Marraskuun 19.

Viikon ensimmäinen koulupäivä, välissä hieronta joka tulee kyllä tarpeeseen. Koko yläselkä on kuin kiveä ja lämpöpussia saa lämmitellä monta kertaa päivässä.

Toissayö meni supistuksia valvoessa, yhdessä asennossa keikkuen. Viime yönä heräsin pukkimaan vauvaa hereille monta kertaa, satuin nimittäin törmäämään vahingossa aiemmin seuraamaani blogiin ja törmäsin siellä kohtukuolemaan. Ahdisti. Aamu onneksi alkoi suhteellisen hyvin, muistin lounaalle haarukan ja lompakon, ainoa mikä jäi uupumaan oli proteiini aamupalalta.

Odotan jo ensi viikon ultraa yli kaiken, kyllä nämä pariviikkoisetkin välit tuntuvat yön pimeydessä karmeilta ja näen mielessäni vain kiristyviä napanuoria, irtoavia istukoita ja kaikkea kamalaa. "Liikkuuko, nyt liikkui, liikkuuko tarpeeksi, miksei nyt liiku, milloin liikkui viimeksi", raskasta on. Mielessäni näen elokuvista ja tv- sarjoista luotuja kuvia lapsensa menettäneistä, jotka harhaisina kuvittelevat lapsen olevan elossa ja kaiken hyvin. Mietin vain, että jos huonosti käy niin miten hemmetissä sitä muka selviäisi järjissään siitä. Pakenisiko sitä todellisuutta jonnekkin?

Piinaviikot, muuta nämä eivät ole. Arpea on alkanut kivistellä, supistukset ovat kipeitä heti aamusta, lapsi painaa ja huolet kasaantuvat.

Sektio kauhistuttaa, eikä sitä voi itkemättä ajatella. "Entä jos kuolen sinne, taapero ei tule edes muistamaan äitiään, puhuukohan eksä musta lapselle koskaan mitään hyvää, miten ne pärjää", ja paniikki on valmis. Komplikaatiolista on mielessäni loputon eikä auta paljoa, että "tavikset" käskevät olemaan ajattelematta ikäviä ja hyvin se menee ja plaa plaa. Minun elämässäni ei ole tällä hetkellä muuta kuin saada tämä raskaus päätökseen ja molemmat pysymään hengissä. Sitä ennen ei tämä pelon puristava silmukka heltiä enkä saa rauhaa.

Ei auta, kun lapsettomat kaverit ihmettelevät miten joku voi pelätä "KAIKKEA". Jos te tietäisitte kivusta sen mitä minäkin, niin ehkä ette sanoisi noin. Kun kuolema kerran tulee lähelle ja vie lapsesi sylistäsi niin sinä opit pelkäämään, mahdollisia ja mahdottomia asioita. Turvallisuudentunne järkkyy peruuttamattomasti, enkä ole vielä tähän päivään mennessä tavannut ainuttakaan vertaistukipuolen ihmistä, joka olisi omansa saanut täysin takaisin. Meille on valitettavan normaalia nähdä painajaisia, tarkistaa kaikkien perheenjäsenten hengitystä, luottaa vain itseensä, on vaikea päästää lapsia hoitoon ja mieli luo valmiita toimintamalleja niiden kaikkein pahimpien skenaarioiden varalle, mieli valmistautuu, tahtomattaankin kaikkeen kamalaan, siitä ahdistus.

Raskaus ei ole vain "raskaus ja onnellinen synnytys ja sen jälkeen auvoista vauva-arkea", itselleni se on aina ollut elämän ja kuoleman kysymys, eikä tämä kolmas kerta ole poikkeus. Minulle nämä pelot ovat käsinkosketeltavia, koska minä olen sen läpi elänyt.

Minä en vain mene sektiosaliin hakemaan lasta helpolla ja turvallisella tavalla.

Minä muistan lopun ikääni hätäsektiota edeltäneen hädän, paniikin, synnytyspoltot, epäonnistuneen puudutuksen, avuttomuuden ja kiireen. Minä muistan heräämön, jossa kyselen itkien lastani ja saan kuulla toisen olevan teholla elvytettynä, muistan valtavan verenvuodon joka valuu sänkyyn kohdun kieltäytyessä supistumisesta, muistan hämärästi nöyryytyksen jonka aiheuttaa takapuoleen laitetut tabletit. Toinen onnistunut kerta ei paikkaa isoa haavaa, traumaa joka seuraa mukana.

Muistan päivän eristyksissä miehen kanssa kun lasta tutkitaan, muistan miten sain nähdä vastasyntyneeni kaksi kertaa, letkuissa, koneissa, kalpeana, ennen kuin toinen vietiin eri sairaalaan ja minut jätettiin yöksi itkemään. Muistan miten en osannut pyytää kipulääkettä, muistan palelun ja horkan, muistan sen etten voinut itkeä, en yskäistä, en mitään, koska sattui niin paljon. Kukaan ei tullut paikalle ennen aamuvuoroa, enkä minä osannut kysyä tai pyytää. Minä en tiennyt.

Muistan ensimmäisen aamun, sen tuskaisan puolituntisen kun yritin nousta sängystä, tärinän ja sen verilammikon mistä nousin. Muistan ensimmäisen vessareissun jossa kananmunankokoiset hyytymät tippuivat pönttöön.

Muistan sisun, kaipuun ja ikävän, pakon päästä liikkeelle. Muistan ambulanssimatkan monen sadan kilometrin päähän, muistan sairaalan vessan, hoitajat, käytävät ja vastasyntyneen letkujen keskellä. Muistan turtumuksen ja hädän.

Minä muistan joka ikinen päivä. Se on ollut minun todellisuuttani ja raskaus tuo muistot takaisin voimakkaampina kuin vuosiin. Kuolleen lapsen kuva ei katoa silmistäni ikinä. Se oli hirveää, epäreilua, traumaattista, epätodellista ja sydäntä särkevää.

Olen tullut valtavan matkan siitä päivästä, kun astuin sairaalasta vanhempieni autoon ja tuijotin sairaalan kiviseiniä. Olen tullut valtavan matkan siitä, kun kannoin pienen valkoisen arkun hautaan, mutta silti on niitä päiviä kun se tuntuu eiliseltä ja voimat uupuvat. Ei yksikään lapsistasi katoa koskaan sydämestäsi, et sinä voi unohtaa. Voit vain opetella elämään sen kanssa, se on erilaista äitiyttä, kaikki eivät edes muuta saa. Elämänmittaisen kaipuun ja ikävän, sen kanssa oppii elämään.

Minä en kestä vähättelyä. Tämä on raskasta, minun elämääni. Vaikutan ajoittain etäiseltä, kylmältä ja sietämättömältä, siksikin vetäydyn.

Viimeisen neljän vuoden aikana olen haudannut esikoispoikani, isäni on sairastunut vakavasti, sukulaisia on kuollut, olen tullut jälleen raskaaksi ja saanut lapsen, olen eronnut pitkästä suhteesta, olen ollut yksinhuoltajana ja sen jälkeen löytänyt ihanan miehen ja tullut taas raskaaksi. Samalla koko ajan opiskellen etänä, pyörittänyt arkea, riidellyt ja huolehtinut. On ollut vaikeaa.

Taapero ei ole koskaan käynyt veljensä haudalla. Tietää kyllä, että kuvissa ei ole hän vauvana ja, että isoveli on kuollut. En puhu taaperolle jatkuvasti kuolleesta veljestä. Se on minun valintani. Se on kovin erilainen kuin mitä about 98%:lla muista vertaisista. Minä haluan suojella tuota nauravaa ja ihanaa lasta, minulle kaikkein tärkeintä. En halua, että vajaa 2,5 vuotias joutuu miettimään voiko vauva hyvin. Hän saa kyllä kuulla veljestään, pääsee joskus haudallekin, mutta ei vielä. Äitinä minä olen päättänyt näin ja siitä en horju. Itseäni en voi peloilta suojella, mutta lasta voin, vielä toistaiseksi.

Tämä on minun piinani, ei lapsen. Lapsen ei kuulu kantaa äitinsä taakkaa mielessään.

Sektioon ja synnyttämään ei vain mennä. Minä olen oppinut vaatimaan. Saamaan apua ja seurantaa, mutta tiedän, että jos jotain kamalaa on tapahtumaisillaan niin kukaan ei voi sille mitään. Minä pelkään, valtavasti, enkä voi sille yhtään mitään. Voin puhua, kirjoittaa, itkeä ja huutaa, mutta tässä se vielä on. Vatsa aaltoilee, vauva liikkuu, mutta minä en voi olla varma mistään paitsi silloin, kun makaan ultrattavana. Sen puolituntisen voin hymyillä.

Minä en pelkää sektion jälkeistä kipua, itse asiassa koen suunnitellun sektion jälkeisen olon suhteellisen hyväksi, vaikka kirpoohan se toki. Pelkään vain, että komplikaatioiden (mahdollisten tai mahdottomien) vuoksi lapseni jäisivät äidittä. Sitä ajatusta minä en kestä.

Ei minun ollut edes tarkoitus kirjoittaa tästä. Mainita vain, että pelottaa, mutta padot ilmeisesti aukesivat. Minä elän päivän kerrallaan, koitan olla toiveikas, mutta miten pessimisti sitä voisi aidosti olla.

On eri asia kuulla ja pohtia, kuin kokea ja tietää.