se on vain elämää. Tämä on minua varten. Meitä varten. Meidän perhettä varten. Niin kauan kun ihminen on totaalisen rikki, koko elämä tuntuu sekasotkulta. Minä laitan tähän nyt paljon energiaa ja toivoa. Minä pystyn tähän, siihen on uskottava ja luotettava. 

Minusta ei ole juuri kirjoittamaan kepeistä aiheista, saati lyhyesti. Minä ammennan lähteeni elämän kipukohdista ja syvistä vesistä. Hattara ei ole minua varten. En silti koe itseäni synkäksi ihmiseksi. Olen vahvasti tunteva, erityisherkkä ja ristiriitoja täynnä. Ja ylipainoinen vielä juhannuksenakin , mutta rakastan silti kehoani yli kaiken! Ja menen bikineissä lasteni kanssa uimaan.