Olo on jokseenkin voittamaton. Paitsi, että mulla on aamupala nro2 nenän edessä ja olen juuri saanut parkeerattua itseni koulun koneelle (jossa aion itsepintaisesti viettää ainakin seuraavat 5h), niin tämä on ollut mitä mainion viikko. Jos näin jatkuu niin mikäs tässä ollessa. Lähtölaskenta on virallisesti alkanut ja the päivä on päätetty.
Koska en voi hehkuttaa liikaa tätä mun gyneä, jolla mieluusti kävisi ilman raskauttakin juttelemassa milloin vain, niin tällä kertaa sain juuri sellaista ymmärrystä, tukea ja mielenrauhaa mitä olen viimeisen kuukauden janonnut eri tahoilta. Paitsi että minua kuunneltiin, katsottiin, halattiin ja vielä käytävällä tuettiin hartioista, niin sain osakseni ensinnäkin pahoittelut viime viikkoisen psykiatrin käytöksestä (joka siis kertoi paniikkikohtausten olevan oma vikani jne. muuta mukavaa), tarkan ultran, kivuttoman sisätutkimuksen, pelkopoli- ja synnytyksensuunnitteluajan niin myös jatkokontrollit ja tottakai, syntymäpäivän.
Kauhulla odottamani ja rukoilemani päivä on 2.1. Lyhyt- pitkä matka ja olo on siihen saakka varmasti vielä turvaton ja pelokas, mutta tukiverkko on entistä vahvempi. Me mennäään nyt päivä kerrallaan ja viikkotahtia sitä kohti. Oikein pahoja oloja varten mulla on lääkekaapissa purkki siihen, mutta jo tieto siitä, että se on siellä, on auttanut nukkumaan hyvin.
Tämän viikon saldona 0 paniikkikohtausta ja 7 kpl täydellisesti nukuttuja öitä. Joskin huomaan olevani melko lyhytpinnainen, minkä lasken kyllä ihan tämän sokerikoukun aiheuttamaksi (ja sen univelan). Ja vielä opiskelutkin on saaneet positiivista potkua hyvästä kurssiarvosanasta. Eikai tässä voi oikein valittaa.
Loppuajaksi on suunnitelmat selvillä ja maalia kohti mennään. Synnytys pelottaa, mutta nyt päästään sekin asia järjestelmään. Ärsyttää tosin olla aina tämä vaativa yksilö, joka kyselee, vaatii, penää ja huolehtii. Raskaus ja synnytys ei vain koskaan ole olleet itselleni mikään läpihuutojuttu vaan kirjaimellisesti elämän ja kuoleman kysymys. Sanotaan, ettei nainen koskaan unohda synnytyksiään. Harvinaisen totta, mä muistan kaiken sen avuttomuuden, kivun, nöyryytyksen, pelon ja paniikin. Mä muistan toisten armoilla olemisen, letkuissa makaavan lapsen ja kuolleen vauvan painon sylissäni. Ei näitä unohda ja raskaus tuo tämän kaiken taas niin lähelle.
Kutsuttiin muuten anoppi meille "vahingossa" viettään etukäteisjoulua enkä tiedä miten päästä pälkähästä. Pelkkä sen naisen näkeminen nostaa karvat pystyyn ja vielä niin lähellä the päivää. Argh. Haluan viettää sen viikonlopun vain oman perheeni kanssa.
Ja kaikkein parasta on, että poika on pysynyt 3 yötä omassa sängyssään! Ei ahtautta!
Kahvin ja konvehdin voimalla kohti koulutehtäviä! Kuukausi aikaa, olen nimittäin päättänyt lopettaa tän koulustressin joulukuun puoleenväliin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti